Samuli Heimonen: Atlas
Galleria Heino
16.10.2021 – 14.11.2021
Posthumanistisista teemoistaan tunnetun Samuli Heimosen teoksissa Galleria Heinon näyttelyssä eläinten läsnäolo tuntuu vahvana, vaikka hahmo olisi vain pieni yksityiskohta. Heimosen 2000-luvun alussa alkanutta uraa leimasivat aivan alkuvaiheessa linkolalaiset, tiukkaan vastakohtaisuuteen perustuvat näyt. Sittemmin taiteilija on liukunut alueelle, jossa kulttuuria ja luontoa on yhä vaikeampi erottaa toisistaan. Heinossa esillä olevat teokset on kaikki maalattu vuoden 2021 aikana, joten yleisöllä on hyvä mahdollisuus perehtyä siihen, missä mennään nyt. Tuttuun tapaan Heimosen maalaukset ovat öljy- ja akryyliväreillä maalattuja teoksia. Ne on toteutettu satukirjamaisin, kirkkain värein.
Keskusteos Atlas Novuksessa kaikkeus tuntuu järjestyvän etäisesti hindulaista temppeliä muistuttavaan muotoon. Keskuseläimenä esiintyy susi ja sen sivuilla tiikerin raidat sulavat kirjaimiksi, hevosen pigmentti järjestyy merkkien muotoon. Kieli muuttuu vähitellen pintoja seuraavista kirjainjonoista sivilisaatioksi. Tiedon temppeli kohoaa kirjahyllynä keskeltä, sitä tukevat puut ovat vielä lehdessä. Teos tuntuu teemoiltaan jopa liian ajankohtaiselta, toisaalta ikuiselta. Luonto ja kulttuuri lomittuvat, ja satukirjamainen esillepano mahdollistaa sen, että katsoja voi joko pysytellä filosofisten kysymysten äärellä hengästyttävissä korkeuksissa tai tuntea ekologisen hätätilan pohdinnan nousevan näyttelyn tärkeimmäksi anniksi. Pengottavaksi tarjoutuvat arkeologiset kerrokset, maanpäälliset kasaumat ja tienoota hetkittäisellä visiitillään ilahduttavat päiväperhot. Kaikki.
Suurimmassa osassa teoksia yksittäinen kirjain on asetettu vasten taustamaisemaa. Kirjain muuttuu kuviksi, pursuten naturalistisesti kuvattuja kasveja, eläimiä. Välillä mustavalkoinen jälki tuo mieleen puupiirrokset. Teoksessa Kaunis kieltäytyminen aavikkomaisemaa vasten kuvatut, kuivahtaneet puupiirroskirjaimet muodostavat sanan No. Kaksi kuivuneessa maisemassa mukana olevaa pupua ovat osa asetelmaa kuin kysyen, kuinka pitkälle kielen kaltainen superkeksintö auttaa ihmistä ylittämään luonnon asettamia esteitä, joista ilmastonmuutos on kauhistuttavin.
Maalaukset tuovat mieleen alakouluni seinillä olleet, lukemisen opettelua tukeneet kirjaintaulut. Kirjaintauluissa maailma tuntui koostuvan palikoista. P niin kuin palomies. Selkeärajaista asiaa merkitsi yksi suomen kielen sana. Heimosen kuvauksissa tämä naiivi, mutta tarpeelliseen yksinkertaistukseen pohjaava esittämisen tapa on korvautunut runsaudensarvella. Kirjaimen provosoimaa runsautta Heimosen maailmoissa voi merkityksellistää poststrukturalistisella ajatuksella kielestä, joka velloo erojen paljoutena. Jokainen ilmaus synnyttää läheisten ja yhä kauemmas karkaavien mielikuvien ketjun. Heimosen maalauksissa on kuitenkin jotakin, joka saa kyseenalaistamaan kulttuurin suurenmoisen synnytyspotentiaalin. Heimosen tausta posthumanistisesti ajattelevana taiteilijana vaikuttaa kysymysten syntyyn. Skepsismi koskee ihmisen kykyä kertoa toislajisten elämästä.
