Martta Heikkilä 19.10.2011
Mari Sunna: Maladies of Innocence, Galerie Anhava 6.–30.10.2011
Cover
Mari Sunnan (s. 1972) näyttely on täynnä vastakohtia ja ristiriitoja. Ensi näkemältä kokonaisuus Maladies of Innocence antaa vaikutelman herttaisuudesta – harmonisesta värinkäytöstä, pehmeän murretuista pastelleista, pyöreistä muodoista ja muodikkaan japanilaishenkisistä tyttöhahmoista. Tarkempi katse kertoo kuitenkin toista: yksityiskohdat paljastavat teoksiin kätkeytyvät raadolliset piilokuvat.
Tiheästi ripustetussa näyttelyssä syntyy vaikutelma toistosta ja sen loputtomuudesta. Monistuminen on sekä toisiaan muistuttavien kuva-aiheiden kertautumista teoksesta toiseen että taidehistoriallisten viitteiden moninaisuutta. On kuin Sunnan öljymaalaukset kasvaisivat toinen toisistaan kuitenkaan sulautumatta yhdeksi joukoksi – sarjallisuus on vain kuvien pintaa.
Teoksissa toistuvat sieniä muistuttavat pyöreät elementit. Ne kiehtovat mutta samalla herättävät vastenmielisyyttä: Sunna maalaa usein selkäpuolelta kuvattuja naishahmoja, joiden pinnan peittävät pesäkkeet kuin pahanlaatuiset kasvaimet. Lihan pinnalla ne osoittautuvat rinnoiksi kuin antiikin Efesoksen Artemis-patsaalla, vaginoiksi, haavoiksi, arviksi, aukoiksi, mätää tihkuviksi paiseiksi, pilkottaviksi punaisiksi kieliksi. Sunnan naiset valuvat saastaa, he ovat paljasta materiaa, eritteitä ja ruumiinosia.
Pahan kasvuvoimaan viittaavat jo teosnimet Peto ja Surrender: hallitsemattomat loiset ottavat vallan, pakottavat isäntänsä uhreiksi ja antautumaan. Sunnan tyhjää merkkiä muistuttavat naishahmot jäävät attribuuttiensa vangeiksi, kuten esimerkiksi kasvoton, pystypovinen nainen teoksessa Verkko. Sukupuolisesti tätäkin pelkistetympi on Cover, jonka muoto on sukua Hans Bellmerin surrealistisille, erotisoiduille nukkekollaaseille. 
Surrender
Sunnan usein hauras kuvaustapa on riipaisevassa ristiriidassa teosten sisällön kanssa. Maalausten hienostuneet roosan ja ruskean sävyt kohtaavat puoliksi abstrahoidut painajaiset. Tai ehkä liha on jo maalissa, sen ihmiskudoksista imetyissä väreissä. Näky hätkähdyttää, inhottaa ja kuitenkin kiehtoo, herättää halun nähdä lisää. Kasvainrykelmät muuttuvat paikoin itse teosten aiheiksi, kuten maalauksissa Kaivo ja Fountain. Naisten lisäksi myös miehiset tunnukset saavat osansa: Innocence kuvaa herpaantunutta, monumentaalista penistä, Punch sen pesäkkeiden valtaamaa scifi-versiota.
Monesti Sunnan kuvaustapa tuo mieleen Francis Baconin vääristyneet kauhunäyt. Parhaiten tämä näkyy maalauksellisissa teoksissa Imagine, Wings ja Blue Love.
Ruumiin materiaalisuuden ohella Sunna kuvaa tyttöjen ja naisten pelkistettyjä kasvoja. Maalaustyylin puolesta esimerkiksi teoksia olisi helppoa verrata japanilaisen Yoshimoto Naran veikeänärhäkkäisiin tyttökuviin. Sunnan hahmoilla on kuitenkin Naraa aikuisempi puolensa, josta kielivät kuvien tyhjä katse tai suljetut silmät. Kuvista väreilevä kovuus tai turtuneisuus ei välitä mitään persoonallisuutta, ei edes tunnetiloja – paitsi kauhua. Näin Sunna lähestyy yhtenäisine väripintoineen jopa symbolismia ja Edvard Munchin maalauksia, joita esimerkiksi teos Exit heijastaa.
Teokset paljastavat yhä uusia yksityiskohtia, joissa hempeys, pehmeys, terävyys ja kammottavuus vaihtavat paikkaa yhä uudelleen. Sunnan teokset ilmaisevat yhtä aikaa pohjamutien painoa ja pinnan aineetonta keveyttä. Tässä välissä, rajalla, puhkeavat esiin ruumiit loputtomine lisäkkeineen. Kauneus ja rumuus ovat vain sanoja Sunnan maalausten äärellä – sanoja syvemmällä on niiden yhteinen alkuaine, outo, kontrolloimaton todellisuus.
Vertigo