Teksti ja kuva: Marko Gylén 31.1.2015
Sananvapaudesta on viime aikoina keskusteltu runsaasti, erityisesti Charlie Hebdon työntekijöiden murhan vuoksi. Demokratioissa sananvapaus on aivan keskeisellä sijalla ja se ansaitsee suojelua ja puolustamista. Sananvapaus tulee kuitenkin esille muuallakin kuin väkivaltaisten vaientamispyrkimysten kautta tai kysymyksessä etnisen vähemmistön pilkkaamisesta.
Sananvapaus on, paitsi länsimaisten yhteiskuntien, myös ihmisten keskinäisen toiminnan perusedellytys. Se ei kuitenkaan ole rajoittamatonta. Oikeusistuimessa, viranomaisten kanssa asioidessa tai sopimuksia tehtäessä ei saa satuilla, mitä sylki suuhun tuo. Pelkän sanan- ja ilmaisunvapauden nojalla ei myöskään saa pystyttää omia liikennemerkkejä, kopioida tekijänoikeuden alaisia teoksia eikä väärentää tavaramerkkituotteita.
Sananvapaus on myös kielen käytön valtaa, ja kielen käyttäminen on ihmisten keskinäistä toimintaa, josta on eettinen vastuu.
Kielellä ei vain esitetä tosiasioita tai ilmaista mielipiteitä. Sanoilla myös tehdään asioita, toimitaan ja ne saavat aikaan sen, mitä ne nimeävät. Tästä ovat tunnettuna esimerkkinä J. L. Austinin analysoimat ”eksplisiittiset performatiivit”, kuten lupaukset. Kun sanon: ”Minä lupaan…”, saan aikaan uuden olion, tietyn lupauksen, jonka olemassaolon vuoksi minä ja muut alamme toimia toisin kuin jos lupausta ei olisi. Kieli ei siis vain representoi todellisuutta, vaan tuottaa sitä. Laajemmin ottaen käskyt, kysymykset ja oikeastaan kaikki kielenkäyttö on tällaista toimintaa. Pelkkä väitelausekin on aina myös kehotus väitteen yleiseksi hyväksymiseksi tosiasiana tai parhaana mielipiteenä. Julkisella kielenkäytöllä pyritään aina jotenkin vaikuttamaan muihin.
Usein mukana on myös aimo annos retoriikkaa ja taustaoletuksia. Sanat antavat jo olettaa olemassa olevaksi tai tapahtuneeksi kaikenlaista. Ne eivät juridisessa mielessä rajoita toisten vapauksia, mutta käyttävät valtaa ja muokkaavat muun sanankäytön tilaa ja lähtökohtia.
Esimerkiksi Jorma Ollilan lohkaisu ”Read a bit, but not too much, because then you become an academic” esittää akateemisuuden epätoivottuna piirteenä. Tavallaan se myös rajoittaa akateemisten tai muidenkin kirjallisten julkaisujen luettuutta ja siten niiden vapautta. Se osallistuu siihen mielipideilmaston muokkaukseen, jossa talouden päämäärät yritetään asettaa kaikin tavoin tärkeämmiksi kuin yliopistollinen sivistys ja joka näkyy aivan konkreettisesti myös yliopistolaitoksen muutoksessa. Yliopisto runnellaan lyhyen tähtäimen talouselämää palvelevammaksi, talousmittarein mitattuna tehokkaammaksi tieteellisten mittarien sijaan. Tämä uhkaa paitsi humanistisia ja filosofisia tieteitä, myös sananvapauden edellytyksiä. Miksi talouselämä pitäisikään yllä sille kriittistä ääntä?
Samoin Helsingin Sanomien uutisen esittämä kysymys ”Tuleeko Suomen seuraavan hallituksen elvyttää vielä vuosi 2016?” nimeää menneiden vuosien talouskuripolitiikan ”elvytykseksi”. Helsingin Sanomat ei ole tässä yksin, vaan trendi on yleistymässä. Elvytykseksi nimeäminen perustuu siihen, että suhdannemekaniikka on pakottanut ottamaan velkaa. Nopeasti katsottuna velanotto voi näyttää elvytykseltä, mutta mikään talousteoria ei tue tällaista nimitystä, sillä elvytyksellä pitäisi edes yrittää saada tuulta purjeisiin tai laiva liikkeelle muutoin eikä vain paikata vuotavaa alusta tuulta odotellessa. Tällä nimeämisellä ja sen levittämisellä tähdätään ehkä torjumaan jälkikeynesiläisen talousteorian vaatimukset elvytyksen aloittamisesta: elvytystä on muka jo kokeiltu. Näin vaihtoehtoinen teoria vaiennetaan.
Myös vaatimus siitä, että kaikkien muslimien tulee irtisanoutua siitä, mitä jotkut murhaajat tekevät muka islamin nimissä, sisältää kyseenalaisia oletuksia. Vaatimus tulee väittäneeksi, että murhaajilla oli oikeus esiintyä islamin ja kaikkien muslimien nimissä ja että muslimit edustavat ihmisinä jotenkin yhtä ja samaa ja ovat abstrakti kollektiivinen ”toinen” suhteessa meihin yksilöllisiin länsimaalaisiin, joiden ei tarvitse tällä tavalla irtisanoutua. Myös niin sanottujen maahanmuuttokriitikkojen väite, ettei maahanmuutosta saa puhua kriittisesti, sisältää samanlaista retoriikkaa. Väite yrittää leimata vasta-argumentit sanan- ja mielipiteenvapauden rajoittamiseksi, vaikka vastaan argumentoiminen kuuluu poliittiseen keskusteluun eikä edusta samanlaista rajoittamista kuin juridinen säädös rikoksesta ja rangaistuksesta.
