24.11.2004 Terhi Varonen
Rannikon värikylläisten teosten ote on sarjakuvahahmojen lailla karikatyyristävä ja hauska.
Vesa- Pekka Rannikon veistokset näyttävät joltakin muulta kuin ovat. Ne on valmistettu läpivärjätystä kipsistä, mutta näyttävät siltä kuin olisivat muovailuvahaa, maalauksia tai pikseleitä. “Naturisti”- veistoksen alaston nainen koostuu kipsisistä värialueista; valokuvassa se näyttää litteältä, maalatulta.
Ensialkuun Rannikon teosten äärellä kaikki tuntuu arkiselta ja tutulta, siltä kuin olisi nähnyt tämän aikaisemminkin. Ei vain ihan muista
missä. Tuttuuteen liittyy kuitenkin vieraus. Tarkastelun kohde voi yllättää, olla läheltä
katsottuna jotakin ihan muuta kuin miltä aluksi näyttää.
Rannikon veistoksista tuntuisi melkein luonnollisemmalta puhua kuvina kuin
veistoksina. Työt ovat sekä aihepiiriltään että olemukseltaan maalauksen tai valokuvan- omaisia. “Likainen lumi”- teos dokumentoi talvista maantienvierustaa. Muutkin työt näyttävät asiat paljaaltaan ja
pelkistettyinä, kuvan ja kertomuksen kohteeksi nostettuina, kuten
puolivartaloveistos ” Vocals” huppariasuisesta tupakkaa kädessään roikottavasta teinipojasta.
Rannikon teoksia on aiemminkin verrattu
valokuvaan, mutta kummallista kyllä, huolimatta liikkeen ja taustan puuttumisesta, erityisesti Rannikon ihmishahmot muotoutuvat mielessä myös videoksi tai tv- dokumentiksi. Tähän syynä ovat ilmeisesti veistosten kuvaamat ihmistyypit, jotka ovat antaneet aihetta aiemmin myös
audiovisuaalisiin esityksiin eri yhteyksissä.
Arkisten teemojensa kautta Rannikon työt yhdistyvät poptaiteeseen. Stereotyypeiksi muodostuneiden ihmishahmojen muassa näyttelytilassa seisoo poptaiteen kuvaston selkeimpänä perinteenjatkajana suomalaisen
elintarvikekulttuurin kivijalka, kierrätystä varten avattu, toisia kaltaisiaan täyteen tungettu maitotölkki, muistuttamassa arkeemme viime
vuosikymmeninä ilmaantuneesta kierrätys- tavoitteesta ja sen myötä tiskipöydän ala-
kaappiin ilmaantuneista tölkkikerroksista.
Rannikon näyttelyssä eräänlaista kierrätystä – mikäli aasinsilta sallitaan- edustavat aiheet. Television, valokuvien ja arjen kulttuurin ohella
Rannikon kuvamaailma on peräisin sarja- kuvista, etenkin Aku Ankasta, jonka
lukijakuntaan taiteilija, ainakin ikänsä puolesta, kuuluu. Jo ovella vastaan tulevan kaatuneen kukkapurkin on varmasti nähnyt jossakin; mummon ikkunalla, tai ehkä Mummo Ankan?
Aku Ankka- tunnelmiin hilpeästi 1900- luvun alkuvuosikymmenten maalaustaiteen kautta vie niinikään kipsistä tehty “maalaus” prameine kultakehyksineen. Vielä luonnos- maisen naishahmon piirteet voisivat olla vaikka Schjerbeckin siveltimestä.
Samanlaista kommentointia, tosin eritoten
hyvin abstraktin taiteen muodossa riippuu Akun olohuoneen seinällä ja laajemmasta otoksesta tyylisuuntia varioituna toki myös Ankkalinnan taidemuseossa. Rannikon värikylläisten teosten ote on sarja- kuvahahmojen lailla karikatyyristävä ja hauska.
Osaltaan perinteinen sarjakuvahahmo on myös keltainen papukaija joka istuu
orrellaan teoksessa “Häkki.” Vaan miksi nimi häkki, kun papukaijan ympärillä nimenomaan ei ole häkkiä? Mikä on kaijan häkki; onko sen vankila koko galleria vai vain häkin kuva meidän mielessämme?
Kirjoittaja joka opiskelee estetiikkaa, osallistui Helsingin yliopistossa syksyllä 04 pidetylle ‘Kritiikin halu’ –kurssille.