Kynä asettuu paperin pinnalle ja lähtee kulkemaan, se liukuu laajoja kaaria, tekee äkkikäännöksen, sahaa edestakaisin hetken verran, ja yhtäkkiä se saavuttaa tietoisen mielen, se oppii hetkellisesti katsojan kielen ja mykkä viiva muuntautuu sähkölinjaksi sivukujalla. Johdot risteilevät kuin kattoparrut taivaan ja kadun välillä. Ne valuvat pitkin vinoa lyhtypylvästä vanhan tiilitalon seinän vieressä. Roskasäiliötä ei ole tyhjennetty ties kuinka pitkään aikaan. Ehkä varis on kiskonut styroksipakkaukset jalkakäytävälle. Voisi melkein kysyä, asuuko kukaan tällä kadulla, jolla melankolinen rykelmä johtoja on romahtanut seinän ja pylvään väliin, kellariin johtava aukko on peitetty vanerilla, eikä asunnon ikkunasta näy kuin vastapäisen seinän heijastus ja kappale pilvenreunaa… Sitten pilvi hajaantuu grafiitin jäljiksi paperilla, kynä vaihtaa kieltä ja viilettää merkityksiltään vieraana edestakaisin, kunnes kohtaa uuden ympäristön. Piirtäjän käsi taivuttaa kynää ja painaa paperia alustaa vasten. Kynää hierotaan paperiin voimakkaasti, ja alustan kohoumiin kompastellessaan se menettää hieman itsestään.
Mutta tästä kaikesta on jo aikaa. Kun Outi Koiviston piirustusinstallaatiota Hämärä huone tarkastelee Valokuvagalleria Hippolyten Studiossa, kynä on poissa. Silti katsoja imeytyy tuohon kuvitteelliseen vauhtiin ja sen töyssyihin. Koko huoneen täyttäviä piirustuskääröjä lukee kuin maisemaa kuvaavaa muinaista kirjoitusta.
Näyttelykin on nyt poissa. Se oli esillä kesän alussa vuonna 2018. Toisinaan näen kääröjä ajelehtimassa Koiviston työhuoneen liepeillä. Ne ovat todella kääröjä sanan varsinaisessa merkityksessä. Hämärän huoneen osat syntyivät Chicagossa vuosina 2016–2017. Koivisto kuljetti paperirullaa mukanaan ja teki muistiinpanoja kohtaamiensa maisemien ääriviivoista ja pinnoista. Rullalle kierretyt maisemat kulkeutuivat takaisin Helsinkiin, jossa taiteilija tutki jälkiä paperilla, teki täydennyksiä, kuvitteli, muisteli, loi muistiinpanoista kokonaisuutta. Niin – vaikka piirtämisestä ja havainnosta puhutaan usein yhdessä, voi yhtä hyvin väittää, että piirtämistä ohjaa muisti.
Tähän tapaan tulkitsee ainakin Jacques Derrida analysoidessaan Plinius vanhemman ensimmäisellä vuosisadalla syntyneen teoksen Naturalis Historia kertomusta kuvataiteen alkuperästä. Tarina kuuluu näin: Sikyonilaisen savenvalajan Butadeksen tytär oli rakastunut, ja hänen rakastettunsa oli matkustamassa pois. Sen vuoksi tytär jäljensi seinään ääriviivan varjosta, jonka rakastetun kasvot loivat lampun valossa. Kertomuksessa tytär ei halua unohtaa poissaolevan rakastetun kasvoja. Poissaolo kuitenkin hiipii kohtaukseen jo piirtämisen hetkellä, kun rakastettu on yhä läsnä, sillä Butadeksen tytär ei katso rakastettuaan vaan piirrosta. Piirustus onkin aina muistikuva havainnosta.
Kirjoituskokoelmassa Viivan filosofia Martta Heikkilä muotoilee saman ajatuksen katsojan näkökulmasta: viivan esittävä vaikutus ei ole viivassa itsessään, vaan yhteys piirroksen ja sen kohteen välillä syntyy katsojan muistissa. Hämärässä huoneessa katson kuvia niin kuin jälkiä menneisyydestä, jota en ole tuntenut. Frottaasitekniikalla kaupungin pintoja vasten hierotut jäljet rakentavat mielessäni jotain toista maailmaa, joka ehkä vielä muistaa paperin kosketuksen. Hetken kuvittelen voivani nojautua verkkoaitaan, johon on kiinnitetty kyltti FOR SALE. Sitten omalakinen viiva pyyhkii illuusion poikki.
