15.10.2008 Silvia Hosseini
Kaipauksen kirja
”Tämä on vaikeasti ymmärrettävä kirja, jopa englanniksikin, jos se otetaan liian vakavasti. Sopiiko, että ehdotan sinun jättävän väliin ne osat, joista et pidä? – – Joka tapauksessa kiitän sinua tätä jazzriffien, pop-taidevitsien, uskonnollisen kitchin ja vaimenneiden rukousten kummallista kudelmaa kohtaan osoittamastasi mielenkiinnosta, joka mielestäni osoittaa jokseenkin holtitonta, joskin varsin koskettavaa armeliaisuutta sinun puoleltasi.”
Näin sanailee kanadalainen kirjailija ja laulaja–lauluntekijä Leonard Cohen proosarunossaan ”Huomautus kiinalaiselle lukijalle”. Cohenin uusinta teosta, tänä vuonna Sammakon suomeksi julkaisemaa “Kaipauksen kirjaa” (The Book of Longing, 2006) voi toki lukea sitaatin kehottamalla tavalla. Cohenin runoihin ja musiikkiin perehtynyt lukija saattaa kuitenkin ymmärtää sitaatin ironisena: armo taitaa sittenkin olla Cohenin lahja meille. ”Kaipauksen kirja”, kuten muukin Cohenin tuotanto, säteilee suurta ja vilpitöntä rakkautta maailmaa kohtaan, ja armoitettu lukija saa siitä osansa.
”Kaipauksen kirja” sisältää Cohenin runoja, proosarunoja ja piirroksia lähes kolmenkymmenen vuoden ajalta. Runot ovat eri puolilla maailmaa kirjoitettuja havaintoja, pohdintoja, rukouksia ja dokumentteja. Kirjan teksteissä ja piirroksissa nousevat esiin kaikki Cohenin taiteelle tyypilliset aiheet ja teemat, kuten rakkaus ja erotiikka, usko ja uskonto, politiikka, masennus ja yksinäisyys, kaupunki, musiikki ja luomistyö. Tyylilaji vaihtelee hartaasta ja hengellisestä absurdiin ja ironiseen.
Maallisia rukouksia ja karnevalisoitu Jumala
Juutalaistaustainen Cohen ei runoissaan kategorisoi uskontoja. Hän on kiinnostunut kaikesta, mikä voi avata tietoisuutta ja viedä ihmisen lähemmäs Jumalaa tai J-laa, kuten hän juutalaisen tradition mukaisesti kirjoittaa. Uskonnon harjoittajana runojen puhuja on mystikko, joka tavoittelee ymmärrystä ja hengellisiä kokemuksia. Kyse on henkilökohtaisesta juutalais-buddhalaisesta ekumeniasta. Kalifornian Baldy-vuoren buddhalaisluostarissa kirjoitetun ”Eräs kirjeistäni” -runon puhuja onkin ”Jikan Eliezer”. Nimi on yhdistelmä Cohenin buddhalaisesta ja juutalaisesta nimestä.
Eri uskontojen yhdistämistä olennaisempaa Cohenin tuotannossa on kuitenkin uskonnollisen yhdistäminen profaaniin. Myös ”Kaipauksen kirjan” runoissa siirrytään välillä hengästyttävälläkin tahdilla hengellisistä aiheista maallisiin, usein eroottisiin kuviin.
Joskus kyse on kontrasteista, kuten runossa ”Muut kirjailijat”, jossa puhuja pitää omaa tarinaansa eroottisesta kokemuksesta auton etupenkillä parempana kuin kertomusta kosmoksesta ja valaistumisesta. Usein kyse on kuitenkin hengellisen kokemuksen ja maallisen elämyksen dekadentista liitosta. Runon puhuja mm. kiittää Jumalaa siitä, että hän on avannut puhujan silmät ja sallii hänen nähdä ”tarjoilijattaren pienet korvakorut ja pienten rintojen hienoiset reunavuoret”. Monet Cohenin runot ovat ikään kuin maallisia rukouksia taivaallisille voimille.
