Maailmanlopun kaunein parkkipaikka

Elmgreen & Dragset: 2020
26.09.2020 – 17.01.2021
Espoon modernin taiteen museo EMMA

Instituutiot, yhteiskunnalliset rakenteet ja identiteetit ovat keskeisellä sijalla taiteilijaduo Elmgreen & Dragsetin vuodesta 1995 jatkuneessa yhteistyössä. Työskentelyssä keskeistä on paikkalähtöisyys: EMMAn 2020-näyttelyssä museotilan kauniin karhea betonibrutalismi on jalostunut kaikkien aikojen ehkä kauneimmaksi parkkipaikaksi, tai parkkipaikan representaatioksi, tai esitykseksi, jossa parkkipaikka toimii lavasteena tapahtumille, jossa katsojat ovat kokijoita, mutta myös osaltaan luovat tarinaa, jonka keskelle näyttelyn myötä astuu.

Kokonaisuus saa tarkastelemaan EMMAn tilaa ja ympäristöä uudella tavalla. Toisaalta parkkialueiden universaali kieli – parkkiruutuja merkkaavat valkoiset viivat, kylmät loisteputket, enemmän tai vähemmän kuluneet autot, opasteet, ovet, peilit, kaiteet, ja nurkkiin kertyneet roskat – istuvat ympäristöön niin, että teokset sulautuvat osaksi arkkitehtuuria. Yksittäisten teosten tarkastelu teoksina muuttuu hankalaksi, kun kokemus muistuttaa elokuvaa, jonka katsomisen jälkeen ei voi olla varma mitkä kohtaukset todella tapahtuivat ja mitkä ovat oman mielikuvituksen tuotetta.

Elmgreen & Dragsetin paikkasidonnaiset teokset, tai paremminkin teoskokonaisuudet, pakenevat perinteisiä installaation, veistoksen, tai performanssin määritelmiä. Katsoja-kokija tulee tempaistuksi osaksi kertomusta, joka muodostuu yhtä lailla läsnä olevista kuin poissaolevista merkeistä. Tilan haltuunottaminen ja kertomuksellisuus ovat ehdottomasti taiteilijakaksikon vahvuus. Läpi uransa Elmgreen & Dragset ovat luoneet tiloja ja ruumiillista osallisuutta edellyttäviä tapahtumia, jotka ylittävät perinteisen katsomiseen perustuvan kuvataiteen kokemisen tavan. EMMAssa huomio kiinnittyy tilaan ja sen kokemaan muutokseen, mutta myös siihen, mitä jää tilan ulkopuolelle. Yleensä tilaa dominoivien lukemattomien seinien sijaan katse ohjautuu nyt ohi arkisten autojen, kohti valtavia ikkunoita, jotka aukeavat ulkopuolella olevaan metsään. Erilaiset paikat ja niiden muuttuvat merkitykset sekä kulttuuriset ulottuvuudet kerrostuvat: museo ja lähiömaisema sen ympärillä, näyttelytila ja parkkipaikka sen sisällä, autojen sisä- ja ulkotilat, henkilökohtaiset ja sosiaaliset tilat.

Julkinen ja yksityinen käyvät duon työskentelyssä jatkuvaa rajanvetoa. Siinä, missä viime vuosina on jatkuvasti keskusteltu taiteen viemisestä julkisiin tiloihin, ovat Elmgreen ja Dragset toistuvasti tuoneet yksityisiä tiloja ja kokemuksia osaksi julkisia instituutioita. Vuonna 2010 Celebrity – The One & The Many päästi katsojat tirkistelemään museoon rakennetun lähiökerrostalo-installaation kautta fiktiivisten asukkaiden elämää ja toisaalta ilmiselvästi rakennettuja välähdyksiä jetset-juhlista loistokkaissa saleissa. The Welfare Show vuonna 2005 käsitteli skandinaavista hyvinvointiyhteiskuntaa, jossa huolenpidosta on tullut performanssi kulisseissa, jotka kertovat kaikesta muusta kuin hyvinvoinnista, ja jossa hoiva on suhteellista ja säännösteltyä: tarjolla niille, jotka jaksavat jonottaa ja odottaa, ja sopeutuvat normeihin. The Collectors vuodelta 2009 otti haltuun Venetsian biennaalissa sekä Tanskan että Pohjoismaisen paviljongin, muuttaen ne yksityiskodeiksi ja näyttämöiksi tapahtumille, joiden tarina muodostui annettujen vihjeiden, kuten luksusesineiden, alastomien nuorten miesten, ja pihan uima-altaassa vatsallaan kelluvan asukkaan, perusteella.

