Teksti: Laura Kokkonen (Exhibition Laboratory)
Jaakko Uoti (Project Room, Forum Box)
Kuvat: Taideyliopiston Kuvataideakatemia
Tänä vuonna Taideyliopiston Kuvataideakatemian valmistuvien opiskelijoiden ryhmänäyttely Kuvan Kevät jakaantuu Helsinkiin Kuvataideakatemian näyttelytiloihin Exhibition Laboratoryyn ja Project Roomiin sekä galleria Forum Boxiin, Kampin Narinkkatorille ja liikehuoneistoon Albertinkatu 6:ssa, jossa nähdään Praxis-maisteriohjelman Maria Savelan kuratoima neljän taiteilijan prosessiteos. Lisäksi verkkoalusta Deli Near on toiminut taiteilijoille alustana jakaa teoksiin ja niiden valmistumiseen liittyvää materiaalia verkossa. Tilallisuuden ja näyttelysuunnittelun lehtori Suvi Lehtisen kuratoima kokonaisuus onkin monimuotoinen ja verkostomainen katsaus kaikkien koulun neljän koulutusohjelman, kuvanveiston, taidegrafiikan, maalauksen ja tila–aikataiteiden, opiskelijoiden työhön.
Materiaalit ja objektit
Exhibition Laboratoryyn levittäytyy Kuvan kevään suurin yksittäinen näyttelykokonaisuus, jonka teoksissa erityisesti materiaalisuus sanan laajassa merkityksessä tulee heti iholle. Monista näyttelyn teoksista nousevat esille internetin vaikutus siihen miten käsitämme maailman, teknologian muovaama ruumiillisuus ja ei-inhimillinen toimijuus. Monet taiteilijoista ovat epäilemättä innostuneet objektifilosofiasta ja uusmaterialismista, joiden pyrkimykset avautua yli ihmisen kokemuksen ja diskursiivisuuden ovat viime vuosina näkyneet taiteessa erityisesti luonnon, kulttuurin ja ihmisen rajojen tarkasteluna.
Felipe de Avilan monumenttimainen veistos Oodi antroposeenille kiinnittää heti huomion ja asettaa tunnelman koko näyttelylle. De Avilan teoksen syvänmusta tiimalasi tuo ensisilmäyksellä mieleen Walter de Marian ja minimalistisen veistotaiteen, mutta sen todellinen luonne paljastuu lähempää: veistoksen pinnalla valuu jatkuvasti öljy, joka nousee tiimalasin sisällä taas ylös ja valuu uudestaan alas. Antroposeenin eli teollistumisen ajan geologisen epookin vertauskuvana toimiva öljy on teoksen pinnalla jatkuvassa, lähes huomaamattomassa liikkeessä. De Avilan Oodi antroposeenille on itseriittoinen järjestelmä, kuin oodi modernismin utopian mahdottomuudelle.
Näyttelyn teoksissa käytettyjä luonnonmateriaaleja ovat esimerkiksi de Avilan öljy, Raimo Saarisen Neosgaia-installaation katosta juurakkoineen ripustetut kasvit, Liina Kuittisen Beneath the Beach -teosta varten näyttelytilaan tuodut ajan mittaan itsestään muovautuvat savikasat ja Inma Herreran Ogami – Pidä tiukasti kiinni -installaation arabikumi. Materiaalit viittaavat toisaalla oleviin luontoihin, ja tuovat itse materiaalin allegorisen luonteen tarkastelun alle: mikä on materiaalin merkitys ihmiselle, mitä inhimillisiä merkityksiä siihen liittyy, miten sen olemus muuttuu kun se tuodaan valkoiseen kuutioon, ja toisaalta miten se toimii omilla ehdoillaan, miten se pakenee määrittelyjä, ja miten materiaali näyttäytyy, jos sitä yrittää ajatella toisin kuin ihmiskeskeisestä näkökulmasta.
