Kuvataideakatemian lopputyönäyttely Kuvan kevät on levittäytynyt Helsinkiin. Olin paikalla näyttelyn vilkkaissa avajaisissa akatemian tiloissa Sörnäisissä. Tilaisuus noteerattiin myös Helsingin Sanomien laajassa artikkelissa (14.5.2009), jossa toimittaja Kaisa Heinänen vertasi avajaisten pressitilaisuutta karjanäyttelyyn. Opiskelijoille oli annettu ohjeeksi ”päivystää oman teoksen läheisyydessä” toimittajien varalta. Toimittajalle syntyi tästä vaikutelma, että nuoret taiteilijat odottavat päästäkseen kertomaan ”kasvattinsa tarinan”. En ymmärrä agraarivertausta: onhan näyttelyjen avajaisissa yleensäkin tapana ottaa näyttelyvieraat vastaan töiden äärellä.
Ehkäpä maataloustunnelmat tulivat kirjoittajalle mieleen siksi, että toimittajat tietysti kuola valuen toivoivat, että lopputyönäyttelystä löytyisi upea palkintoeläin – jokin (media)seksikäs nuori taiteilija, jota voi värikkäästi hehkuttaa taiteen uutena supertähtenä.
Heinäsen juttu olikin oireellisesti otsikoitu ”Pelkkä taide ei riitä läpimurtoon”. Mistä asti Kuvataideakatemian lopputyönäyttely on olut läpimurron paikka taidemaailmassa? Jutusta jää vaikutelma, että kuvataiteen opiskelu olisi jokin kykyjenetsintäkilpailu, jossa voittajaksi valitaan näppärin tuotepaketti.
Tuotteistamisesta artikkelissa puhuttiinkin. Haastateltavaksi oli valittu Anu Halmesmaa, joka tekee taiteen ohella ”omaa tuoteperhettä” eli nahkaisia nukkeja ja koruja, eräänlaisia take away -versioita lopputyönäyttelyn installaation sarjakuvamaisista hahmoista. Artikkelissa ei sanallakaan viitattu siihen, mitä taiteilija teoksellaan lähestyy, sanoo tai kommentoi. Halmesmaa itse kirjoittaa lopputyönäyttelyn internetsivuilla lähinnä taiteen tekemisen terapeuttisuudesta.
Ihmettelen, miksei nuori taiteilija halunnut puhua taiteestaan mitään, kun hän kerran oli päässyt sanomalehteen haastateltavaksi?
Väittäisin, että tuotteistamista ja kauppaamista tärkeämpää on, että nuori taiteilija osaisi kommunikoida muullakin kuin taiteellaan. Jotta yleisön mielenkiinto heräisi ja säilyisi, on osattava puhua taiteen tekemisestä ja omista teoksista selkeästi ja kiinnostavasti. Tämä koskee myös niitä taiteilijoita, joilla oman työskentelyn esittely on näennäisesti hallussa: moni lopputyönäyttelyn nuori taitelija höystää näyttelytekstinsä kapulakielisyydellä, tarpeettomilla ja usein epätarkoilla sivistyssanoilla ja kammottavan teennäisellä taidepuheella.
Tai sitten minä olen väärässä. Ehkäpä Heinänen ja Halmesmaa ovat oivaltaneet jotain, mitä minä en. Kenties taiteen tulevaisuus onkin tuotteistamisessa, ja tämä asia on kerta kaikkiaan hyväksyttävä.
Mitä jos Kuvataideakatemia järjestäisikin ensi vuonna Kuvan kevät -näyttelyn sijaan kuvataiteen Idols-skabat? Pääpalkinnoksi voittajanauta saisi sponsoriauton ja oman meganäyttelyn Tennariin. Juontajaksi sopisi joku entinen missi, kuuma BB-beibe tai Hunks-mies. Iltapäivälehdet otsikoisivat: ”Pikkusormi murtui carborundumia tehdessä – Jatkan kivusta huolimatta”, ”Roiski maalia tuomarien päälle – skandaali!”, ”Katso kuvat kohu-Sannan installaatiosta”. Johan olisi markkinat kuvataiteelle.
Kuvan kevät 7.6.2009 saakka. Näyttelypaikat ja muu informaatio osoitteessa www.kuvankevat.fi