Hanna Lamnaouer 18.8.2015
Leena Luostarisen (1949-2013) muistonäyttely Kaukainen rakkaus koostuu Piispa Arsenin kuratoimasta teoskokonaisuudesta. Näyttelyn nimi viittaa taiteilijan tuotantoa yhdistävään romanttiseen kaukokaipuuseen. Kiinnostus Välimeren eurooppalaiseen ja arabialaiseen kulttuuriin, monet matkat Pohjois-Afrikkaan, Amerikkaan sekä Kaukoitään toimivat sysäyksinä taiteellisille tyylikausille. Esillä on öljymaalausten, akvarellien, grafiikan ja keramiikan lisäksi luomisprosessia valaisevaa esineistöä: luonnoslehtiöitä, lehtileikkeitä, kirjallisuutta, inspiroivia matkamuistoja sekä valokuvia työhuoneelta. Näyttelyn yleisilme on siveltimenjäljen ja värimassojen painokkuudesta huolimatta ilmava ja ripustuksen rytmi myötäilee taiteilijan omaa koloristista ajattelua vastaväri- ja valoisuusrinnastusten kautta. Työt ajoittuvat 1960-luvun lopun tuotannosta viimeisiin vuosiin.
Luostarisen aloitellessa uraansa 1970-luvulla, Suomessa keskityttiin sosialistiseen realismiin ja konkretismiin. Muualla Euroopassa käsitetaide ja semantiikka tekivät tuloaan. Taiteilijalle tyypillisintä 1970-lukua edustavat perheestä ja lähipiiristä tehdyt maalaukset. Vuodesta 1977 alkaen taiteilija alkoi tehdä maalauksia ranskalaishenkisesti. Henri Matissen fauvismi vaikutti odaliskiaiheina ja voimakkaina väreinä.
Jaavalaisittain 2, 2011 (akvarelli 54 x 74) kuva Jussi Tiainen/Galerie Forsblom
Uusekspressionismin valloittaessa samaan aikaan niin Suomea kuin muuta maailmaa, myös kuvataidekentän moniäänisyys mahdollistui. Saksan liittotasavallassa underground-rockin ja kaupunkikulttuurin sävyttämä villi maalaus sekä futuristien vauhdinhurman ja myyttisten lainojen rikastuttama Italian transavantgardea vastasivat Luostarisenkin uusekspressionistista ilmaisua. Yksilöllisyys ja subjektiivisuus, jotka ilmenivät vapautuneena maalauksellisuutena vastasivat 1980-luvun ihanteita.
Vuonna 1981 taiteilija teki läpimurtonsa sfinksimäisillä villikissoillaan Galleria Sculptorin kutsunäyttelyn myötä. Kissapetoja ympäröivä tausta väreilee vaativana, maasto polveilee, ahmaisee sisäänsä, koko kuvapinta on äärimmilleen virittynyt. Maalausten dynaamisuus perustuu negatiivisten ja positiivisten muotojen ehdottomaan samanarvoisuuteen. Ääriviiva ei koskaan sopeudu pelkästään myötäilemään muotoja, vaan toimii ikään kuin sytykkeenä rajapintojen välillä.
Vieras kulttuuri kokemuksen iskostajana
Taiteilijan 80-luvulla maalaamien mielenmaisemien värit ovat tummanpuhuvia, puhtaita ja voimakkaita. Iltahämärässä kuvatut rauniot, kaivot ja muurit valikoituivat kuva-aiheiksi Egyptin ja Tunisian matkoilta. Töistä vaikuttavimmassa, Muurissa (1984), värit ovat kylmiä ja kirkkaita. Valkoinen muuri korostaa läpitunkemattomuuttaan heijastaessaan punaista, vihreää, violettia, keltaista ja sinistä – se ei ime mitään väriä itseensä. Kolmesta oviaukosta vasemmanpuoleinen on kiinni, keskimmäinen puoliksi raollaan ja oikeanpuoleinen näkyy osittain. Yksikään näistä ei paljasta muuta kuin läikkiä maastosta. Muurien takaa pilkistävät rakennusten varjot, palmut sekä kuun sirppi. Luostarisen palmuille on tyypillistä aavemainen tummuus ja aineettomuuden tuntu, jota tuulessa havisevat ohuet lehvät vielä korostavat. Kuun valossa niiden varjot, kiinteään maahan heijastuessaan, vaikuttavat puitakin aineellisemmilta. Palmut näyttävät itse asiassa kuutakin kaukaisemmilta, itseensä imeytyviltä mustilta aukoilta sinipunaisella taivaalla, vastakohtana etualan vaaleille, paksun pastöösimaisille muureille.