Elmgreen & Dragsetin teokset kommentoivat usein helposti tunnistettavien elementtien kautta vallitsevia olosuhteita ja yhteiskunnallisia rakenteita, osallisuutta, eriarvoisuutta, kuuluvuuden tunnetta ja sen puutetta. Esimerkiksi teossarja Powerless Structures, jossa arkipäiväiset esineet tulevat nähdyiksi konteksteissa, joissa niitä leimaa mahdottomuus, käsittelee voimattomuutta rakenteiden äärellä. Valtasuhteista puhuttaessa usein jää näkymättömiin vallan painottuminen. Vaikka ajatus kaikkialla sijaitsevasta vastavallasta on kaunis, on selvää, että on niitä, jotka käyttävät valtaa, ja niitä, jotka useimmiten ovat vallankäytön kohteena.

Elmgreen ja Dragset tutkivat työssään vallankäytön mekanismeja ja tuovat esiin ilmiöitä ja subjekteja, jotka usein jäävät marginaaliin: seksuaalisuus, seksuaalivähemmistöt, työttömät, lapset ja eläimet.  Vaikka Pohjoismaissa seksuaalivähemmistöjen tilanne on muuttunut siitä, kun taiteilijapari on aloittanut työskentelynsä, on niihin kuuluvien asema monissa paikoissa yhä, ei pelkästään marginaalissa, vaan myös uhattuna. EMMAn näyttelyssä tästä muistuttaa The Outsiders (Ulkopuoliset, 2020), jossa venäläisin kilvin varusteltu farmarimersu kätkee sisäänsä nukkuvan miesparin, ja ilmeisesti kaiken näiden omaisuuden pakatuista tauluista alkaen. Toisaalta esitystavat ja puitteet, joissa näitä poliittisia kysymyksiä käsitellään, voidaan nähdä elitistisinä ja ulossulkevina: kuinka moni sosiaaliturvaan tukeutuva tai siitä päättävää tulee tavoitetuksi teosten kautta? Tavoittavatko teokset niitä, joita ne eniten koskevat, ja mistä positiosta käsin ne itse asiassa puhuvat?

Tällainen kaksijakoisuus ja vastakohtaisuus on leimallista taiteilijoiden työskentelylle. Teokset ovat instituutiokriittisiä, mutta ne esitetään usein hyvinkin vahvoissa institutionaalisissa puitteissa. Teokset käsittelevät vähemmistöjen oikeuksia, mutta itseasiassa luovat maailmoja, joiden keskiössä usein tuntuu olevan valkoinen, pohjoismainen, hyvin toimeentuleva homomies. Teokset käsittelevät normeja ja luokkaa, mikä on tervetullutta ja harvinaista etenkin pohjoismaisessa taiteessa, mutta tavalla, jonka voi hyvinkin ajatella rajaavan ne vain tietyn luokan saavutettavaksi, puitteissa, jotka usein ylläpitävät normatiivisia rakenteita sen sijaan, että purkaisivat niitä. Holhousyhteiskuntaa kritisoidaan paikoissa, joissa holhous on kaikkein näkyvimmillään, vaikka museovalvojat olisikin valjastettu asuvalintojen avulla osaksi teoksia.