Mitä jos kaikki oppimasi osoittautuisi aikansa eläneeksi tiedoksi, karttapalloksi, johon on kuvattu Neuvostoliitto? Alpha- ja Omega-nimisistä teoksista löytyy susi, joka on kuvattu laumansa ylä- tai ulkopuolella lehtevässä maisemassa. Perinteisesti on kuviteltu, että susilaumassa ylimmällä tasolla on alfauros, ja sen alapuolella jäsentyvä muu lauma nokkimisjärjestyksineen päättyy kaikkien kiusaamaan omegaan. Uusin tieteellinen tutkimus on kuitenkin kyseenalaistanut vanhan käsityksen. Susilaumoja johtaa lisääntyvä pari, ja loppu lauma koostuu näiden eri-ikäisistä pennuista. Hierarkia on yksinkertaisempi kuin aiemmin on ajateltu. Luonto ei olekaan ihmisyhteisössä vallitsevien lakien äärimmäinen peilikuva, jolla voi selittää epäoikeudenmukaisuuksia viittaamalla siihen. Susimaalaukset saavat ajattelemaan, kuinka suuri osuus ihmiskunnan tähän mennessä kasaamasta tiedosta on osoittautumassa roskakorin täytteeksi vain siksi, että omaa julmuuttamme on haluttu selittää luonnon lainalaisuuksilla.
Heimosen maalaukset asettuvat maisemamaalauksen tradition jatkeeksi. Kirjaimet kehystävät näkymiä järvimaisemaan, metsiin, vuonoihin. Välillä katse tarkentuu mikrotasoon, jolloin kuvatilan täyttävät tyylitellyt lehvästöt. Maalauksessa Von II pantterin hahmo piiloutuu kasvillisuuden sekaan. Sen ääriviiva ympäröivään kasvustoon syntyy ensisijaisesti värin avulla. Eläimen naaman poikki kulkee kirjain, joka sekin horjuu itsenäisen elämän ja tiheyden rajalla. Kissapeto ja kirjain alkavat maisemasta ja päättyvät siihen. Liukuma alkaa vaikuttaa psykedeeliseltä, erikoistilanteessa saavutettavalta yhteydeltä. Kirjainten rajaamissa aukoissa kimmeltää näkymiä, jotka on kuvattu ikään kuin näköalatasanteilta tai lintuperspektiivistä, parhaasta mahdollisesta paikasta. Ihminen ja eläin taistelevat samasta paikasta ja parhaista paloista, mutta kumpi ymmärtää lopulta kokonaisuuden paremmin? Onko kokonaisuutta koskeva tieto ihmisen ulottumattomissa, koska luonnon kauttakulku elämässämme on vahvasti säännösteltyä? Ovatko kirjaimet ja kieli kainalosauvoja?
Heimosen maalausten keskiajan koristeellisista anfangeista muistuttavat merkit eivät toimi aivan esikuviensa tavoin. Anfangin tarkoitus on kuvan viettelevyydellä herättää lukijan mielenkiinto. Teoksissa, kuten Koralli, vastassa on sen sijaan viidakko, joka herättää sisällä uinuvan ikonoklastin. R-kirjaimen aukossa näkyy aavikkomaisema. Tiikerin raidat leviävät jälleen kuin muste, alapuolella lienee kuvattu jonkinlainen pyhiinvaellus. Puut kukkivat raskaina jonkinlaisista hedelmistä, jotka toisaalta näyttävät sellaisilta, että niitä voisi puhaltaa kuin saippuakuplia. Paratiisi on läsnä viattomuutta kuiskivana runsautena, sillä viattomuus menetetään valitsemalla jotakin pois. Teoksissa vieroksutaan hierarkioita, joita ilman kieltä käyttävät ihmiset eivät tule toimeen. Tämä sivu, jota luet, on täynnä hierarkioita, poisvalintoja alkaen isoista kirjaimista. Voimmeko olla valitsematta kahden suuren, luonnon ja kulttuurin, välillä, teokset tuntuvat kysyvän.
