2.12. 2009 Silvia Hosseini
Ishmael Beahin kirjasta Leikin loppu: lapsisotilaan muistelmat (A Long Way Gone: Memoirs of a Boy Soldier) puhuttiin aika paljon sen ilmestyttyä kaksi vuotta sitten. Tartuin kirjaan kuitenkin vasta äskettäin ystäväni suositeltua sitä. En ole kirjallisuuden suhteen useinkaan ajan hermoilla – useimmiten luen uudet kirjat vasta vuoden tai pari niiden ilmestymisen jälkeen. Joskus soimaan itseäni siitä, että heräilen niin hitaasti. En ole kuitenkaan varma, onko ajankohtaisuus edes olennainen kiinnostavuuden tai merkittävyyden kriteeri, kun puhutaan kirjallisuudesta.
Beahin omaelämäkerrallinen kirja on rankka. En muista lukeneeni näin hirveää väkivallan kuvausta koskaan: ”Tuulenviri tuo mukanaan runnelluista ruumiistaan irtaantuvien sielujen heikkoja huutoja. Kävelen ruumiiden ohitse. Niillä ei ole käsiä eikä jalkoja, sisälmykset pursuavat nenästä ja korvista. Kärpäset putoilevat päihtyneinä verilammikoihin ja kuolevat. Kuolevien silmät ovat punaisemmat kuin niistä valuva veri, ja heidän luunsa näyttävät siltä kuin voisivat minä hetkenä hyvänsä puhkaista kasvojen kireän ihon.”
Erityisen järkyttäviksi raakuudet tekee tietenkin se, että väkivallan osapuolet ovat kirjassa lapsia. Beah taisteli Sierra Leonen vuosina 1991–2000 käydyssä sisällissodassa armeijan puolella sissikapinallisia vastaan. Kirjassa kuvataan realistisesti, kuinka yksinkertaisen psykologian ja huumeiden avulla sodan traumatisoimat lapset on helppo aivopestä ja kouluttaa tunteettomiksi teurastajiksi.
Beahin pelasti Unicefin väliintulo ja traumahoito. Maailmassa on Unicefin tietojen mukaan tälläkin hetkellä arviolta 300 000 lapsisotilasta yli 30 aseellisessa konfliktissa. Osa Beahin kanssa traumahoidon käyneistä pojista ei kirjan mukaan pääse takaisin normaalielämään, koska heille ei löydy huoltajia. He palaavat takaisin sotilaiksi.
Sotilaskoulutukseen ja Unicefin kotiuttamiskeskuksen rankkoihin tapahtumiin Beahin kirjassa mennään kuitenkin vasta loppupuolella. Valtaosa romaanista on kuvausta siitä, kuinka perheestään eroon joutunut Ishmael vaeltaa tovereineen halki Sierra Leonen kylien ja metsien etsien suojaa ja ruokaa. Tarina etenee hitaasti ja siinä on paljon toistuvia tilannemotiiveja: sissikapinallisilta pakeneminen, toverin menettäminen, yksinäisyyden kokemus.
Pohdin pitkään vaeltelun kuvaamisen ja toiston merkitystä, kunnes ymmärsin sen ilmentävän nimenomaan lapsen tapaa mieltää kokemuksia ja kertoa niistä. En tunne länsiafrikkalaista tarinankerrontaperinnettä, mutta uskoisin romaanin hyödyntävän myös sen konventioita.
Leikin loppu on musertava kuvaus siitä, mitä sota voi tehdä lapsille. Se kertoo myös sierraleonelaisista tapakulttuurista ja perinteistä, joita murentaa asukkaiden kääntyminen toisiaan vastaan.
Teoksen kaunokirjallista arvoa nostaa mielestäni sen avoin lopetus ja erityisesti Beahin muistelema allegorinen kertomus apinasta, joka piinaa metsästäjää mahdottomalla pulmalla: ”Jos ammut minut, äitisi kuolee, ja jos et ammu, isäsi kuolee.” Beahilla on arvoitukseen ratkaisu, joka ei ole väkivallaton eikä estä kärsimystä mutta pureutuu koko ongelman ytimeen.
Ilmestyttyään Beahin kirja sai paljon myönteistä huomiota. Soraääniäkin on kuultu: journalistit ovat verranneet kirjan tapahtumia historiallisiin dokumentteihin ja väittäneet, etteivät kertomuksen kaikki yksityiskohdat vastaa faktoja. Beah itse kiistää muunnelleensa totuutta. En epäile Beahia, mutta mielestäni koko vaatimus totuuteen tuntuu tämän kirjan yhteydessä jokseenkin järjettömältä.
Mitä jos kirjan kertomukset poikkeavatkin joiltain osin tapahtuneesta, vähentäisikö se jotenkin tämän kaunokirjallisen dokumentin arvoa? Mitä jos koko kirja olisi fiktiota? Mitä jos Sierra Leonea ei olisi todellisuudessa olemassakaan? Entä jos lapsisotilaitakaan ei olisi?
Väitän, että puhtaana fiktionakin tämä kirja kertoisi ihmisistä ja moraalista enemmän kuin haluaisimme tietää. Kaunokirjallisuuden arvo ei ole sen ja todellisuuden vastaavuudessa vaan siinä, että sen avulla voimme nähdä todellisuuden toisella tavalla – usein sellaisella, joka ei imartele ihmiskuntaa.