Elmgeen & Dragsetin tuotanto tuo mieleen kaksikin Michel Foucault’n luomaa käsitettä: biovallan ja heterotopian. Biovallalla Foucault viittaa ruumiisiin kohdistettuun vallankäyttöön, jossa valta ei ole selkeästi esimerkiksi valtion yksilöön kohdistamaa tai muuten ylhäältä alaspäin ohjattua, vaan se sijaitsee kaikkialla. Biovalta perustuu strategiaan, jossa kaikista tulee tarkkailijoita: yksilöt tarkkailevat toisiaan, ja itseään. EMMAn näyttelyssä tilaa leimaavat parkkihalleille tyypilliset peilit, jotka mahdollistavat monenlaiset katseet tilaan. Samalla kun taiteilijat ovat kutsumalla osaksi erilaisia tiloja ja tilanteita luovuttaneet aktiivisen toimijuuden tekijältä kokijalle, he myös pakottavat museovieraan kohtaamaan oman roolinsa tarkkailijana yhteiskunnassa, jossa erilaiset valvontamekanismit kameroista vartijoihin ovat arkipäivää.

Heterotopian käsite puolestaan viittaa tilaan, joka on erityinen suhteessa muihin: tila, joka mahdollistaa muiden tilojen tarkkailun ja esittämisen. Museo on jo itsessään heterotopia, mutta se, miten Elmgreen ja Dragset käyttävät museo- ja galleriatiloja luoden niihin maailmoja maailmojen sisällä on par excellence esimerkki heterotopiasta, erityisesti tilasta, joka ei ole dystopia eikä utopia. Näyttelyt eivät viittaa vain ulkopuolisiin maailmoihin, vaan myös niiden luomaan sisäiseen todellisuuteen teosten ja elementtien viitatessa toisiin näyttelyihin ja kokonaisuuksiin, joissa ne ovat aiemmin olleet esillä. Pronssinen kylmälaukku on sama, mutta eri olessaan esillä Venetsian biennaalin kansainvälisessä ympäristössä ja lämmössä kuin syksyisessä espoolaisessa parkkipaikaksi muutetussa museossa.

Elmgreen & Dragsetin 2020 on näyttelynä, kuten myös vuotena, apokalyptinen. Aiempien näyttelyjen ja teosten jaetuista tiloista, kodeista, klubeista, kerrostaloista ja juhlista, on siirrytty tyhjyyttä huokuvaan epäpaikkaan, jossa ihmiset ovat kuriositeetti, unohdettuja, hylättyjä tai hyljeksittyjä. Kontaktit tapahtuvat peilien välityksellä, jos niinkään. Tila on niin keskeinen osa kokemusta, että vanhatkin teokset tulevat uudella tavalla tarkastelluiksi uudessa kontekstissa. Silti näyttelyssä on tietynlaista retrospektiivimäisyyttä, ehkä vastoin taiteilijoiden tavoitteita. Ennen Celebrity – The One & The Many (ZKM Museum of Contemporary Art, Karlsruhe 07.11.2010-27.03.2011) näyttelyä tehdyssä haastattelussa Elmgreen toteaa, että retrospektiivien aika on sitten kun syksyn lehdet putoavat puista: ”Retrospectives come when the autumn leaves are falling off the tree.” ”Each show opens a conversation” Elmgreen jatkaa: ”Doing a retrospective is the end of the conversation.”[1] Vaikka EMMAn näyttelyä ei voi varsinaisesti pitää retrospektiivinä, sillä tila ja siihen toteutetut muutokset ovat niin olennainen osa kokonaisuutta, ja mukana on uusi teos Die Ganze Familie, 2020, on kokonaisuudessa tiettyä retrospektiivimäisyyttä.