Tarvitsemme vastuumme ymmärtämistä luonnosta sivuun asettuneina, toki siihen monella tavalla sidoksissa olevina olentoina. Hierarkioilla tehdään näkyväksi, ja ne auttavat tekemään valintoja, niin raadollista kuin se onkin. Ja antroposeenin aikakaudella joudumme valitsemaan. Linkolan tulevaisuudenkuvassa taidekin jouti mennä, Heinossa esillä olevissa teoksissa on nupullaan ajatus, että jotkut kulttuurin muodot ovat vaalimisen arvoisia silloinkin, kun ne vievät luonnolta elinvoimaa. Olemme vallan käyttäjiä, hierarkioiden pystyttäjiä, ja osallistumme luonnon kiertokulkuun pitkälti omilla ehdoillamme. Meillä on kyky kadottaa ja luoda uudelleen paratiiseja. Nimeämällä näyttely Atlakseksi ja päätös nimittää pursuilevia maalauksia kartoiksi on askel toivomaani suuntaan sillä tiellä, jolla ei haikailla paluuta luontoon, vaan ymmärretään vastuumme hierarkkisesti ajattelevina olentoina. Kartta on modernilla ajalla ollut todellisuuden yksinkertaistamiseen tarkoitettu teknologia, jonka käyttöön liittyy valta. Kartan piirtämisen jälkeen siinä kuvattua kohdellaan ihmisen luoman abstraktion mukaisesti.
Heimosen maalausten äärettömyys on dekoratiivisessa yksityiskohtaisuudessa, jossa jokainen kukka ja lehvä on kuvattu tarkasti, yksilönä, mutta myös kulttuurin ja luonnon mammuttikäsitteiden lomittamisen eleessä. Oikeastaan paratiisi on tämän dikotomian ratkaisu molempien hyväksi. Ero vaikkapa Petri Ala-Maunuksen maisemiin on huomattava. Ala-Maunus naittaa avaruuden äärettömyyttä tyhjiin luonnonmaisemiin ja pyrkii tekemään katsojan paikan mahdottomaksi, koska näkymä on niin hulluutta esiin kutsuva. Atlas Novuksessa ihmisen paikka on edelleen jollakin tavalla mahdollinen.
Atlaksen tarjoamat näyt ovat pintaan jämähtäviä ja hallittavissa. Tämä tulee esiin teoksessa Omni, jossa litteätä harmaata taustaa vasten maalattu o kiertyy kurkistusaukkona heleän sinisen taivaan ympärille kukkamerenä. Kulttuuri on Omnissa yhtä lailla tyhjyyttä täyttävä kuin luonto. Kulttuurin pimeä puoli on maalattu piiloon, tekeillä on jonkinlainen rauhansopimus luonnon ja kulttuurin välillä.
Heinossa esillä olevissa teoksissa esiintyy lähinnä villi luonto, mutta Maiseman keskellä -teoksessa erottuu kotoisen koiran tumma profiili sitä leikkaavien maisemaelementtien keskeltä. Koira on kiinnostava motiivi, sillä se kuuluu pitkälti kulttuuriin piiriin, mutta on samalla biologiaansa sidottu. Lemmikkikoiran lihan himo säilyy, vaikka itsestämme onnistuisimme kitkemään pois julmuuden. Jalostamalla on saatu aikaan romuluisen suden sijaan muotovalio eläin, joka ihmisen kanssa eläessään tulee kohdelluksi ennen kaikkea yksilönä. Onko ihmisen merkitys nähdä luonnon kiertokulussa väliaikaisia energian kasaumia ja kohottaa ne yksilöiksi? Näyttely luo mielessäni selvän kaaren. Alussa, jolloin visuaalisuuden hyöky on voimakkaimmillaan, kriittiset kysymykset ihmisestä dominoivat ajattelua. Kun kaikki asettuu paikalleen ajan kanssa, maalaukset edustavatkin harmoniaa ja samalla myönteiset ajatukset ihmisestä kauneuden ymmärtäjänä valtaavat alaa. Teokset kuiskivat, että kaunis on jopa se aalto, joka meidät hukuttaa.
Heimosen maalaukset ovat silmää hiveleviä, joskin niiden järjestys on jatkuvasti suistumassa kaaokseksi. Ehkä joskus, kirjainten vanhennuttua käyttökelvottomiksi, keksimme niin paikoilleen osuvat pienet yksiköt, että niiden avulla luonnon monimutkaisuus voidaan tallettaa jäännöksettömästi. Sitä odotellessa Heimosen maalaukset ovat hyvä yritys.