Runojen tapa lähestyä hengellisiä kysymyksiä ja Jumalaa on niin rehellinen ja vilpitön, että niiden yhdistäminen suorasukaisiin ja hävyttömiin, jopa banaaleihin kuviin ei ole mitenkään halventavaa. Cohenin tapa kohdata maailma on täynnä rakkautta kaikkia ilmiöitä kohtaan. Siksi on aivan luontevaa, että rakkaus Jumalaa kohtaan voi ilmetä rakkautena satiinilakanoilla lepäävää naista kohtaan ja toisinpäin. Vastakkaiselta näyttävät maailmat sulautuvat yhdeksi.
Joskus hengellisen yhteyttä maalliseen ei ole edes mahdollista kiertää. Runossa
”Varhainen aamu Baldy-vuorella” puhuja kertoo yksityiskohtaisesti aamuheräyksen jälkeisistä toimista, kaikista munkin kaapuun kuuluvista vaatekappaleista, jotka puhuja pukee ylleen kerroksittain – peittämään aamuerektiota. Luostarin ja munkin elämän pyhyys karnevalisoituu runon ilmeisen realistisessa loppuhuipennuksessa.
Runoista välittyy oivallus, ettei ole vain yhtä tapaa harjoittaa uskontoa. Munkin elämä ei sovi kaikille, tästä on osoituksena jo se, ettei ”lootusasentoa ole tarkoitettu pohjoisamerikkalaisia varten”. Kaikki eivät tätä voi ymmärtää: ”Lähtö Baldy-vuorelta” -runossa puhuja kertoo, että uskonnon harjoittajat ovat alkaneet kysyä häneltä vihaisia kysymyksiä ”Perimmäisestä Todellisuudesta”. Puhuja arvelee syyn olevan se, ”ettei heistä ole miellyttävää / nähdä vanhan Jikanin tupakoivan”.
Jumala on ”Kaipauksen kirjan” runoissa rakastettu, kaivattu ja karnevalisoitu. Runon puhuja kutsuu Jumalan jalustaltaan kaupungin kaduille, viskilasin äärelle ja intohimoisien kohtausten silminnäkijäksi. Toisaalta puhuja myös glorifioi arjen tavanomaisimpia kokemuksia; näkee jumaluuden pienissä yksityiskohdissa. Huikeimmillaan tämä välittyy sävellyksenä paremmin tunnetussa ”Rakkaus itsessään” -runossa (Love Itself), jossa rakkaus virtaa huoneen läpi, kirkastaa valollaan pölyhiukkaset ja puhaltaa tilan täyteen pyhää henkeä. Kyse on myös mystisen kokemuksen kirjoittamisesta runoksi. ”Yritän kertoa vielä lisää”, sanoo puhuja nöyrästi kuvaillessaan spirituaalisen rakkauden matkaa ikkunasta avoimelle ovelle.
Prozac-pillereitä ja itseironiaa
Puhujan tekemät havainnot arjesta ovat toisinaan viehättävällä tavalla yksinkertaisia:
”Rakas, minulla on nyt voiastia / joka on lehmän muotoinen”, kuuluu yksi runo kokonaan. Runot katsovat maailmaa avoimin mielin, pitämättä mitään liian vähäpätöisenä kirjoittamisen aiheena. Elämän tavalliset tapahtumat ovat, hyvässä ja pahassa, puhujalle tärkeää kirjoittamisen materiaalia: ”Sattuneiden tapausten lista” on siksi toisinaan ”pyhempi kuin ihmisoikeuksien julistus”.
Maailma on ”Kaipauksen kirjassa” myös ahdistava. Puhujaa vaivaa huoli fasismista ja ”CNN:n kauhuista”. Masennuksen tematiikkaan liittyvät niin ikään henkilökohtaiset pettymykset ja epäonnistumisen tunne: ”Kuinka karvaita olivatkaan / viimeisen / parin sadan aamun / Prozac-pillerit.” Taiteelliseen luomistyöhön liittyvät riittämättömyys ja tunne ajan hupenemisesta välittyvät ”Kaipauksen kirjan” sivuilta. Puhuja vähättelee aikaansaannoksiaan ja esittelee itsensä runoilijana teeskentelijäksi.