Sitaatti ja näyttely yhdessä tuovat mieleen syksyä ja sivilisaation loppua käsittelevän meemin: ”Someone asked me if I had plans for the fall, it took me a moment to realize they meant ’autumn’, not the collapse of civilization”. Onko tämän ajan perspektiivi syy sille, että museoon lavastettu parkkipaikka herättää näin voimakkaita tunteita? Vai parkkipaikka itsessään? Parkkipaikka on tavanomaisuudessaan jo niin läpeensä normaali, että normaalius kääntyy itseään vastaan synnyttäen kummastuttavan kokemuksen. Parkkipaikka on samaan aikaan välttämätön ja hukkatilaa: siihen parkkeerataan auto, tuottavuuden tarpeellinen väline, mutta tyhjillään siitä tulee epämääräinen epäpaikka, joka kerää roskaa ja epämääräisyyttä. Populaarikulttuurissa parkkipaikka on toiminut näyttämönä määrättömälle määrälle murhia, raiskauksia ja pahoinpitelyitä. Parkkipaikka on julkista tilaa, mutta rajattu niille, joilla on auto, joten siihen kulminoituu monia yhteiskunta- ja kaupunkisuunnittelun tunteita herättäviä keskusteluja, kuten rakennetaanko kaupunkia yksityisautoja vai asukkaita ajatellen. Vaikka esimerkiksi kaupunkisuunnittelussa autottomuuden on ajateltu lisäävän turvallisuutta ja viihtyisyyttä sekä keskustoissa että lähiöissä, on parkkipaikka merkki urbaanista elämästä. Auto itsessään on arkisuudessaan voimakas symboli, joka toisaalta yhdistyy keskiluokkaisuuteen, kuuliaiseen reproduktioon ja tuottavuuteen, (kuuluisa koira, Volvo ja perhe -kolminaisuus), toisaalta vapauden kaipuuseen ja hurjastelun mahdollisuuteen, kuten näyttelyn Peugeot Cabriolet. Auto voi olla myös se viimeinen turvapaikka ja yksityisyyden linnake, kun koti ja mahdollisesti kotimaakin on menetetty, kuten The Outsiders -teoksessa.

Vuoden 2020 epävarmuuden ja lohduttomuuden tunnelmien sävyttäessä näyttelykokemusta yhdeksi pääteokseksi nousee Rite of Passage (Siirtymäriitti) vuodelta 2014. Metallinen verkkoaita rajaa aluetta, joka voisi olla entinen korjaamon piha.  Sisäänkäynnin ”Miracle”-teksti on haalistunut ja portin päällä korppikotka istuu jo odottamassa. Portin toisella puolella Broken Square (Rikottu neliö, 2018) teoksessa asfaltti on lohkeillut suuriksi kappaleiksi, ja post-internet-veistoksia muistuttavat metallirakennelmat eivät elävöitä, vaan lisäävät epätoivon tunnetta. Takaseinällä mainostauluteksti This Space Can’t Be Yours (Tämä tila ei voi olla sinun, 2006) muistuttaa julkisen tilan antagonismista, jatkuvasta rajanvedosta ja siitä, että jokaisella tilalla on hintansa. Apokalyptisyydessään näyttely myös huvittaa ja ilahduttaa. Kokonaisuuden voi nähdä rinnastavan museon ja parkkipaikan: museo tulee näkyviin taiteen parkkipaikkana, jossa jotkut teokset viihtyvät pidempään kuin toiset, jotkut kestävät aikaa toisia paremmin ja osa täyttää enää hädin tuskin tehtävänsä, vaikka miten huoltaisi. Parkkipaikan lailla museo on puolijulkista tilaa, jota voi käyttää tietyin ehdoin, ja joka herättää tunteita ja ristiriitoja, ja jolle usein jonkun mielestä olisi parempaa käyttöä.

Näyttely, kuten kaksikon työskentely yleisestikin, käy vuoropuhelua kulttuuristen rajapintojen kanssa. Yksityinen ja julkinen, puhdas ja likainen, katse ja kokemus, yhteisö ja yksilö, poliittinen ja esteettinen tai arki ja ylevä eivät olekaan selkeitä vastakohtapareja, vaan saippuamaisen liukkaita käsitteitä, jotka ovat jatkuvassa muutoksessa. Samanlainen saippuamaisuus on leimallista Elmgreen & Dragsetin tyylille tehdä poliittista taidetta tavalla, joka poikkeaa paljon siitä, miten poliittinen taide on totuttu ajattelemaan. Teokset eivät provosoi, saarnaa, tai julista, vaan ne esittävät ja ehdottavat. Presentaatioiden siloisuus tekee teoksista näennäisen harmittomia, mutta toisaalta tapa, jolla katsoja tulee vedetyksi osaksi kertomusta ruumiillisen kokemuksen kautta, miten kehojen liike tilassa herättää teokset eloon, kiinnittää kokijan teokseen.

