Teksti: Sakari Laurila 9.12.2014
Kuvat: Markus Ahonen
Taide häiriöiden luojana
Tämä kirjoitus pohjaa päätelmään, jonka mukaan kriittisen taiteen tulisi aiheuttaa häiriötiloja, konflikteja, jotka kolauttavat totuttuun ajatteluun avoimen muutoksen tilan. Toisin sanoen kriittisen taiteen ei tule lisätä tietoa itseisarvoisesti vaan haastaa tiedon ylivaltaa hajottamalla sitä eri tavoin.
Käsittelen tekstissäni maalausta, joka aiheutti omalla tavallaan juuri tällaisen reaktion. Teos kritisoi shokin avulla meitä globaalin riistokapitalismin ylläpitäjiä lisäämättä mitään uutta tietoa aiheeseen liittyen. Tavallaan tiedämme jo globaalista riistokapitalismista kaiken tarpeellisen. Riittää, että tiedämme sen perustuvan luonnontuhoon ja ihmisten orjuuttamiseen. Tarvitaanko sen kritisoimiseen tässä tapauksessa lisää tiedollisia yksityiskohtia vai jotain ihan muuta?
Tilanne
Kulttuuriolohuone Kammariin tuotiin ensimmäisenä näyttelynä Markus Ahosen kaksi taulua. Tila on avoin kenelle vain, myös lapsille ja perheille, jotka voivat tulla Kammariin oleskelemaan, leikkimään tai syömään. Kyseisen näyttelyn toisessa teoksessa The Last Supper (2013) on kuvattu anonyymi mieshahmo syömässä kuollutta vauvaa. Teos kritisoi konkreettisen symbolismin kautta elämäntapaamme, joka syö elinmahdollisuuksia tulevilta sukupolvilta.
Teos aiheutti tilassa illan aikana käyneille tunneshokin. Tila ei ole lähtökohtaisesti näyttelytila vaan olohuonemainen kulttuuritila, joten sinne tullaan eri odotuksin kuin vaikkapa galleriaan. Teos oli tunteellisesti niin rankka monelle arkisessa avoimessa tilassa, ettei maalauksen kritiikki auennut. Teos poistettiin päivä ripustamisen jälkeen. Taiteilijan kokemuksen mukaan sitä ei galleriaympäristössä ollut koettu tunteellisesti shokeeraavaksi. Arkisessa kontekstissa kohtaaminen tapahtui eri tavalla: syntyi tunnetason häiriötila. Teos oli sovinnaisuuden kannalta väärässä paikassa – eli shokin kannalta oikeassa. Entä kriittisen taiteen kannalta?
Kuva hajoaa
Yleensä olemme monimutkaisten psykologisten mekanismien avulla valmistautuneita sosiaalisiin tilanteisiin. Näitä mekanismeja määrittävät kuvat toisista ihmisistä, kuvat tilanteeseen sopivista tai tarvittavista tunteista ja toimintamalleista. Nämä mekanismit ovat käytössä mentäessä galleriaan tai muihin taiteen kokemiselle varattuihin tiloihin. Täten taiteen ja ihmisten välistä vuorovaikutusta ja viestintää välittävät aina kulttuuriset kuvat. Ne määrittävät, kuinka vahva tai avoin kohtaaminen ihmisten välillä sekä ihmisen ja taiteen välillä on.
Ymmärtämällä kulttuurisia kuvia ja suhdettamme niihin voimme ymmärtää, mikä meitä erottaa ja millaista ihmisten välinen vieraantuneisuus ja hämmennys on.
