10.2.2008 Petra Lehtoruusu
Marja Kanervon teoksia Galleria Sculptorissa 16.1.–3.2.2008
Sanoille on annettu keskeinen sija länsimaisessa ajattelussa aina luomiskertomuksesta Lacanin teorioihin asti. Kieli on nähty milloin maailmassa olemisen kokemusta jäsentävänä, milloin maailmaa hallitsevana ja luovana voimana. Marja Kanervolle puolestaan sanat näyttäytyvät petollisina, harhaanjohtavina tai vieraina. Tätä vierautta Kanervo käsittelee näyttelyssään Galleria Sculptorissa. Kanervo murtaa sanojen ja todellisuuden välisen vastaavuussuhteen ja kuljettaa katsojan huikaisevalle matkalle sanojentakaiseen maailmaan.
Heti ovella katsoja kohtaa seinillä kolme valokuvadokumenttia Kanervon Hollannin Tilburgiin työstämästä näyttelystä Space, now and then (2005) sekä tilateoksen Pöytä (2007). Valokuvissa romanttisesti rapistuneen rapatun tiiliseinän pintaa on jyrsitty pois ja seinään on kaiverrettu muotokieleltään äärimmäisen minimalistinen kirjain. Kirjoitetun kielen perusyksikkönä kirjain on ilmeinen symboli, mutta ainoaksi avaimeksi näiden symbolien ymmärtämiseen Kanervo tarjoaa niiden yhteyden Tilburgiin työstämäänsä näyttelyyn. Kirjainsymbolit jäävät käsittämättömiksi fragmenteiksi teoksista, joita katsoja ei tavoita.
Pöydässä mustaksi maalatun pöydän pinnasta on leikattu irti kirjaimia, jotka ovat valahtaneet sikin sokin lattialle, ja lepääpä yksi a-kirjan pöydän alle sijoitetulla tuolillakin. Kirjainten jälkeensä jättämät aukot toistavat katkeamattomana nauhana ilmausta ”sanat”. Ilmaus toistuu vielä varjossa, jonka pöytä langettaa lattialla lojuville hyödyttömille ja hyljeksityille kirjaimille, sanoille vailla merkitystä.
Paradoksaalisesti Kanervon teosten merkityksellisyys syntyy juuri merkitysten häivyttämisestä tai poistamisesta: merkin ja merkityksen näennäisen itsestään selvän yhteyden katkeaminen lyö kiilan merkkijärjestelmään ja avaa tilan uudenlaiselle merkityksellisyydelle – merkityksellisyydelle, joka kuultaa sanojen tuolta puolen.
Mielestäni tähän merkityksellisyyteen viittaa Kanervon teos Valopöytä (2007–2008), joka levittäytyy keskelle galleriatilaa. Kanervo on levittänyt valopöydän matalalle tasolle silkkipaperirullia. Niihin on kirjoitettu sanoja, joiden takaa pöydän valo hohtaa. Ilmaus ”beyond”, tuolla puolen, toistuu erikokoisena pitkin pöytää kuin kehottaen katsojaa kurkottamaan sanojen tuolle puolen.
Pitkänomaiseen galleriatilan toisessa päässä turhiksi käyneet sanat hylätään lopullisesti. Katsoja saa kävellä lattialle levitettyjen luonnoskääröjen yli, jolloin luonnoksissa yhä uudelleen toistuva ilmaus ”sanat” tallaantuu jalkoihin. Teoksen Palikat (2007) paikoiltaan nyrjähtäneet kirjaimet on sijoitettu nurkkaan kuin häpeämään.
Gallerian takahuoneessa – verholla erotetussa hämärässä, kaikkein pyhimmässä – katsoja saa todistaa taiteellista luomiskertomusta. Nimettömässä mustavalkoisessa videoteoksessa seurataan taiteilijan työskentelyprosessia suuressa, valkeaksi rapatussa tilassa. Sanojen tilalle on noussut aistimellisuus: hartaan kuorolaulun säestämänä pölypilven ympäröimä taiteilija jyrsii tiiliseinää kunnes kamera peittyy tomuun, jonka miltei tuntea hengittäessään. Pölyn laskeuduttua, eteerisen musiikin säestämänä paljastuu vastaluotu sanaton maailma, aistimellinen, ruumiillisesti koettava taideteos.
Näyttelyn alkupuolen käsitteellisten teosten kanssa pinnistelyn jälkeen video on vapauttava, puhdistavakin kokemus. Siinä murtautuu esiin se aistimellisuus ja vähäeleinen kauneus, mikä muissa teoksissa uhkaa jäädä käsitteellisyyden jalkoihin katsojan jahdatessa pakenevia merkityksiä: lattialle levitetyt luonnokset rapisevat jalkojen alla kun kuivat lehdet, valokuvadokumentteihin muodostuu hienostuneita väriharmonioita valon leikitellessä rapatuilla seinäpinnoilla ja niissä esiintyvät kirjaimet on sovitettu harmoniseksi kokonaisuudeksi seinäpinnan elementtien kanssa, pimeässä valopöytä silkkipapereineen hohtaa kuin kiinalainen paperilyhty. Miksi näistä teoksista pitäisi etsiä sen syvempää merkitystä, alistaa ne sanoille, joiden vallasta ne pyrkivät irrottautumaan?