17.10.2011 Irmeli Hautamäki
Kokeellisen esitystaiteen ryhmä Toisissa tiloissa järjesti lokakuisena viikonloppuna 8.–9.10.2011 Porosafari -tapahtuman. Porosafarissa ryhmä ihmisiä vaelsi porotokan lailla Helsingin itäisissä kaupunginosissa sekä metsässä että asuma-alueella ottaen haltuun puoliurbaanin ja puoliluonnontilaisen kaupunkitilan.
Toisin kuin tapahtuman nimestä voisi luulla, safarilla ei oltu katselemassa poroja. Eräät ulkomaalaiset olivat tosin facebookista saaneet käsityksen, että vaelluksella nähtäisiin poroja. He jäivät pettyneinä pois, koska eivät halunneet mukaan tapahtumaan, jossa vaeltajat siis itse tekeytyivät ”urbaaneiksi poroiksi”, puolivilleiksi laumaeläimiksi vaeltamaan ja laiduntamaan Helsingin laita-alueilla.
Virolaisten ystäviemme ei nyt tarvitse kuolla nauruun, sillä joukkio ei todellakaan jäljitellyt suomalaisten käyttäytymistä Tallinnan kujilla. Ennen safaria vaeltajat ohjeistettiin Esitystaiteen Keskuksessa. Tarkoituksena oli havainnoida ympäristöä kokonaisvaltaisesti eläimen tapaan. Tärkeintä oli puhumattomuus: osallistujat eivät saaneet koko vaelluksen aikana käyttää muita ääniä kuin porojen vaisua ööö tai äää -ääntelyä varoittaakseen lauman muita jäseniä.
Toisissa tiloissa ryhmän jäsenet toimivat safarin ”porokoirina” ja huolehtivat, että tokka pysyi koossa. Ja pysyihän se. Lähes kolmekymmenpäinen ryhmä hyväkuntoisia ja pääasiassa melko nuoria ihmisiä lähti vaellukselle varhain sunnuntaiaamuna erään itähelsinkiläisen lähiön metroasemalta. Päivä oli loistavan aurinkoinen ja lämpötila sopiva vaeltamiseen, aurinkolaseja tarvittiin, vaikka poroja oltiinkin.
Lauma vaelsi ohjeitten mukaan tavoitellen korkeita paikkoja, minne oikeat porolaumat menevät laiduntamaan hyttysiä pakoon. Kulkeminen oli haastavaa, koska maa oli sateiden jäljiltä märkä ja liukas. Välillä pysähdyttiin ”laiduntamaan” eli syömään mukaan annettuja eväitä ja sen jälkeen vedettiin lonkkaa pitkäksi. Kuin yhteisestä sopimuksesta lauma nousi pystyyn ja lähti taas liikkeelle. Vaeltamista kesti kaiken kaikkiaan viitisen tuntia.
porosafari
Kotiin palattuani olen pohdiskelin vaelluksen antia ja merkitystä. Ensinnäkin, vaeltaminen eli hiking on tullut tutuksi Kaliforniassa. Suomessa en ollut moista asiaa harrastanut, vasta maapallon toiselle puolelle kuljettuani opin löytämään ulkoilmaihmisen itsessäni. Kalifornian suurenmoinen luonto tietenkin inspiroi vaeltamaan, mutta porosafarissa ei ollut kyse ensisijaisesti hienojen näkymien katselemisesta, vaikka niitäkin nähtiin. Oikeammin, näkymiä katseltiin poikkeavalla tavalla ja maisemaan mentiin niin kuin ei ikinä yleensä mennä.
Kiinnostavaa mukana olemisessa oli laumaan tai kollektiiviin osallistuminen ja sulautuminen. Yksilöllinen päätöksenteko ja tietoisuus menettivät merkityksensä. Ryhmässä saattoi olla osa suurempaa kokonaisuutta, vapautua ja rentoutua. Ryhmällä, joka vaelsi tietämättä tarkalleen missä ja minne, oli oma vaistonsa ja tahtonsa.
Kun porukan vetäjäyksilöt yrittivät välillä kulkea vähän liian kiivasta vauhtia, porokoirat tulivat väliin, ja näin hitaammatkin yksilöt pysyivät mukana. Itse kuuluin tietysti näihin hitaahkoihin porolehmiin, jotka eivät halunneet ottaa vaelluksella riskejä.
Lauman kulku kävi poikki niittyjen ja pihojen, yli kivien ja kallioitten, ohitse rotkojen ja ojien risukasoja ja puroja halkaisten ikään kuin maailmassa teitä ei olisikaan. Porot eivät käytä välttämättä teitä. Ne eivät pidä asfaltista, vaan pehmeästä maastosta.
Porot eivät osaa lukea kylttejä ”läpikulku kielletty”. Oli hupaisaa mennä porokoirien avulla tien poikki paikasta, missä se ei ole sallittua ja vielä punaista valoa päin. Hauskinta oli ehkä juuri vaellukseen liittyvä pieni anarkia: olemme vapaita, emme piittaa suojateistä ja valmiiksi viitoitetuista luontopoluista. Kuljemme. Katsomme mitä seuraavan mäen takana on. Menemme tuonne. Menemme eteenpäin. Emme mieti miksi menemme sinne, menemme vaan.