Mieltä jäävät vaivaamaan sisällön lisäksi myös muodon ristiriidat: tiloja nerokkaasti haltuunottavat näyttävät spektaakkelit yhdistyvät toisinaan varsin kömpelöihin ja alleviivaaviin esityksiin, kuten esimerkiksi Modern Moses (Moderni Mooses) vuodelta 2006, jossa hyperrealistinen vauvanukke kantokopassaan on hylätty pankkiautomaatin eteen. Teosten mahdollinen yksinkertaisuus valitettavasti korostuu EMMAn mobiilioppaan teksteissä, joissa kävijälle tarjotaan varsin helppoja tulkintoja, ja maailman, sekä todellisen että Elmgreen & Dragsetin luoman, moninaisuus tulee typistetyksi tavalla, jota voisi pitää hyvinkin vastakkaisena kaksikon työlle, jossa teokset ovat reaktioita monenlaisiin ärsykkeisiin ja näyttelyt ovat lavasteita, joissa jokainen pääsee osallistumaan kerrotun tarinan luomiseen. Teosten ohella kertomukseen vaikuttavat omat muistot, oletukset ja kokemukset, ja tuntuu katsojan aliarvioimiselta tarjota jokaiselle teokselle yhtä, usein varsin latteaa, tulkintakehystä.

Elmgreen & Dragsetin praktiikka ei pelkästään kuluneesti ilmaistuna tee asioita näkyviksi, vaan myös pohtii mekanismeja, joiden kautta näkyväksi tekeminen taiteessa ja yhteiskunnassa tapahtuu. Sosiaaliset tilat ja odotukset muokkaavat subjekteja, kuten esimerkiksi Sara Ahmed on Queer Phenomenology -teoksessa esittänyt: sosiaaliset suhteet, ruumiilliset kokemukset ja identiteetit ovat paikka- ja aikasidonnaisia, ja siksi niillä on merkitystä. Toisin toistamalla tiloja muutetaan myös maailmaa, oletuksia ja odotuksia. Joidenkin teosten alleviivaukset ja itsestäänselvyydet antaa anteeksi, kun kaksikon työskentelyä tarkastelee jatkumona, jossa erilaiset tilalliset interventiot muodostavat suuremman kertomuksen, jossa poliittisuus, esteettisyys, ja tarinat kietoutuvat yhteen. Elmgreen & Dragset uudistavat sitä, miten kuvataide tulee käsitetyksi ja käytetyksi: näyttelykävijä muokkaa omalla toiminnallaan ja kehollisella olemassaolollaan sekä omaa että muiden kokemusta tilasta ja tarinasta. Elmgreen & Dragset on pohjoismaisena instituutiona sukua Ikealle tai Volvolle: ei räjäytä maailmaa kerralla, vaan muuttaa sitä harkituin ja tutkimuksiin perustuvin visuaalisesti riittävän tyylikkäin ja kiinnostavin keinoin. Tuotanto on saavutettavaa, tunnistettavaa ja helposti lähestyttävää, ja näiden keinojen kautta se vaikuttaa todellisuuteemme muokaten sitä haluamaansa suuntaan.

Teksti: Anna Jensen

Kuvat: Paula Virta / EMMA

Lähteet:

Ahmed, Sara: Queer phenomenology: Orientations, Objects, Others (2006). Duke University Press.

Elmgreen & Draset. Trilogy (2011). Editors: Peter Weibel and Andreas F. Beitin. ZKM / Center for Art and Media Karlsruhe, Germany

The Essential Foucault. Selections from The Essential Works of Foucault 1954-1984 (1994). Ed. Paul Rabinow and Nikolas Rose. The New press. NY.

EMMA mobiiliopas: https://emmamuseum.fi/ed2020/

Foucault, Michel: “Of Other Spaces: Utopias and Heterotopias”. Rethinking Architecture: A Reader in Cultural Theory. Edited by Neil Leach. NYC: Routledge. 1997. pp.330-336

[1] A Scene from the Marriage of Elmgreen & Dragset by Sara Thornton. Elmgreen & Dragset Trilogy. 2011. 110.