Raimo Saarinen: Neosgaia, 2016
Teknologinen ruumiimme
Luontoperäisten materiaalien lisäksi näyttelyssä on läsnä virtuaalinen ulottuvuus sekä itsenäisenä toimijana että muiden objektien välittämisen kanavana. Monet teokset käsittelevät sitä – tai ovat tulosta siitä – miten internet on muuttanut tapaamme kokea maailma. Netti ei ole enää mukana teoksissa pelkkänä kuvallisena postinternet-estetiikkana, vaan se on läsnä epälineaarisena, yhtäaikaisena, hajanaisena, rajattomana ja kaoottisena olemisen tapana.
Lopputyönäyttelyissä on usein kyse keskenään keskustelevien tai ristiriitaisten taideobjektien tulvasta. Nyt esillä olevat teokset tuntuvat käsittelevän ajallemme tyypillistä objektien ja informaation tulvaa myös käsitteellisellä tasolla. Esimerkiksi Joonas Hyvösen installaatiossa tulee esille hämmentynyt kokemus nettivideoihin uppoutumisen ja fyysisen materiaalisuuden ristiriidasta. Virtuaalinen kuvasto on läsnä sekä videona että puristettuna nyrkkeilysäkin pintaan, kutsuen moukaroimaan saavuttamatonta kuvatulvaa.
Kristian Jalavan teos on Odotushuone-installaatio ja julkaisusarja. Seinälle on kiinnitetty kaksi laattaa, joille on kaiverrettuna listattu 2000-luvun alkupuoliskon päivänseisaukset ja -tasaukset peilikuvina. Penkkien eteen pöydille on aseteltu neljä julkaisua, joissa esimerkiksi luontoa, yhteiskuntaa ja taiteilijan subjektiivista kokemusta havainnoivien tekstien ja kuvien kryptisessä etenemisessä luonto ja universumi näyttäytyvät datana, ihmisen tekstiksi muuttamana informaatiotulvana.
Felicia Fasanino Jansson on rakentanut tyylikkään The Pressure that Shapes -installaation, joka tutkii spiraalimuotoa ja aineen ja ruumiin muovautumista ja tuo mieleen tieteisfiktion maailman. Fasanino Janssonin teos tuo yhteen tieteen ja luonnon visualisoimisen hiotun internet-estetiikan kanssa.
”Pyrin olemaan pumpissa. Se on eräänlainen ideaali olotila”, kirjoittaa Artor Jesus Inkerö, joka käsittelee kehonrakennusta ja maskuliinisuutta oman kehonsa kautta. Videoinstallaatio Flexer on kokoelma ruumiinpalvontaan omistautuneen elämään liittyvien objektien detaljikuvia: punnerruspenkki, parsakaali, valkoista ihoa, painoja. Teos on toteutettu äärimmäisen kurinalaisella estetiikalla, hienostuneen hallitusti, niin kuin voin kuvitella taiteilijan työstävän myös omaa ruumistaan.
Liina Kuittinen: Beneath the beach, 2016
Hämärää ja kirkasta
Taiteellinen prosessi ei ole koskaan eheä, ja nykyisin yhä useammin se saa eheästä teosobjektista poikkeavia muotoja. Kuvan Kevään kaltaisissa massiivisissa ryhmänäyttelyissä korostuvat helposti teokset, joissa on kiteytynyt muoto, ja jonka kokonaisuuden pystyy muutamassa minuutissa ja parilla askeleella hahmottamaan. Näyttelyssä on kuitenkin mukana monia taiteilijoita, joiden teoksia määrittää muotoa selvemmin prosessi ja kesto.
Näiden teosten ja taiteellisten prosessien hahmottamista auttaa Deli Near -verkkoalusta (kuvankevat.delinear.info), jossa voi tutustua syvemmin moniosaisiin teoksiin, joista näyttelyssä oli mukana vain yksi vaihe tai ulottuvuus: esimerkiksi katsoa, miten Minna-Kaisa Kallinen tutkii Alligator Hunt -esityksessään tekstin performatiivisuutta ja katsoa prologin Sara Kovamäen kolminäyttämöiseen teokseen. Deli Near on nimensä mukaisesti epälineaarisesti ja pelimäisesti etenevä sivu, jossa kuva-, video-, ääni- ja tekstielementit “valuvat ja kummittelevat”, kuten Jenna Sutela näyttelykatalogin tekstissään kuvaa.
