Nyt on aika miettiä, mitä kuvataiteissa oikeastaan on tapahtumassa meidän aikanamme.
Tyypillistä ajallemme on, ettei ole suinkaan tavatonta ikävystyä kansainvälisissä, kuraattorien roolia vahvistavissa suurnäyttelyissä. Esimerkiksi toukokuussa 2008 Berliinin Biennalen KunstWerken -näyttelyssä oli esillä lähes loputon määrä kuvia, jotka pelkästään kuvina eivät ainakaan minussa herättäneet mielenkiintoa, ajatuksia tai mitään oivalluksenkaltaista, saati sitten tunteita, joita jo etukäteen ei olisi tiukasti luokiteltu.
Sen sijaan kuvien laadun lisäksi niiden paljous ikään kuin tasapäistää yksittäisten kuvien aseman: kuvat olivat yksittäin kaikki jokseenkin yhtä vähän kiinnostavia.
Tiettyinä joukkioina ja massoina kuvat kuitenkin pyrkivät ottamaan itselleen jonkinlaisen aseman vetoamalla niiden asioiden tärkeyteen, joihin ne viittaavat. Sinänsä merkityksettömät, latteat kuvat tuovat kirkuen esiin oman painavan sisältönsä: ne tuovat julkiseen keskusteluun esimerkiksi toinen toistaan tärkeämpiä poliittisia, yhteiskunnallisia, etnisten tai seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksiin liittyviä kysymyksiä. Kovaääninen esiintuominen näyttää lisäksi tukeutuvan sensaatiolehdistön toimintatapoihin: taide on kiinnostavaa enää vain tuomalla esiin skandaalimaisia sisältöjä.
Huutavat vääryydet hyppäävät kasvoillemme ajankohtaisissa suurissa, kuratoiduissa näyttelyissä. On varmaankin toivottavaa, että me kaikki olemme tietoisia maailmaamme koskevista ongelmista. Taiteen kannalta olennainen kysymys saattaa kuitenkin olla seuraava: myönnämmekö kuvien demokraattisen mitättömyyden ja merkityksettömyyden?
Elämmekö todellakin jo niin syvällä Walterin Benjaminin ”Taideteos mekaanisen jäljentämisen aikakaudella” -artikkelin kuvailemassa massojen aikakaudessa, että tyydymme sinänsä mitättömien kuvien virtaan pysähtymättä yhteenkään yksittäiseen kuvaan tai edes tilaan hetkeksikään? Emmekö enää odota taideteoksilta jotain, mikä ei olisi jo tuttua muualta ja jota ei jo olisi määritelty taiteen ulkopuolella?
Onko kulttuurimme edennyt pinnallistumisen prosessissaan jo vaiheeseen, jossa meidän on myönnettävä kuvataiteen kuvien mitättömyys? Olemmeko tilanteessa, jossa ainoastaan kuvien paljous ja sisältöjen vauhdikkuus, ajankohtaisuus – ja ehkä oletettu kiinnostavuus median silmissä – määrittävät taiteen tuotantoa?
Walter Benjamin näki elokuvan uudenlaisena taidemuotona, jossa taiteen autonomiaa ja reflektiivistä tapaa suhtautua taideteoksiin ei enää tarvittu. Massat syövät eväitään ja vähät välittävät näkemästään. He haluavat rentoutua kaltaisensa kanssa suuressa joukossa, eivät kokea ja ajatella jotain ennen näkemätöntä aiemmin tuntemattomalla tavalla.
Samalla viihteellinen taide on menettänyt itsenäisyytensä ja palvelee nyt Benjaminin arvion mukaan politiikkaa – tai kenties jo alusta alkaen myös kaupankäyntiä. Ehkä olemme tulleet samaan tilanteeseen kuvataiteessa – ainakin suurissa kuratoiduissa näyttelyissä, joiden pitää olla ”menestyksiä”?
