Lauri Astalan retrospektiivi Meilahdessa Helsingin kaupungin taidemuseossa 22.9–14.11.2010
Lauri Astalan retrospektiivinen näyttely Helsingin taidemuseossa Meilahdessa sisältää teoksia parin kymmenen vuoden ajalta. Saara Hacklin tarkasteli jo innostuneesti näyttelyä arviossaan Pari maailmankuvaa, harhaoppi ja kohtaamisia, seuraavassa kommentoin sitä vain yhdestä näkökulmasta. Astalan teokset sijoittuvat epätavalliseen tilaan tieteen ja taiteen välille. Viime aikoina kun tieteellisen ajattelun ja taiteellisen esitystavan välisistä ylityksistä on alettu puhua yhä enemmän, on merkille pantavaa, että Lauri Astala on ollut tässä asiassa edelläkävijä. Hän on tehnyt ylityksiä tieteellisestä pohdiskelusta taiteeseen jo pitkään, aina siitä asti kun päätti jättää insinööritieteet.
Itse asiassa tieteen ja taiteen välinen rajankäynti ei ole niin harvinaista kuin luulisi: 1900-luvun alussa oli monia taiteen tekijöitä, joilla oli akateemisiakin opintoja joko luonnontieteissä tai yhteiskuntatieteissä. Tämä tilanteen päätyttyä taide ja tiede ovat eläneet yhä enemmän erillään kahdessa kulttuurin maailmassa, josta C.P. Snow on kirjoittanut 1960-luvun taitteessa.
Kun katselee Lauri Astalan näyttelyä voi miettiä, mikä osa teoksissa on tieteellä ja mikä taiteella? Näyttäisi siltä, että alun Ars Magna Sciendi teeman teokset ovat hengeltään hyvinkin tieteellisiä. Niiden aihepiiri liittyy tilan käsitteeseen, mittaamiseen ja kartoittamiseen. Teoksissa etsitään usein maailman keskipistettä, Arkhimedeen pistettä, josta käsin kaiken mittaaminen ja todellisuuden absoluuttinen hallinta, ainakin teoriassa olisi mahdollista. Tällaista etuoikeutettua pistettä ei ole olemassa, senhän moderni fysiikka on jo ajat sitten todistanut. Avaruus, tila ja aika ovat suhteellisia ja niiden esittäminen riippuu kulloisestakin tarkastelukoordinaatistosta. Vain valon nopeus on vakio. Astala luonnollisesti ymmärtää tämän ja hänen töidensä esiin tuoma ironia on siinä, että ihmisen aistit eivät tätä relatiivisuutta huomaa. Ihminen pystyy tajuamaan vain 2- tai 3- dimensionaalisen tilan, mutta ei laajenevaa ja liikkuvaa tilaa. Aistisysteemi on rakennettu siten, ettei ihmisen näkökulmasta newtonilaisen todellisuuskuvan ja sille käänteisen kuvan välillä ole eroa.
Monet Astalan alkuvaiheen työt tuntuvat korostavan tieteen antaman todellisuuskuvan suhteellisuutta. Arkhimedeen pistettä ei ole ja tieteellinen etsintä on usein hakuammuntaa. Suunnitelma teos (1993) joka pohjautuu Umberto EconFoucault’n heiluri -romaaniin, korostaa juuri tieteellisen etsinnän sattumanvaraisuutta ja epävarmuutta. Ja kuitenkin, oudolla tavalla jokainen ihminen kuvittelee olevansa oman maailmansa keskipiste arkikokemuksessaan!
Jos nämä pohdiskeluni teosten sisällöstä ovat oikeita, niin voi kysyä, mikä niissä on taiteellista? Itse asiassa ne pointit, joita Astala esittää teoksissaan ovat tieteenfilosofisia kysymyksiä, eivät mitenkään ’taiteellisia’ sanan normaalimerkityksessä. Ehkä on niin, että taide suo tekijälleen vapauden olla kriittinen ja ironinen tiedettä kohtaan? Tietenkin, Astalan teokset on tehty kauniisti, ne ovat taidokasta työtä ja tässä on niiden ’taide’.
Eräs toistuva teema Astalan teoksissa liittyy katseeseen tai näkemiseen. Tarkka ja objektiivinen näkeminen on tietysti olennaista tieteessä, tarkoittaahan jo sana ’teoria’ alunperin näkemistä. Tieteen on näytettävä asiat selkeästi ja teorian on tehtävä maailma läpinäkyväksi. Kuinka kaukana tästä ollaan, sitä voi miettiä monissa Astalan lasiteoksissa, joissa lasi paitsi näyttää lävitseen, myös heijastaa ja peittää. Astalan teoksissa esiintyvät myös katsojat, mutta katseiden kohtaaminen onkin asia, joka on antanut erityistä miettimisen aihetta.
Eräänlainen käännekohta Astalan taiteellisessa työskentelyssä tapahtui vuoden 2005 ”Pieni spektaakkeli” nimisessä näyttelyssä, jossa oli esillä useita kohtaamiseen liittyviä töitä. Näissä teoksissa objektiiviseen tieteelliseen rooliinsa uppoutunut tutkijataiteilija etsi kohtaamista katsojan tai ylipäätänsä toisen henkilön kanssa. Kun se sitten tapahtui Pieni spektaakkeli kohtaamisesta nimisessä työssä Blanchot’ n tekstiä apuna käyttäen, oli vaikutus järisyttävä ja dramaattinen.
Olen kääntänyt tekstin suomeksi ja miettinyt sana sanalta sen puhuttelevuutta. Tekstissä ollaan eksistentiaalisten peruskysymysten äärellä. Eräs kirjallisesti suuntautunut ystäväni piti teosta liian raskaana ja olisi toivonut siihen jonkinlaista taiteellista etäännytystä. Ymmärrän tämän hyvin. Taiteen sallimaa keveyttä työssä ei kuitenkaan ollut, ei mitään henkevyyttä tai ironiaa, joka oli leimallinen Astalan alkuvaiheen töille. Pieni spektaakkeli näyttelyn teoksissa Lauri Astala ei päästänyt irti villiä fantasiaa tai muuta taiteelliseen tavallisesti liitettyä piirrettä, vaan työt pysyvät hyvin tiukasti teoreettisen aajttelun kontrollissa.
Muutamana viime vuonna tehdyt työt ovat sitten aivan toisenlaisia. Ne ovat vapautuneita, vapaita päämääristä ja kysymyksistä. Dérive nimiset työt Roomasta antavat maailman tapahtua ja valon ja ajan kulkea kameran ohi. Kaupunki peittyy sumuun eikä aikaisemmin niin kontrolloidusta ja tarkasta näkemisestä ole tietoakaan. Dérive työt ovat tietysti kauniita, mutta jollakin tavoin surullisia. Projektia ei enää ole, on vain olemista, kuljeskelemista ja harhailemista, sillä sitähän sana dérive tarkoittaa. Ollaan ikuisessa kaupungissa, johon kaikki tiet johtavat. Onko tämä nyt slowlife -vaihe, vai päätepiste, who knows?
Ehkä matka jatkuu viimeisessä työssä, joka on kuvattu Italian Alpeilla. Astala sanoo teoksesta että lehmän kellojen ääni Alpeilla muistutti häntä perinteisestä intialaisesta musiikista. Kun sulkee silmät voikin olla mielensä maisemassa kahdessa paikassa samaan aikaan, ja se on kiinnostavaa.