Nämä julkisuudessa esitetyt sanat on sanottu sananvapauden nojalla, mutta niissä on jotain muiden sananvapautta rajoittavaa. Niin ärsyttävää kuin se toisinaan onkin, tämä rajoittavuus kuitenkin kuuluu kielen ytimeen eikä riko juridisessa mielessä muiden sananvapautta. Jokainen sana määrittää jo samankin tekstin muita sanoja, ja sen keskustelun kulkua, johon teksti osallistuu. Kukaan ei voi mielivaltaisesti määrätä sanojen merkityksiä tai käyttötapoja, vaan kielen käytön perinne ja konteksti rajaavat sanomisen mahdollisuuksia. Kieli itse puhuu sen käyttäjiä voimakkaammin.
Sananvapaus ei oikeastaan ole yksilön vapautta sanoa, vaan kielen, keskustelun, argumentoinnin ja retoriikankin vapautta ohi yksilöllisen tahdon vapauden. Yksilön sananvapaus tarkoittaa aina myös velvollisuutta sallia kriittiset vastaukset ja vastuuta siitä, miten tulee ymmärretyksi ja mitä puheellaan saa aikaan.
Mielenosoitus Norjan terrori-iskun vuoksi 31.7.2011
Kieli on jokin sellainen elementti, jossa yhteisöllisesti elämme. Kukaan ei hallitse sitä, mutta kukin meistä voi yrittää ohjata sen virtausta omalta osaltaan, ja kaikilla tulisi olla yksilöllinen vapaus tehdä näin. Sanoitamme maailmaa, osallistumme maailman mielekkääksi tekemiseen. Samalla kuitenkin syntyy vastuu tuon yhteisöllisen elementin muokkaamisesta ja siitä, minkä liikkumatilan sanelumme antavat muille.
Kyse ei ole vain kielestä, vaan muunkinlaisesta viestinnästä ja ylipäätään kokemusten kiinnittämisestä yhteisöllisesti koettaviksi tai yhteisöllistä toimintatilaa muotoileviksi. Mainoskuvat näyttävät, mikä olisi mielekästä elämää ihanteellisessa ihmiskehossa, ja suorastaan pilkkaavat ylipainoista ja -ikäistä todellisuutta. Ilmastonmuutoskieltäjälle annettu palstatila saattaa antaa väärän kuvan argumentin vahvuudesta ja syventää osaltaan ilmastonmuutosta. Wow-arkkitehtuuri saattaa houkutella turisteja, mutta myös korostaa loskaisia katuja, asunnottomuutta tai rahan valtaa yli kulttuurin. Talousvaikuttajan ilme saattaa paljastaa, että jokin on vinossa, ja luoda näin markkinoille epäluottamusta ja yhteiskuntaan työttömyyttä.
Viestintä muovaa monin tavoin suoraan ihmisruumiita ja niiden liikkumatilaa, mielekkään toiminnan mahdollisuuksia. Näin on varsinkin reaaliaikaisen median globaalissa maailmassa, jossa asiat tapahtuvat näyttävyyden vuoksi, joko suoraan etusivujen kautta tai reaalitaloudesta irtaantuneilla rahoitusmarkkinoilla. Kielellä pelataan, koska kieli on valtaa.
Länsimaista sananvapautta pitää puolustaa. Tämä ei kuitenkaan tapahdu vain määrittämällä juridisesti mahdollisimman laajaksi se, missä kulkee raja hyväksyttävän sanankäytön ja kielletyn, muiden osallistumisvapautta liikaa haittaavan sanankäytön välillä. Sananvapaus tarkoittaa ruumiillista osallistumisvapautta mielekkääseen elämään. Siksi monet tahot yrittävät ottaa omakseen sen valtaa ja siksi sitä pitää myös puolustaa kaikille kuuluvana.
Mikä siis uhkaa sananvapautta tässä laajassa mielessä? Kielellä rakennetaan vastakkainasetteluja ja karkeita yleistyksiä muista ihmisistä. Sanoja toistetaan niin kauan, että ne menettävät alkuperäisen merkityksensä ja kriittisesti luovan potentiaalinsa ja mukautuvat valtarakenteisiin. Asioita määritetään niihin sopimattomilla neutraaleina pidetyillä käsitteillä: esimerkiksi uskonnot määritellään vakaumuksellisiksi maailmanselityksiksi, taide kaupalliseksi elämystuotteeksi, humanistiset tieteet pehmeiksi tieteiksi, mielekkään elämän edellytykset Maslow’n tarvehierarkian perustarpeiksi. Ylipäätään kieltä käytetään pelin voittamiseksi, ei mielekkyyden rakentamiseksi yhdessä.
Julkisuudessa maailman nykymeno esitetään usein globaalina talouskilpailuna tai kulttuurien konfliktina. Edellä sanotun valossa näyttäisi kuitenkin siltä, että käynnissä on kamppailu siitä, säilyykö inhimillinen keskustelu inhimillisenä keskusteluna vai muuttuuko se pelkäksi kilpailuksi, joka ajaa ihmiset toisiaan vastaan. Jokainen kieli, ilmaisu ja sana käy aina tätä kamppailua. Sitä ei välttämättä voiteta juridisin rajoituksin, vaan kärsivällisellä kielen uudelleen avaamisella. Tähän tarvitaan filosofiaa, taidetta ja kriittistä journalismia. Ne ovat sanan vapauttamista.
Lähteet:
Ollila, Jorma. ”How to build the effective management team”. Esitelmä Slush 2014 -tapahtumassa.
Raeste, Juha-Pekka. ”Professorit hävisivät jo elvytyskeskustelun”. Helsingin Sanomat 20.1.2015.