Diagonaalisen dramaattisesti muureille langenneet ja chiricomaisen painostavat varjot yrittävät illan hämärtyessä muuttaa vaikutelmaa mykästä vankkuudesta, jota tasavälisen muurinharjan rytmi korostaa. Muurit työntyvät kuitenkin torjuvan uhmakkaasti eteen ja niiden musertava paino säilyy kaiken muun muuttuessa ympärillä henkeväksi ja painottomaksi.
Jaguaari, 1982 (öljy kankaalle 90 x 190) K.H. Renlundin museo, kuva Sakari Viika
Erityisen eloista varjojen sisäinen liike on varjojen täysin peittämässä Kaivossa (1985). Yöllistä metamorfoosia toistaa tavallaan Sfax-teoksessa (1984) palmujen maastoa vaaleammat heittovarjot. Maisemien sulkeutuneisuus ei vaikuta yksioikoiselta, jäykältä samenemiselta, vaan yksinkertaisten muotojen ja hahmojen ehtymättömältä täyteydeltä. Teosten totuutta ei voi johtaa tai vahvistaa aiemmasta, päivätodellisuudesta tai kulttuurisista stereotypioista, sen kumoutuessa teoksen yksinoikeutetussa todellisuudessa. Tutun näköhavainnon kumoutuminen näkyy hämärän saadessa mielikuvituksen liikkeelle.
Myös kiviaiheisissa maalauksissa kovan ja sisäänpäin sulkeutuneen kiven korvaa jokin ei-havaittava, laavamaisen pehmeä ja amebamaisesti avautuva, silti lujarakenteinen möhkäle. Universumiin kuuluminen on helposti assosioitavissa maailman luomista muistuttavista laavamaisista kivistä. Maailman alkuun viittaava kaaosmainen tila ja elämän synty ilmenee ekspressionistisen tunteenomaisesti, villiä energiaa pursuten.
Puhtaimmin Luostarisen pyrkimys dekoraatioon sekä vapaalle rytmille alisteiseen symmetriaan ilmenee kiinalaisia tippukiviluolia kuvaavissa, sekä uusimmissa, jaavalaisia kuvaavissa töissä. Maalauksellinen vapaus ei ole mielihalujen toteuttamista, vaan silleen jättämistä, äärimmilleen pelkistämistä. Henkilöhahmoissa toistoa kavahtava, korskean ilmeikäs viiva yhdistyy yksiväriseen, kärsimättömän kiihkeiden siveltimenvetojen valtaamaan taustaan.
Taide yhteen sulautumisena
Luostarinen totesi aikoinaan ettei hänellä tuntunut olevan etäisyyttä mihinkään. Taiteen tekemisessä häntä ajoi eteenpäin halu näyttää taiteen aistillinen puoli. Teoksia katsellessa tuntuu, että ne huokuvat aikomuksia, jotka eivät ole omaehtoisen taiteilijan päämäärää varten muokattuja vaan subjekti-objekti -suhteen ylittäviä, yhteisiä. Ikään kuin taiteilija kysyisi kohteeltaan: mitä haluaisit minun kertovan tästä kohtaamisesta? Aihe sinänsä ei ole taiteellisen ilmaisun tai mielenkiinnon kohde, vaan vuoropuhelu aiheen ja taiteilijan olemuksen avautuessa toisilleen.
Taiteen sisäiset pyrkimykset nousevat esiin kliseisiltä kuulostavien kuva-aiheiden ylittäessä käsitteellisen tuttuuden. Puhki kulutetuilta vaikuttavat symbolit, kuten kissapedot, käärmeet, joutsenet, sfinksit ja kukat tihkuvat tiheää elämää, ikään kuin saaden takaisin alkuperäisen kokemuksen voiman, voiman, joka kulttuurisen toiston vaikutuksena on ensiksi käynyt itsestään selväksi, haalistunut huomaamattomaksi ja lopulta yhdentekeväksi. Tämä ilmiömäinen kyky raivata tieltä yleisiä käsityksiä, ylittää havainnon tuttuudesta tai luoksepääsemättömyydestä syntyvän välinpitämättömyyden, johtaen taideteokselle ominaiseen itseriittoisuuteen. Luostarinen näki maalaamansa ikään kuin sen omasta, itsessään lepäävästä olemuksesta käsin. Siksi myös katselijan silmä lepää näissä aistien tutuksi turruttamaa tietoa vastustavissa kuvauksissa.
Leena Luostarinen:
Kaukainen rakkaus
Salon Taidemuseo Veturitalli
30.5–4.10.2015