Myöskään itse näyttely Exhibition Laboratoryssä ei ole muodoltaan lineaarisesti etenevä, “puhdas” kokemus, jossa voi katsoa kaikki teokset järjestyksessä läpi ja olla tyytyväinen: nyt olen nähnyt kaiken. Monet esillä olevat materiaalit viittaavat tilanteisiin ja tapahtumiin toisaalla. Teokset ovat tekstien ja kuvien välisiä verkostoja. Esimerkiksi Kuittisen tai Kovamäen prosessuaalisten teosten kaikkia esitettyjä vaiheita tuskin kukaan katsoja todistaa. Hajanaisuus tuntuu ensin häiritsevältä, koska se on kokemuksena lopputyönäyttelylle tyypillinen, eikä aina ole helppo sanoa johtuuko se teosten jäsentymättömyydestä vai onko taiteellisen prosessin moniulotteisuuden esilletuominen etu. Sitten tulen ajatelleeksi, että hajanaisuus vastaa paremmin kokemaamme todellisuutta kuin näyttely, josta on luotu keinotekoisen yhtenäinen ja kaiken kattava kokonaisuus modernismin ihanteiden mukaan.
Toisissa teoksissa taas verraten niukat elementit luovat kirkkaan, täsmällisen ja tehokkaan kokonaisuuden. Henrik Heinosen A Sound on ääni-installaatio, jossa tietokoneohjelma poimii uutisvirrasta mainintoja sodasta, ilmahyökkäyksistä ja pommituksista. Otsikot juoksevat tietokoneen ruudulla ja aika ajoin äänentoisto jyrähtää. Teoksessa inhimillinen kärsimys satunnaisena informaatiomeluna muuttuu konkreettiseksi, pauhaavaksi kovaksi ääneksi.
Anu Raatikaisen installaatio Ainoa seikkailu, joka edelleen on arvokas nykyajan ihmiselle on hiljainen ja pimeä huone, jossa voi pysähtyä hienovaraisen maalausnesteellä piirretyn kuvan äärelle. Raatikaisen teos taistelee kakofoniaa vastaan, ja tuo katsojalle tunteen kuvan tekemisen meditatiivisesta prosessista.
Timo Andersson: Vyomagami,
Emergent Layer & Then Before If, 2016
Maalauksen ja kuvan tekemisen pohdintaa
Erityisesti Forum Boxin kokonaisuudessa nousevat esiin maalaus ja grafiikka, sekä niiden joustava yhdistely. Maalauksen materiaalisuuden lisäksi myös iloinen modernin ja klassisen maalaustaiteen tyyleistä ammentaminen näyttäytyy yhtenä esille nousevana ilmiönä.
Joukosta nousevat erityisesti Timo Andersson ja Tuukka Tammisaari, jotka ovat molemmat uransa alkuvaiheessa olevia maalareita, joiden kehitystä on kiinnostavaa seurata lähivuosina. Anderssonin kolmessa maalauksessa pinta, materiaali, kerrokset ja esineellisyys ovat keskiössä kuva-aiheiden sijasta. Alkuun vaikeilta vaikuttavat maalaukset avautuvat hiljaa ja tuntuvat vielä näyttelyn pystytyksen jälkeenkin olevan liikkeessä ja muutoksessa. Tammisaaren töissä rosoinen kuvapinta, geometriset muodot ja tumma maansävyinen väripaletti luovat tunnistettavan tyylin, joka on samanaikaisesti raikkaan leikkisiä ja nyökkäilevät modernin maalaustaiteen suuntauksiin, kuten kubismiin. Mutayö-kokonaisuudessa tahmea pastelli, akryyli ja öljyväri rakentavat tummia näkymiä ja symboleja.
