Saara Hacklin 18.9.2011
Kävin viime kesänä Mongoliassa, Ulaanbaatarissa. Edellisestä vierailusta oli vierähtänyt viisi vuotta ja kaupunki näytti muuttuneen tänä aikana melkoisesti. Yksi näkyvimmistä muutoksista oli kaupunkiliikenteen kaaos. Yhä useammalla on selvästikin ollut varaa ostaa auto. Toinen silmiinpistävä seikka oli uudet rakennukset. Kaupungissa kohosi useita lasisia pilvenpiirtäjiä. Yksi näyttävistä sijaitsi aivan kaupungin keskustassa, Sukhbaatar aukiolla. Rakennuksessa komeili myös Louis Vuittonin myymälä. Tuntui absurdilta nähdä luksuslaukkumyymälä maassa, jossa kärsitään köyhyydestä ja jossa aivan hiljattain hirmupakkasten aiheuttamien karjakuolemien takia on jouduttu pyytämään kansainvälistä apua.
Louis Vuittonin myymälä sai myös ajattelemaan Helsinkiä. Keväällä 2008 Helsingin Sanomat uutisoi uudesta luksuslaukkuliikkeestä (mm. HS 21.1.2008 & HS 12.4.2008). Vaurastunut kansamme ei ole kertakäyttöisen blingin perään, vaan osaa arvostaa kestävää laatua. Lyhyesti sanoma tuntui olevan: Vihdoinkin, nyt olemme tarpeeksi kosmopoliitteja! Helsinki on päässyt todellisten suurkaupunkien joukkoon. Kenties samanlaista riemua on tunnettu myös Mongoliassa, joskaan alle 3 miljoonaisesta kansasta vain harvalla on mahdollisuus Vuitton-hankintoihin.
Keväästä asti Helsingin kulttuuripiireissä on puhuttu Guggenheimin museohankkeesta. En voi olla näkemättä HS:n Guggenheim-uutisoinnissa samanlaista innostusta kuin lehden Vuitton-jutussa. Guggenheim sinetöi Helsingin aseman todellisena kulttuurikaupunkina! Tämä tilaisuus ei toistu! (mm. HS 10.6.2011 & 24.8.2011)
Näyttelyvaihtokeskus FRAME järjesti tällä viikolla tapahtuman, jonne oli kutsuttu Guggenheim-työryhmäläisiä sekä paikallisia ruohonjuuritason toimijoita, edustajia mm. taiteilijajärjestöistä, Pikseliähkystä, AV-arkista, Taidesäätiö Pro Arte Foundationista, Mustekalasta… Guggenheimin puolesta paikalle ei jostain ennakkotiedoista poiketen saapunutkaan Ari Wiseman tai konsulttitoimiston LaPlaca Cohenin edustajia. Vain Helsinki-projektin apulaisjohtaja – tittelin käännös on summittainen – Hannah Byers ehti Kaapelitehtaalle.
Mitä tutkimusryhmä sitten tekee? Byers puhui rauhallisesti nykytilanteesta ja korosti sen keskeneräisyyttä. Lopulta on tietysti odotettava itse selvitystä. Oli kuitenkin kiinnostavaa kuulla, kuinka Byers kehui suomalaista toimintaympäristöä läpinäkyväksi ja demokraattiseksi: kaupunginvaltuustossa kaikki puhuivat ja monet edustajista olivat naisia! Projektin aikana hankkeen ulkomaalaiset vetäjät kokevat tulleensa haastetuiksi avoimuuteen. Amerikkalaisessa kulttuurikentässä ajatus veronmaksajien rahoista ja siitä seuraavasta demokratiavaatimuksesta on ymmärrettävästi vieras – siellä ensisijainen avainryhmä on yksityiset rahoittajat.
Tilaisuudessa kävi myös selväksi, että ”feasibility study” ei ole niinkään kiinnostunut Helsingin taidemuseosta, vaan numeroista ja lainsäädännöistä. Miten käytännössä voisi järjestää vastuita ja omistussuhteita? Voiko projekti kannattaa?
Rahakysymyksessä kohdeyleisö ratkaisee. Risteilyturisti on edelleen esimerkki keskivertokävijästä. Millaista museota risteilyturisti sitten kaipaa? Mielikuviani kohdeyleisöstä värittävät taannoiset Helsinki Helppinä eli turistioppaana toimineen ystäväni anekdootit: ”Mikä tämä on, Oslo?”, kyselee yksi risteilyvieras. Toinen tiedustelee kauppatorilla lähintä vessaa, mutta kun opas neuvoo Kämppiin, turisti kääntyy kannoillaan sanoen ”Äh, taidanpa sittenkin palata laivalle.” Epäilemättä Guggenheim olisi oiva lisähoukutin turistille poistua laivasta. Tähän kohderyhmäajatteluun ei silti tunnu sopivan mikään aivan vallankumouksellinen, vaan kuten Byerskin totesi, aika lailla tavallinen museo tästäkin tulisi.