Kirjoittaminen, luominen yleensä, on tuskallista. Joskus runo syntyykin vasta, kun on käynyt läpi äärimmäisiä kärsimyksiä, ”sydämen ympärileikkauksen ja / kaipauksen ympärileikkauksen”. Taide, musiikki ja runous kuitenkin parantavat, näin voi tulkita
”Lääke”-runon perusteella: ”Minun lääkkeilläni / on useita vastakkaisia vaikutuksia, / Niiden valtaamana tai / Niiden välisten erojen hämmentämänä / Potilas unohtaa kärsiä.” Toisinaan taiteen luominen ylittää kaiken, jopa luojan luoman: ”Rakas päiväkirja / Olet mahtavampi kuin Raamattu.”
Monissa ”Kaipauksen kirjan” teksteissä on hurmaavaa itseironiaa. Vielä 74-vuotiaanakin karismaattinen Cohen kirjoittaa: ”Niiden muutaman laulun tähden / joissa puhuin heidän salaperäisyydestään / naiset ovat olleet / poikkeuksellisen ystävällisiä / vanhuuteni suhteen.” Toisaalta runon puhuja törmää myös päinvastaiseen kohteluun, sillä ”Intia on täynnä / monia / poikkeuksellisen kauniita naisia / jotka eivät himoitse minua – -”.
Itseironinen on myös surkuhupaisa ”Rajallisessa määrin”, joka esittelee kuvan vanhasta miehestä kuudennen luokan jääkiekkovarusteissa. Hengellistä oivallusta, ”tämän on J-lan maailma”, on seurannut painonpudotus, jonka myötä jääkiekkoasu mahtuu ylle. Kytkös tuon oivalluksen ja varusteiden pukemisen välillä jätetään kertomatta, mutta siinä on jotain nyrjähtäneellä tavalla loogista.
Lorca ja laulu
Intertekstuaalisuus on Cohenin runoille leimallista. ”Kaupauksen kirjassa” vilisevät viittaukset Raamattuun sekä mm. Robert Frostin ja Henry Millerin teksteihin. Osa runoista on mukaelmia toisista teksteistä, kuten ”Tähänastinen tarina” -proosaruno, joka esittää absurdin vaihtoehtokertomuksen Jeesuksen syntymästä. Toisinaan Cohen tyytyy vain viittaamaan henkilöihin: runo ”Lorca elää” kertoo, mitä kirjailija Frederico Garcia Lorcalle kuuluisi, jos häntä ei olisi murhattu Espanjan sisällissodassa.
Cohenin tekstit ovat haastavia kääntää, ja intertekstuaalisuuden ohella runojen musiikillisuus tuo käännöstyöhön omat ongelmansa. Suomentaja Ville-Juhani Sutinen on onnistunut vaikeassa tehtävässä pääosin hyvin, mutta esim. Konstantin Kavafiksen runoon perustuvan ”Lähtevä Alexandra” -runon käännös on rytmillisesti kömpelö. Töksähtelevään rytmiin ei välttämättä kiinnittäisi huomiota, jollei teksti olisi tuttu nimenomaan siitä tehtynä sävellyksenä ”Alexandra Leaving”.
Cohenin runouden yhteydessä on luontevaa puhua hänen musiikistaan: runous tavoittaa laajan yleisönsä pääasiassa sävelmien kautta. Tässä mielessä Cohen on taiteilijana lyriikan klassisilla alkulähteillä. Tämän hän tiedostanee itsekin: ”Kaipauksen kirjan” kuvissa, fanituotteissa ja konserttien visuaalisessa ilmeessä toistuvat usein Cohenin piirtämät kuvat – lyyraa soittava nainen tai yksinäinen poeettisen luomistyön väline, kitara.