Rasmus Noran pienikokoisissa ja usein tummasävyisissä maalauksissa on sovellettu historiallisia maalaustekniikoita ja niitä yhdistetään nykyajan perspektiiviin. Taidokkaat maalaukset kuitenkin voisivat olla pidemmälle vietyjä ja rohkeampia rinnastuksissaan ja tyylikokeiluissaan. Jo taidekentältä tutumpi maalari Noora Nio-Juss on astunut teoksessaan grafiikan ja painotekniikan maailmaan Kangastus-kokonaisuudessa. Kuin kahden edellä mainitun puolia yhdistelevänä tekijänä Carl Osbergin installaatio Paviljonkikokoelma ammentaa 1960-70-lukujen mainos- ja muotikuvista, painotekniikoista, potreteista ja taidehistoriasta. Taidokas tekijä yhdistää kokonaisuudessa maalausta ja grafiikkaa, joissa kulkee kuvien kerroksellisuuden, rakenteiden ja kuvioiden tutkimus.
Sukupolvikokemuksia ja siirtymä taidemaailmaan
Vaikka kuvataideopiskelijat edustavat eri ikäryhmiä, kansalaisuuksia ja kokemusmaailmoja, ei Kuvan Keväässä voi välttyä havainnoimasta myös jaettuja sukupolvikokemuksia. Toinen puoli näistä esittäytyy ajassa olevien ilmiöiden, toinen yksilön oman elämän siirtymien, kuten itsenäistymisen, menetyksen ja muutoksen, tutkimisessa. Kaikkien osallistujien jakama siirtymä on lähtö taidekoulusta ulos taidemaailmaan ilman koti-instituution seuraa.
Aino Aksenjan kaksikanavainen video Procession (2015) näyttää läheisen menetyksen mukanaan tuoman muutoksen. Videolla nähdään rinnakkain väristen tyhjenevä nukkekodin huone ja kohtaaminen kuolevan isovanhemman kanssa. Tulevan menetyksen synnyttämä halu kääntää aika kulkemaan taaksepäin realisoituu rituaalina, jossa taiteilija kulkee vastapäivään kuolevan vuodetta. Menetyksen tuoma muutos on samalla erityinen ja tavallinen tarina. Samanlaista taaksepäin katsomista ja kotiinpaluun tunnelmaa näyttäytyy myös Jenni Lahtisen herkissä teoksissa, joissa usein minimaalisilla merkeillä syntyy tunnistettavia paikkoja suomalaisessa maalaismaisemassa. Parhaimmillaan kokonaisuudessa toimivat öiset maisemat, joissa liikutaan peltojen ja metsien reunoilla ja tyhjillä pihoilla. Yössä vilahtavat eläimen silmäparit ja kuutamo valaisee niin että juuri ja juuri näkee eteensä.
Luonnollisesti valmistuvien taiteilijoiden ryhmänäyttelyssä taiteilijuuden etsiminen ja pohtiminen ovat mukana useissa teoksissa – toisissa eksplisiittisemmin. Läsnä on myös kysymys yksilöstä, taiteen tekemisen mielekkyydestä ja yhteisöstä.
Runollisessa videoteoksessa Meïssa (2016) Emilia Rüf seuraa senegalilaisen pyöränkorjaaja–taiteilija Meïssan elämää. Forum Boxin Mediaboxissa esillä oleva video on pieni oodi taiteen tekemiselle ja elokuvalle, jossa yksinkertaisia elementtejä, tulta, vettä, valoa ja metallia kuvataan rakastaen ja ihaillen. Teosta vaivaa hieman Meïssan hahmoa ihaileva ja samalla eksotisoiva katse, jota voi tulkita jonkinlaisena alkuperäisyyden ja alkuvoimaisuuden metsästyksenä, vaikkei se taiteilijan intentiona olisikaan. Kuvaukselta ja rakenteeltaan taidokas ja otteessaan pitävä teos on kuitenkin katsomiskokemuksena nautinnollinen.
