25.11.2009 Harri Mäcklin
Sirpa Jokinen: Ilmaa – Air, Ääni-installaatio ja muita teoksia, Galleria Jangva 18.11.–5.12.2009
Lento
Voikohan populaarikulttuuri luoda uusia arkkityyppejä? Tiedän, tiedän, kysymys on omituinen. Mutta jos se voi, niin lentokoneen matkustamo on epäilemättä yksi sellainen. Jotain kliseistä siinä ainakin on. Sorjat lentoemännät tiukoissa univormuissaan, turvaohjeita huvittavine koreografioineen, suolapähkinöitä ja lentokoneruokaa, komediamaratoneja pitkillä lennoilla, businessmiehiä ja kannettavia tietokoneita, terrorismiuhkaa, jetset-elämää ja pyrkimyksiä kymppikerhoon – tällainen kuva ainakin itselleni tulee lentämisestä ensimmäisenä mieleen, kiitos aiheen jatkuvan käytön populaarikulttuurissa.
Galleria Jangvassa esillä olevissa installaatioissaan taiteilija Sirpa Jokinen pyrkii tarkastelemaan lentämistä aivan toisenlaisista näkökulmista. Kaiken yllä mainitun pintakiillon alla lentäminen voi olla paljon primitiivisempi kokemus, milloin ahdistava, milloin vapauttava. Lentämisen voi kokea voimakkaasti arkikokemuksesta vieraannuttava tilanteena, jossa kokijan suhde oman ruumiillisuutensa ”maanpäällisyyteen” – sanan kaikissa merkityksissä – asettuu uuteen valoon. Jokisella on siis käsissään hedelmällinen lähtökohta, mutta miten paljon hän saa aiheestaan irti, onkin sitten kokonaan toinen kysymys.
Näyttelyn mittavin teos, ääni-installaatio Lento no: 3, pyrkii kuvaamaan lentokoneella lentämisen dikotomista luonnetta. Toisaalta ajatus lentämisestä korkealla pilvien yläpuolella, puolivälissä avaruutta tai tuonpuoleista, voi ensi silmäyksellä tuntua vapauttavalta. Toisaalta ”lentämisen lentokoneessa voi kokea klaustrofobisena tilanteena, jossa joutuu paikalleen sidottuna ahtaassa tilassa istumaan lähes liikkumatta ja kuulemaan katastrofiin viittaavia turvaohjeita”, kuten taiteilija teosesittelyssään asian ilmaisee. Lentokoneella lentämisessä yhdistyy eriskummallisella tavalla yhtä aikaa sekä vapaus että vangittuna oleminen.
Uskoakseni juuri lentokokemuksen ahdistavan puolen Jokinen pyrkii rekonstruoimaan teoksessaan. Installaatio koostuu ilmastointiputkista, joiden sisään asetetut äänentoistolaitteet toistavat lentokoneen seinästä kontaktimikrofonilla lennon aikana äänitettyjä ääniä. Ilmastointiputket toimivat kaikukoppina, joiden avulla mikrofonin tallentamat turvakuulutukset, vesiputkien suhina ja turbiinien korvia vihlova meteli muuttuvat taiteilijan mukaan ”tilallisiksi”: ne luovat galleriaan illuusion ahtaasta matkustamosta, josta ei ole pakotietä ulos. Äänimaailma ikään kuin ympäröi kuulijan ja irrottaa tämän arkiympäristöstään, tahtoipa hän sitä tai ei.
Tai näin siis ainakin teoriassa.