Sekään ei ole huono vaihtoehto. Kenties valtuustolle riittää ajatus siitä, että kaupunkiin saapuu turisti, joka ylipäätään tulee maihin ja käyttää rahaa ravintoloissa ja kaupoissa. Tällöin voisi kysyä, miksi matkailuteollisuutta pitää rahoittaa kulttuurin kustannuksella. Toki jotain kulttuurikentän näkökulmastakin positiivista voi nähdä: kenties museo parantaa taiteen asemaa suuren yleisön silmissä. Tilanne muuttuu vielä kiinnostavammaksi, jos museo generoisi kaupunkiin enemmän kansainvälistä taideyleisöä, siis sellaista, joka tietää enemmän kuin yhden brändin ja jolle taiteen kerääminenkään ei ole vierasta.
Byers on ollut mukana useammissa Guggenheimin selvitysprojekteissa ja totesi, että lopulta hankkeissa ratkaisu on tehtävä kansainvälisen ja kotimaisen näkökulman välillä. Jään miettimään tätä asetelmaa. Ari Wiseman on haastattelussa todennut, etteivät suomalaiset taiteilijat Eija-Liisa Ahtilaa lukuun ottamatta matkustele ja tee töitä kansainvälisille taideinstituutioille (HS 21.8.2011). Moni alan toimija protestoisi tätä väittämää äänekkäästi. Uskoisin, että esimerkiksi Framessa suomalaisen taiteen kansainvälisyys nähdään toisin.
Yksi asia on varmaa: nykyiset taideinstituutiomme eivät toimi kansainvälisen tason budjeteilla. Museot rakentavat ohjelmistojaan olemattoman pienillä rahoilla, joilla näyttäviä hankkeita on yhä vaikeampi toteuttaa. Samalla kun talouskriisin myötä vyötä on kiristettävä ja paineet yksityisen rahoituksen saamiseksi kasvavat, on rahoituksesta kilpailemassa yhä enemmän taloja, yliopistot yhtenä isona ryhmänä. Tässä tilanteessa tuntuu huimaavalta miettiä pelkästä logosta maksettavan korvauksen suuruutta (VL 24.8.2011). Mutta entä mitä Guggenheimin jälkeen? Voisimme saada säännöllisin väliajoin huolella koottuja Guggenheimin kiertonäyttelyitä – ekonomisesti samankaltaisiin tiloihin suunniteltuja, kuten Byers korosti – joiden kohdeyleisö on tarkkaan mietittyä. Uhkana tietysti on, että jo olemassa olevat toimijat joutuvat lopettamaan, kun rahat loppuvat kesken.
Onko Guggenheimissa todella kyse valinnasta kansainvälisyyden ja kansallisen välillä? Vai onko niin, että kysymys on Guggenheim-kansainvälisyyden valjastamisesta oikeaan käyttöön? Bilbaossa valittiin ”kansainvälisyys” ja samalla Baskimaa pääsi näyttämään maan vanhoille kulttuurikaupungeille Madridille ja Barcelonalle. Abu Dhabi taas hakee kansainvälistä statusta hampaat irvessä, siinä missä amerikkalaiset (Guggenheim) ja ranskalaiset (Louvre) kilvan kisaavat kulttuuriherruudesta.
Voi olla, että ilman Louis Vuittonin luksusliikettä Monocle-lehti ei olisi vuonna 2011 valinnut Helsinkiä parhaaksi kaupungiksi elää. Epäilen kuitenkin, että kyse on jostain aivan päinvastaisesta. Pysyäkseen hengissä Vuitton tarvitsee Helsinkiä ja Ulaanbaataria.
Kirjoittaja on Kulttuuriyhdistys Mustekala ry:n hallituksen puheenjohtaja. Hän on hiljattain aloittanut amanuenssin sijaisuuden Kiasmassa.
Linkkejä
HS 21.1.2006 ”Louis Vuittonin toivotaan rohkaisevan muitakin luksusmerkkejä Helsinkiin”
HS 12.4.2008 ”Bags of style: Louis Vuitton arrives in Helsinki”
”Is the new Louis Vuitton shop in Ulaanbaatar the start of a new area in Mongolian Globalisation?” mongolia-web.com
Helsingin Sanomien pääkirjoitus 10.6.2011 sekä 24.8.2011 ”Guggenheim tahtoo kiistellylle rannalle”, HS 21.8.2011
Ks. myös Saara Karhusen ”Guggenheim ja unelma yksimielisyydestä”, Mustekala 9.2.2011