Emilia Rüf: Meïssa, 2016
Alexei Gordinin maalaukset kysyvät kuin huutaen, mikä on taiteilija. Yhdessä kuvassa taiteilija iskee silmäkuoppaansa siveltimen koulun studiossa, jossa kankaille on maalattu toisensa jälkeen ”what’s next”, toisessa taiteilija piilottelee avajaisten tarjoilupöydän alla samalla kuin tärkeät keräilijät ja kuraattorit arvioivat ryhmänäyttelyn antia. Underground-sarjakuvan estetiikasta ammentavat neuroottisen yksityiskohtaiset ja koomisen groteskit maalaukset tutkivat kärjistetysti taiteilijan tuskaa. Menestymisen ja pärjäämisen paineet sekä kilpailu kalvavat ja usko itseen on koetuksella. Kyseessä ei ole kuitenkaan pelkästä yksinäisen neron maailmantuskasta, vaan ajoittain myös osuvasta taidemarkkinoille irvailusta ja pohdinnasta, miten taiteellinen työ voi olla merkityksellistä nykymaailmassa. Taiteilijan identiteetin merkitystä ja identiteettipeliä käsitellään Gordinin kanssa Project Roomiin sijoitetussa Jaakko Tuomaisen 9 elämää -kokonaisuudessa, johon on koottu taiteilijan yhdeksän kuvitteellisen alter egon maalauksia.
Project Roomissa rinnakkain sijoitetut Saija Kassisen kolme videoteosta sekä Erno-Erik Raitasen performanssidokumentaatiot asettuvat vuoropuheluun yhteiskunnan ja yksilön hyvinvoinnista ja kommunikaatiosta. Kassisen teokset tulkitsevat ja kertovat kolmen kirjallisen ihmiskohtalon tarinan videomuotokuvien kautta. Halvaantunut Martin Pistorius, ideologian huumaama Ulrike Meinhof ja Markku Pääskysen Vihan päivä (2006) -romaanin keskushahmo Eliisa ovat olleet lähtökohtina videomuotokuviin, jotka kuvaavat mielen ja kehon järkkymistä sekä tasapainoa ja kohtuuttomuutta niin yksilön kuin yhteiskunnan tasoilla. Kolme erityistä kohtaloa avaavat myös yksilön (mielen)terveyden sekä yhteisön ja ympäröivän kulttuurin suhteita.
Raitasen Rajat on taiteilijan mukaan poikkitieteellinen projekti, jossa tutkitaan ja dokumentoidaan Rajat kiinni -liikkeen toimintaa. Raitasen Tuntematon sotilas -elokuvan kuville omistama Facebook-sivu “Tuntematon 365”, Helsingin Kampin Narinkkatorilla tapahtunut mielenosoitusten dokumentointi ja performanssi sekä Project Roomissa esillä olevat kuva- ja tekstidokumenttien katkelmat mielenosoituksista ja verkkokeskusteluista rakentuvat nationalismin ja identiteetin tarkastelun kudelmaksi. Teos elää verkostoissa, ja siksi Raitasen projekti on myös hajanainen ja vaikeasti hahmottuva, ja vaatii katsojalta vaivaa, koska selkeää käyttöohjetta ei teoksen luvulle tai löytämiselle ole. Projekti kuitenkin esittää tärkeän ja ajankohtaisen kysymyksen siitä, mitä taiteilija voi tehdä aktivistina. Samalla se on kurkistus uuteen julkisuuteen, jossa keskustelu on hajalla ja hajanaista, personoitunutta ja iholle tulevaa sekä toisaalta kasvotonta.
Kuvan Kevät 2016
Exhibition Laboratory, Merimiehenkatu 36
Project Room, Lönnrotinkatu 35
Forum Box, Ruoholahdenranta 3 A
Lisäksi yksittäiset teokset Kampin Narinkkatorilla ja osoitteessa Albertinkatu 6 B.
Näyttely on avoinna tiistaista sunnuntaihin 11–18.
kuvankevät.fi