Teoksen toteutus nimittäin jää mielestäni hieman puolitiehen. Ilmastointiputket on levitetty gallerian lattialle siten, että tila näyttää enemmän remontissa olevalta toimistolta kuin taidegallerialta. Vielä vähemmän kokonaisuus tuo mieleen lentokoneen matkustamon. Näin ei epäilemättä ole tarkoituskaan – onhan teos nimenomaan ääni-installaatio – mutta edes jonkinlainen visuaalinen vihje olisi mielestäni paikallaan. Nimittäin ääniraidassa toistuvat äänet poikkeavat niin vahvasti totutuista lentokoneessa koetuista äänistä, että ainakaan henkilökohtaisesti en olisi keksinyt kuulemiani ääniä lentokoneen tuottamiksi, ellei teosesittelyssä olisi sitä erikseen kerrottu. Päinvastoin, ainakin minulle tuli ääniraidasta mieleen, että jotain tällaista saattaisi kuulla jos ahtautuisi suuren toimistotalon ilmastointikanavaan ja painaisi korvansa metallia vasten. Ja vaikka tiesin, miten äänet ovat syntyneet, en silti kyennyt yhdistämään niitä lentämiseen, en vaikka suljin silmäni ja oikein pinnistin.
Teosta kuunnellessa herää siis kysymys, tarjoaako teos tarpeeksi vihjeitä, joiden avulla katsoja tai kuuntelija osaisi sijoittaa kokemuksensa lentokoneen matkustamoon? Jos taiteilija sanoo teoksen käsittelevän lentämistä, tunnemmeko todella niin?
Näyttelyn toinen osa, installaatio nimeltä Lähtö, taas taiteilijan sanoin ”viittaa lähdön vapaudentunteeseen, vapauttamiseen ja lentämisen euforiseen puoleen, miten voi kokea vapaudentunteen leijaillessa pilvien yläpuolella, missä paistaa aina aurinko”.
Lähtö koostuu neljästä lintuhäkistä, jotka on päällystetty liitujauholla siten, että häkin kaltereita peittää valkoinen, lumimainen kerros, joka muodostaa ikään kuin jääpuikkoja häkin reunoille. Häkkien ovet ovat auki – linnut ovat paenneet – eikä jäljellä ole muuta kuin tyhjyys ja paikalleen pysähtynyt aika. Kiinalaisen pagodin muotoisen häkin reunoilla pienet tiu’ut ovat jähmettyneet paikoilleen. ”Ääni on vapautettu”, sanoo taiteilija.
Henkilökohtaisesti minulle jäi tosin hieman avoimeksi, miten hylättyjen, aavemaisilta näyttävien lintuhäkkien pitäisi tuoda ensimmäisenä mieleen auringonpaiste ja taivaalla onnellisena lentelevät laululinnut. Päinvastoin, teoksesta tulee ennemminkin mieleen yksinäisyyteen, autioitumiseen ja tyhjyyteen liittyvät ajatukset – jopa siinä määrin, että sitä ennemmin säälii hylättyjä lintuhäkkejä kuin tuntee sympatiaa niistä paenneita lintuja kohtaan. Se, mitä vapauttavaa näissä teoksissa on, jäi siten ainakin minulta tavoittamatta.
Näyttelyn epäilemättä onnistunein osa on 13 mustetyöstä koostuva Piirrustussarja, jossa ymmärtääkseni irtaudutaan lentämisteemasta ja käsitellään vapauden ja vangittuna olemisen välistä jännitettä hieman toisista näkökulmista. Teokset lähenevät abstraktioita, mutta kuvissa voi erottaa muun muassa simpukoita, liljoja ja peikonlehtiä muistuttavia orgaanisia kuvioita. Mustat lankamaiset viivat lävistävät kuvat kuin perhosten kerääjän neula hauraan yöperhosen. Onnistuneiksi nämä teokset tekee mielestäni Jokisen herkkä piirrosjälki, joka luo vahvaa kontrastia huoneen kovalle minimalismille ja ahdistavalle äänimaailmalle.
Loppujen lopuksi näyttelystä jäi hieman hämmentävä vaikutelma. Sirpa Jokisen teoksissa määränpää on pilvissä ja korkealle teokset epäilemättä kurottavatkin, mutta ainakin minua jäi silti vaivaamaan, onnistuvatko teokset nousemaan varsinaisesti lentoon asti Jokisen tarkoittamalla tavalla.