Musiikki on yksi Cohenin runojen keskeisistä aiheista. Laulu purkautuu runon päihtyneen puhujan suusta ja on elimellinen osa olemassaolon kokemusta. Puhuja on ”olio, jolla on tarve laulaa”, laulun kohteena voi olla yhtä lailla Jumala kuin rakastetun alapääkarvat. Musiikki saa puhujan kantamaan sementtisen flyygelin vuoren laelle ja takaisin.
”Laulaisit sinäkin”, puhuja kehottaa, ”luodaksesi itsesi”.
Unified Heart -kiertue Helsingissä
Leonard Cohenin laulusta ja lavakarismasta pääsi nauttimaan n. 11000 katsojaa ja kuulijaa Hartwall Areenalla 10.10. Konsertin tunnelma oli paikoin suorastaan maaginen. Ruma, hallimainen areena pieneni intiimiksi tilaksi, jossa tapahtui hivelevien soundien täyttämä tapaaminen esiintyjien ja yleisön välillä.
Cohen ja hänen erinomainen yhtyeensä osoittivat musiikin voiman: intensiivinen läsnäolo, upeat sävellykset ja kokonaisvaltainen tulkinta riittivät tekemään konsertista parhaan koskaan näkemäni. Show-elementtejä tai muuta ulkomusiikillista kikkailua ei tarvittu. Erittäin onnistuneella miksauksella jokainen soitin oli saatu erottumaan siten, että kokonaissointi pysyi harmonisena ja täyteläisenä.
Yli kolmituntiseksi venynyt konsertti sisälsi kappaleita jokaiselta Cohenin musiikkiuran vuosikymmeneltä uusinta levyä, ”Dear Heatheria” (2004), lukuun ottamatta. Yleisöä hemmoteltiin suurimmilla hiteillä. Kuultiin herkkiä folk-sävellyksiä, kuten ihmissuhteita käsittelevät ”Hey That’s No Way to Say Goodbye” ja ”Famous Blue Raincoat”, poliittinen ”The Partisan”, sävelrukous ”If It Be Your Will” ja Cohenin henkilöhistoriaan liittyvä ”So Long, Marianne” sekä 80-luvun ja 90-luvun alun mahtipontisia, kantaaottavia helmiä, kuten ”Everybody Knows”, ”Democracy” ja ”First We Take Manhattan”. Kaikki sähköistivät omalla tavallaan areenan tunnelman.
Rauha ja rakkaus ovat asioita, joiden puolesta Cohen puhuu runoudessaan ja musiikissaan ilman minkäänlaista kyynisyyttä. Rauhannobelisti Martti Ahtisaarelle omistetussa konsertissa Cohen korosti, kuinka suuri merkitys on sillä, että ihmiset kokoontuvat yhdessä jakamaan musiikkia.
”Tower of Song” -kappaleen loppupuolella, kun soitto oli jo lakannut, ja areenassa kaikui vain kolmen naislaulajan – Sharon Robinsonin, Hattie ja Charley Webbin – hypnoottinen yhteissointi, Cohen sanoi olevansa onnellinen siitä, että yleisö jakoi hänen kanssaan tuon taianomaisen hetken. ”Listen”, hän sanoi, ”The answer to the great riddle of existence: Du Dam Dam Dam De Du Dam Dam”. Kappale päättyi, yleisö räjähti suosionosoituksiin ja nauruun osoituksena siitä, että Cohenin ironinen huumori puree.
Maestron sanoissa on kuitenkin totuuden sävel: riittävä syy olemassaololle on se hetki, jolloin sielun ja jokaisen solun täyttää musiikki. Silloin – näin ainakin uskon – on ihminen kykenemätön pahaan. Cohenin runous ja musiikki viestittävät rauhan sanomaa hyvin yksinkertaisella tavalla: kun eläytyy säkeisiin tai säveliin, on kuin neuvottelisi sovinnosta oman sielunsa kanssa.