15.2.2008 Kapu Salo
Jussi Niva, Under the Spotlight, 2007
Helsingin keskustaan Mannerheimintie 3 B:hen tammikuussa avattu Gallery Kalhama & Piippo on kiinnostava galleriakohde jo yksin sen tähden, että se on arvioitu Suomen isoimmaksi galleriaksi: näyttelytilaa löytyy hulppeat 500 neliömetriä ja korkeat kattorakenteet takaavat myös erilaisten installaatioiden moninaiset käyttömahdollisuudet. Tilavuuden myötä gallerian akustiikka antaa pontta teoksille, joissa äänimaailma on läsnä. Lyhyesti sanottuna, puitteet ovat oivat galleria Kalhama & Piipossa.
Avajaisnäyttelyssä olivat esillä suomalaisen taidemaalari Jussi Nivan uuden Diffus -sarjan maalaukset ja virolaisen kuvanveistäjä Villu Jaanisoon ääni-installaatio Laine (Wave 2008). Molemmat taiteilijat käyttävät gallerian tilan hyväkseen teoksissaan, itse tila saa olennaisen merkityksen kummankin tekijän töissä. Nivan maalaussarja ei avaudu yksittäisinä kuvina katsojalle, vaan jatkumona gallerian seinillä. Tilasta itsestään tulee teoselementti, joka toimii teosten kanssa yhdessä vasta sen jälkeen kun työt on ripustettu nähtäväksi. Niva on tutkinut jo aiemmassa Expose -sarjassaan (1996-2000) kuvien ja tilojen välistä vuorovaikutusta, samaa tematiikkaa on läsnä Diffus -sarjassa. Abstraktioiden kautta työskentelevänä taiteilijana Nivalle ovat merkittäviä taiteen metafyysiset rajat, ei niinkään taiteen kiinnittyminen jokapäiväiseen elämään tai sen poliittiset, moraaliset tai muutkaan kuvan ulkopuoliset kontekstit. Niva keskittyy taiteeseen itse taiteena, sen sisäiseen maailmaan ja rajoihin.
Diffus -sarjan maalaukset ovat kuin horisontteja – niistä aukeaa ja sulkeutuu värillisiä, tilallisia maisemia, mutta vailla luonnonläheisyyttä. Pikemminkin kuvat ovat maisemia maalausteknisinä näkyminä. Maalauksiin ei kuulu varsinaista katselemisjärjestystä, mikä korostaa Nivan ei-kerronnallista lähestymistä maalaustaiteeseen. Merkitys ei avaudu lukkoon lyödyistä numeroista tai sanoista tai kuvien nimistä (joita ei ole annettu, sarja toimii parhaiten sarjan nimikkeellä) vaan katsomiskokemuksesta, joka käsitteellistyy kuvan, tilan ja horisonttien sulautumaksi.
Fuusioitumista näkyy myös kuvien rajapinnoissa, osa maalauksista esiintyy pareittain ja niissä edellisen kuvan linjat jatkuvat tai alkavat uudestaan eri kohdasta seuraavassa maalauksessa. Niva on toteuttanut kuva-tila-tematiikkaansa niin maalausten sisällä kuin ulkona että niiden väleissä – pareittain esiintyvistä kuvista löytyi myös niitä, joiden väliin jäi rajapintaa, joiden tilajatkuvuus näytettiin kyseenalaiseksi tällä tapaa. Värimaailma kuvissa käsitti sinisen, valkoisen, harmaan, mustan, lilan, keltaisen lineaarisia kohtaamisia, ympyrämäinen tila rakentui muutamassa teoksessa valkosävyisenä aukkona linjoja pakenevaan (tai ehkä aukaisevaan) kuvaan. Nivan Diffus -sarja jätti minulle kokijana jokseenkin kliinisen maun katsomastani, ja vaikkei Nivan abstrakti taide kaipaakaan sisältöä, katsoja kaipaisi muodon ja abstraktioiden vaikuttavuutta. Nyt horisontaalisuus jäi horisontaalisuudeksi, se ei lihallistunut rajojen ja ikkunoiden tuolla puolen, vaan alleviivasi rajoja ja ikkunoita.
Jussi Niva, Invisible, 2007
Siinä missä Nivan teokset olivat tietoisesti etäällä todellisuudesta ja arjesta, Jaanisoon ääni-installaatio ”Laine” oli enemmän kiinni elämän konkretiassa. Jaanisoo on käyttänyt aiemmissa teoksissaan usein kierrätysmateriaalia ja niin hän teki Laineessakin. Teos rakentuu pääasiassa johdoista, autojen kaiuttimista ja kaiuttimista tulevista lainemaisen kohisevista äänistä. Rakennelmana teos on massiivinen, kaiuttimia on satoja ja ne noudattavat lainemaista kokonaisvaikutelmaa. Laine on vapaata jatkoa Jaanisoon aiemmalle teokselle Human talk (2006), joka on samankaltainen rakennelma, paitsi että sen arkkitehtuuri on päinvastainen – Human talkissa teos riippui ylhäältä alas ja kaiuttimet olivat siten alassuin. Laineessa sen sijaan rakennelma kohoaa alhaalta ylös ja kaiuttimet ovat auki kohti taivasta/kattoa. (Human talkin äänimaailma eroaa myös Laineesta, mutten kommentoi sitä, kosken ole kuullut Human talkin äänityksiä.)
Jaanisoon teos ottaa huomioon tilan, ajan ja muodon mielikuvituksekkaalla tavalla. Taiteilija yhdistää eri taidemuotoja materiaaliin, joka jo itsessään kertoo ajasta, jossa elämme ja myös meistä. Jaanisoo on käyttänyt materiaalina aiemmissa töissään esimerkiksi autonrenkaita, kumia,– ja esimerkiksi Coachissa, Sohvassa kiteytyy mukavuudenhaluisen ihmisen leposija autojen renkaiden kuluttua alta pois, näin voisi ajatella. Katselin netistä Jaanisoon muita teoksia (Coachia, Chair 1 ja 2:sta, Rubberduckia, Christmas treetä ja Shelliä) ja tuntui kuin hän olisi saanut esille jotakin kouriintuntuvaa meidän ajastamme. Hieman humoristisesti, ja mikäs siinä. Taide, joka saa meidät nauramaan myös itsellemme, ehkä hieman surumielisestikin, on puhuttelevaa. Kun kierrätysmateriaali loppuu, mitä meillä sitten on? Entä sitten, kun meri ei enää puhu, vaan pelkkä materia?
Yhdessä nämä kaksi näyttelyä muodostavat toimivan kokonaisuuden. Diffus -sarja näyttää kuvan rajoja tilassa, Laine jatkaa siitä näyttäen äänen, muodon, materian ja ajan yhtymiä tilassa, galleriassa, jonka ikkunoista avautuu Helsingin meno tässä ja nyt.