Käyntiä KunstWerkessä voi ehkä verrata Benjaminin kuvaamaan elokuvan katsomistilanteeseen. Näyttelyssä oli oikein mukavaa promeneerata miellyttäviltä ja mielenkiintoisilta vaikuttavien ihmisten joukossa. Toisinaan pysähdyin jonkin kuvan eteen hetkeksi mitenkään kovin paljon ajattelematta. Kahvia ja muuta juotavaa oli tarjolla viihtyisässä baarissa.
Kiertelin ja katselin, itse asiassa olin kuitenkin täysin omissa ajatuksissani. Sinänsä KW:n saleissa on mukavaa kuljeskella omissa ajatuksissaan. On tietenkin myös mukavaa toisinaan samastua juuri siihen joukkoon, joka virkisti itseään juuri KW:n kuvien tulvassa toukokuussa vuonna 2008.
Modernin loppu
Omissa ajatuksissani tulin miettineeksi Gianni Vattimon tunnettua teosta modernin lopusta (La fine della modernità). Vattimo haluaa Nietzscheen ja Heideggeriin tukeutuen päästä eroon modernista ajattelusta, jota hänen mukaansa luonnehtii usko kehityskulkuun, jossa yhä uudelleen (aina uudella tavalla ja yhä autenttisemmin) otetaan haltuun olemisen ja ajattelun perusta ylittäen kriittisesti aiempi taso, joka usein myös nähdään olemisen ja ajattelun alkuperänä.
Perustaa etsivästä modernista ajattelusta Vattimo haluaa siirtyä ajatteluun, jossa olemista ei ajatella perustan kautta vaan perusteettomana (kuten Nietzsche) tai heideggerilaisittain tapahtumana (”Ereigniksena”). Postmoderniin ajatteluun kuuluu lisäksi uutuuden kategorian hajottaminen. Toisin kuin modernismi, postmodernismi ei Vattimon mukaan etsi uutta, ei ajattelussa eikä taiteessakaan – ei varsinkaan kriittisen ylittämisen mielessä siten, että tarkoituksena olisi tuottaa ”yhtenäinen historia” .
Mikä sitten on (Vattimon suosiman) postmodernismin ja modernin taiteen välinen suhde – käsitettynä hyvin laajassa mielessä tietyksi taidetta koskevaksi keskusteluksi aina saksalaisesta varhaisromantiikasta lähtien? Eikö juuri tämä varhaisromantiikassa syntynyt moderni taidekäsitys korostanut jokaisen taideteoksen äärimmäistä yksilöllisyyttä ja yksittäisyyttä? Eikö juuri varhaisromanttinen käsitys taideteoksen luonteesta,joka oli moderni, tehnyt mahdolliseksi ajatella jokaista taideteosta jonkinlaisena pienenä ihmeenä, tapahtumana, jota emme voi aiemman taiteen perusteella lopullisesti ennakoida tai ennustaa?
Eikö vielä tämän lisäksi juuri modernin taideteoksen käsitteen syntyessä varhaisromanttisessa keskustelussa painotettu taiteen olemuksen liittyvän uuden syntymisen välttämättömään loputtomuuteen – siten, että meidän on aina ja loputtomasti mahdotonta pysähtyä minkään teoksen kohdalla ikään kuin olisimme saavuttaneet jonkinlaisen pysähdyksen ”kriittisen ylittämisen avulla”.
Paradoksaalisesti modernin taiteen traditio ei siis näytä toteuttavan Vattimon esiin tuomia moderniin liittyviä piirteitä: edistystä kriittisenä ylittämisenä, perustan löytymistä, yhtenäisen historian luomista jne. Uutta moderni traditio kyllä etsii, ei kuitenkaan muodin tavoin ”aina samaa vanhaa uutta” vaan uutta, joka on ainutkertaista tapahtumista, ennakoimatonta ennen näkemätöntä, ennen kuulumatonta, aiemmin hahmottumatonta – toisinaan: vallankumouksellista.