Välittömässä ja määrittelemättömässä avoimessa tilassa taide voi kohdata arjen ja ihmisen tavalla, joka hajottaa edellä mainittujen mekanismien toimintakaavat. Tällöin taide todella muuttuu yhteiskunnalliseksi. Taulu, maalattu ajatus, kohtaa oleskelemaan tulleen ihmisen yllättäen: maalauksen kanssa vietetään arkea. Parhaassa tapauksessa tästä syntyy keskustelua, oivalluksia, kriittinen prosessi, joka voi muuttaa ajatteluamme. Juuri yllätys saa aikaan puhtaan ymmärryksen leimahduksen. Heti kun omat motiivit ja kuvastot ryhdistäytyvät vanhoille paikoilleen ja palaavat takaisin oman ajattelun johtoon, palaa myös tottumuksen turva ajatusten ja tunteiden pohjaksi. Toinen vaihtoehto on heittäytyä tunnetasolla kohtaamiseen – kypärä päässä tai alasti – antaen muutokselle tilaa kriittisen jatkumon muodossa. Näin kohtaaminen teoksen kanssa voi edetä jopa radikaaliin kyseenalaistamiseen.
Hiipivä kritiikki
Näyttelyn toisessa teoksessa East of Eden (2013) aasialainen mies tuijottaa hengityssuojain kasvoilla suoraan katsojan silmiin. Teoksen kritiikki hiipii tilassa olevaan ihmiseen. En voi enää plärätä kännykkää ihan yhtä vapain mielin. Mietin ruokalautasellisen alkuperää syvällisemmin ennen lusikoimista. Teoksen jatkuva tuijotus muistuttaa siitä, että kaiken tuotannon takana on ihmisiä. He työskentelevät oloissa, joihin emme koskaan suostuisi. Emme koskaan tapaa heitä.
Markus Ahonen: East of Eden (2013)
Tämä hiipivä teos toimii erinomaisesti kritiikin välineenä. Se vaikuttaa tekemiseen ja ajatteluun, se saa aikaan jatkuvan häiriötilan. Teos avaa tilaa muutokselle omassa ajattelussa suhteessa ympäristöön, mutta kaikki tapahtuu rymisevän shokin sijaan lempeän hiipivän lähestymisen ja aasimaisen itsepäisen vankkumattomuuden kautta.
Sen sijaan poistetun teoksen tapauksessa shokista oli vaikea päästä yli. Teoksen synnyttämän tunnetason shokin kanssa piti viettää aikaa, jotta suhde teokseen pääsi kehittymään. Oman tunnetilan väkivaltainen shokeeraaminen ärsytti, koska shokin motiiveista ei voinut olla varma. Ylipääsemisen jälkeen pystyi aloittamaan kriittisiä ajattelun prosesseja, mutta jäljellä oli edelleen tunne väkivallasta. Samanlaisesta väkivallasta, jota ihminen kokee kohdatessaan arkeensa pakotettuja räikeitä mainoksia.
Shokin luomisen motiiveilla on oleellinen merkitys siinä, miten lähelle katsoja teoksen päästää.
Shokin markkinalogiikka
Onko shokin käyttö kannatettavaa kriittisen taiteen välineenä? Monesti shokin käyttö perustuu markkinalogiikkaan. Sen avulla saa mainetta ja äänensä kuuluviin, teokset myytyä kovempaan hintaan. Mainostoimistot toimivat samalla logiikalla.
Pystyykö markkinalogiikan mukaan ajatteleva tekijä koskaan kritisoimaan markkinalogiikkaa? Näkemykseni mukaan kritiikin tulisi kohdistua nimenomaan kyseiseen ajattelumalliin, ei sen reunaehtoihin tai sen aiheuttamiin oireisiin, koska kyseinen ajattelu ei liity vaan kaupallisuuteen vaan on ongelmana paljon syvempi. Niinpä sitä ei voi ulkoistaa vain kaupallisen taiteen ongelmaksi.