Näin ei yleensä toimita ihmisretkillä, joissa koko ajan varmistetaan olinpaikkaa, katsotaan karttaa ja kompassia. Tai pelästytään ulkoilureiteillä ohi suhahtavia pyöräilijöitä, jotka eivät osaa soittaa kelloa. (Helsinkiläinen pyöräilijä on sivumennen sanoen moukka, joka ei tajua, kuinka pahasti säikyttää ihmisiä, joiden ohi ajaa tuhatta ja sataa ja vasta aivan kohdalle tullessa möläyttää jotakin korvan juuressa. On näköjään mentävä metsiin, sillä kaupungin ulkoilutiet ovat vaarallisia.)
porosafari
Safarilla korvissa soi koko ajan rauhoittava porokellon ääni, joka piti joukkoa koossa. Sijainnin maailmassa pystyi päättelemään vain kuuloaistin ja auringon avulla. Kauempaa ja lähempää kuuluva moottoritien humina muistutti sivilisaatiosta, joka oli jossakin kaukana. Sijainnilla ei ollut oikeastaan edes väliä. Ympärillä oli satunnainen ryhmä uusia ihmisiä ikään kuin turvana, vaikka kenenkään kanssa ei tarvinnut ruveta juttelemaan, koska puhuminen oli kielletty. Joku sanoi jälkeenpäin, että tilanne muistutti retriittiä. Kyyhötämme kaikki yhdessä, odotamme kaveria kääntäen selkämme muulle maailmalle. Emme tiedä missä olemme, mutta sillä ei ole väliä.
Satunnaisilla ohikulkijoilla ja koiranulkoiluttajilla oli tietysti ihmettelemistä, kun joukko ihmisiä paineli ohi reput selässä täyden hiljaisuuden vallitessa – välillä vaimeasti öötä ja äätä äännehtien. ”Mitä täällä tapahtuu?”, ohikulkijat kyselivät jolloin porokoirat vastasivat heille jotakin.
Mitä tekemistä tällä on taiteen kanssa? Taideprojektin minimiedellytykset olivat olemassa: kohtaamiset ohikulkevin ihmisten kanssa tekivät tapahtumasta näytöksen tai esityksen. Koiranulkoiluttajat ja muut kävelijät muodostivat yleisön, näyttämönä oli alati vaihtuva maasto ja näkymät, koko avara rajoittamaton tila ja näyttelijöinä tai esiintyjinä joukko liikkeellä olevia ihmisiä, jotka eivät puhuneet sanaakaan, eivätkä pyrkineet mihinkään muualle kuin eteenpäin.
Toisaalta myös tapahtumaan osallistuvat vaeltajat olivat itse myös yleisö. Esiintyjät ja näyttelijät sulautuivat yhdeksi. Olin juuri ennen safaria puhunut luennolla opiskelijoille Nietzschen erottelusta dionyysisen ja apollonisen välillä. Nietzschen ajatus dionyysisestä yhteisöllisestä tietoisuudesta ehkä kiteyttää jotakin safarista. Vaelluksella syntyi kokemus ajasta, jota ei voi mitata, jota ei oikeastaan ole normaalimielessä. Aika vain virtasi eteenpäin voimakkaana nykyhetkenä. Monet ihmiset sanoivat jälkeenpäin, että he olivat menettäneet normaalin ajantajunsa.
Antiikin Kreikan teatteri perustui yhteisölliseen, ajan ylittävään kokemukseen kuoron ja yleisön eläessä samaan rytmiin. Dionyysinen ei esitä mitään, siinä ei ole apollonista rationaalista etäisyyttä aikaan ja tapahtumiin. Maailma vain tapahtuu. Ehkä myös Heideggerin ajatukset Ajasta ja Olemisesta ovat lähellä tätä.
Entä taidemaailma? Se (kavala) oli kaukana. Oliko osallistuminen tähän tapahtumaan tai sen järjestäminen kannanotto taideskeneen? Kun kirjoitan siitä, siitä tulee kannanotto. Jos ajattelen Helsingin taide-elämää tällä hetkellä, se näyttää eräällä tavalla suljetulta. Ihmiset ravaavat muutaman korttelin ja kadun alueella tapahtumasta toiseen. Kaikki on kontrolloitua, ennakoitavaa, toiminnan rytmit ovat ennalta annetut. Toteutuuko siinä taiteen vapaus?
Entä tapahtuman järjestäminen? Kun esitystaiteen ryhmä lähtee Helsingin periferiaan kehä kolmosen tuntumaan vaeltaakseen hiljaa metsissä, joissa vain jokunen satunnainen ihminen näkee koko ”esityksen”, onhan se kannanotto. Tietysti vaellus oli myös luontoretki, kuntoilua ja ympäristöön tutustumista.
Vaellusretki panee miettimään taiteen vapautta. Vaelluksella koettu vapauden tunne oli mahtava. Nietzschen ajattelukin syntyi avaran taivaan alla vuorilla vaeltaessa ja rotkojen yli poukkoillessa.
Ajattelisin, että seuraavalla kerralla porosafari voisi tulla astetta lähemmäs keskustaa. Ehkä joku keskustan taideskenen tyyppi voisi jäädä ihmettelemään.
Ensimmäisen kerran Porosafari-tapahtuma on järjestetty syksyllä 2010, Kiasma-teatterin TeatteriNyt! -festivaalin yhteydessä.
Linkki