Taiteen tekeminen välineenä perustuu kaupallisen ajattelun lisäksi usein yhteiskunnassamme todella yleiseen porvarilliseen logiikkaan, jonka mukaan työskentelyssä tärkeämpää on vaihtoarvo – kuten status, välinearvo tai mainostus – ei itseisarvo. Voiko tällaisilla motiiveilla tehty taide ylittää oman ajattelunsa konservatismin? Voiko välineellistetty taide olla muuta kuin tapa saavuttaa omia henkilökohtaisia tarkoitusperiä – olivatpa ne kaupallisia tai eivät? Voiko taidetta näin ollen koskaan käyttää kritiikin välineenä? Vai onko kritiikki mahdollista vain, jos taide itsessään on kritiikkiä?
Kun tietoisuus tekijän motiiveista on näin epävarmalla pohjalla, on ymmärrettävä enemmän itse shokista ja sen laajemmista kulttuurisista yhteyksistä.
Shokin kulttuurinen konteksti
Kulttuurinen ajanjakso määrittää, mikä on pyhää ja mikä kriittistä. Kuvastot, arvot ja ajattelutavat määrittyvät historiallisen tilanteen mukaan. Pussy Riot Suomessa olisi ollut iso vitsi. Kun olemme luoneet yhteisen mielikuvaston, pyhät kuvat – jota voi ideologiaksikin kutsua – niihin ei tule koskea. Syy on selvä. Ne määrittävät turvallisuuden ja vallan sekä muut yhteiskunnallisen hallinnon peruspilarit.
Miksi tässä historiallisessa ja kulttuurisessa hetkessä – Helsingin Kallion kaupunginosassa vuonna 2014 – Ahosen The Last Supper sai aikaan tunneshokin?
Ihmisten massoittain kuluttama viihde pitää sisällään paljon väkivaltaisempaa kuvastoa kuin näyttelyn teokset, mutta koska se esitetään fiktiivisen viihteen kontekstissa, se ei luo shokkia. Uutiset – ja mahdollisesti myös niiden suosio – perustuvat siihen, että niissä näytetään vastuuttomasti väkivaltaa, mutta nämäkään niin sanotusti todelliset kuvat ei aiheuta katsojissa shokkia. Miten tämä on mahdollista?
Dokumentaarinen kuva traagisesta hetkestä on vain yksi osa kuvastoa, jossa elämme – silloin kun kuva ei onnistu hajottamaan itseään. Esimerkiksi Benettonin mainoksien ”monikulttuurinen” kuvasto toimii saman psykologisen kuvaston tasolla kuin esimerkiksi uutiset, johon kuuluvat kuvat nääntyvistä ihmisistä, kemikaaleihin tukehtuvista kiinalaisista puhelimientekijöistämme tai ydinjätettä kuplivista joista. Ne kuuluvat maailmaamme, ne ovat siis muuttuneet epätosiksi. Lisäksi nämä kuvien kuvat on tehty ajatellen voittojen maksimointia – toisin sanoen markkinalogiikan mukaisesti – mihin kaikki hyväksikäyttö perustuu.
Teosten vaikutus – yritys lopettaa kirjoitus
Yhteenvetona yrityksestä ymmärtää kulttuurisia kuvia ja suhdettamme niihin vaikuttaa siltä, että
kummatkaan Ahosen työt eivät lisänneet tietoa globaalista kapitalismista tai rakenteellisesta väkivallasta vaan loivat kumpikin omalla tavallaan kriittisen ajattelun prosessin. Nämä prosessit jatkuvat ja johtavat jatkuessaan lisääntyvään ymmärrykseen. Sinällään ne hajottivat kuvat.
Teokset loivat häiriön. Ne paljastivat jotain suhteestamme väkivaltaan: väkivalta on kuin haamu, joka tiedostetaan, mutta joka ei etene kuin pinnalliselle kokemuksen tasolle. Niinpä se ei häiritse kulutusjuhlan jatkumista. Se on läsnä, mutta sitä ei koeta. Se pidetään kuvan tasolla, koska kuvaa voi muokata, mutta tunteita ei – ne ovat vaarallisia.
Markus Ahonen: The Last Supper (2013)