Hämärää huonetta ei voi toistaa, tai siis uudelleeninstallointi vaatisi samankokoisen tilan kuin alkuperäisessä näyttelyssä. Outi Koivisto nimittäin tapetoi galleriatilan lattiasta kattoon auki levitetyillä maisemapiirroksilla. Tälle alustalle hän piirsi luonnollisen kokoisen kuvan Chicagossa sijainneesta olohuoneen nurkasta. Pienten maisemien ylitse piirtyy rivistö ikkunoita. Mitä ikkunoista näkyy? Ei mitään, tai puitteidenkin yli virtaavia viivoja. Koivisto on kynällään toteuttanut mahdottoman eli heijastanut maiseman pinnalle hämärän huoneen. Temppu on käänteinen versio camera obscurasta. Se on rakennelma, jossa ulkona oleva maisema heijastetaan ylösalaisin pimennetyn huoneen seinille pienen valoreiän lävitse.
Mahdoton on kuitenkin piirtämisen arkipäivää. Onhan piirtäminen merkkikieli, joka aina jollain tapaa huijaa katsojaansa. Perinteisesti se on kaksiulotteiselle tasolle tehty kuva, mutta katsojan silmä oppii havaitsemaan piirroksessa lisää ulottuvuuksia. Joustavassa ihmismielessä kynänjälkien rajaamat alueet käännetään luonnon muodoiksi ja materiaaleiksi. Piirrosjäljillä ei pyritäkään toistamaan jälkiä maailmassa vaan synnyttämään jäljennöksen harha katsojan mielessä. Mikään muu ei selittäisikään sitä, että piirrostaidetta hallinnoi ääriviiva, abstrakti merkki, jota ei luonnossa esiinny.
Filosofi Maurice Merleau-Ponty luonnehti viivaa valkoisen paperin epätasapainoon saattamiseksi. Mimeettisestä lähtökohdasta luopuva määritelmä kuvaa erinomaisesti Outi Koiviston viivaa, joka juoksuttaa minua ympäri galleriatilaa. Haluan tutustua siihen syvemmin. Jacques Derrida toteaa piirroksen ääriviivan olevan näkymätön – tai ainakin sen pitäisi olla – koska se merkitsee pelkkää reunaa. Jälki häviää ympäristöönsä, jonka se tuo näkyviin. Koiviston piirustuksessa viiva on sitä vastoin keksinyt itsensä uudelleen. Se on rakentanut itselleen riippumattoman identiteetin. Juuri tämä hämää katsojaa maiseman äärellä. Mieli yrittää kuvitella viivalle viittauskohteen, mutta epäröi.
Piirtämisen merkkiluonteeseen kuuluu se, että samanlainen viiva voi, kontekstista riippuen, merkitä kangasta, varjoa, ruohonkortta tai pilveä. Mielemme osaa hahmottaa kuvapinnalle sijoitelluista mustista viivoista, pisteistä ja läikistä materiaaleja, tilaa ja etenkin luonnonkuvauksessa myös värejä. Koivisto on luonut merkitsemisen liukuvan asteikon paperikääröihinsä: tuherruksia, jälkeä jostakin, epämääräistä viivaa, jonka keskeltä hahmottuu valokuvantarkkoja maisemakuvia. Siksi katsoja ryhtyy epäilemään muistakin viivoista ja jäljistä, että nekin merkitsevät, näkemään hankauspiirroksissa jotain tuttua. Martta Heikkilä selittää tätä epävarmuutta piirroksen ja sen esikuvan välisellä katkoksella. Esitys ja maailma eivät jäännöksettä vastaa toisiaan, jolloin kuva merkitys pysyy tulkinnalle avoimena.
Merkitysten katkos ei tarkoita pelkkää puutetta vaan uusien merkitysten loputonta tuotantoa. Derrida seuraa kielitieteilijä Ferdinand de Saussuren ajatusta, jonka mukaan merkkijärjestelmät muotoutuvat merkkien välisten erojen, eivät merkkien ominaisuuksien kautta. Erot mahdollistavat merkityksen muodostumisen. Erottava ja yhdistävä viiva luo suhteita paperilla rajautuville tiloille ja sitä kautta syntyy merkityksiä eli esittävyyttä. Toisaalta Derrida korostaa erojen liikettä, lykkääntymistä, jolloin myös merkitseminen on jatkuvasti muuttuvaa.
Kun ääriviivaa ei sinänsä ole olemassa, kun se katoaa esitykseen, viivan merkitsemiseen liittyy päättämättömyyttä. Kuvan esittäminen käynnistyy katsojan ryhtyessä tutustumaan kuvaan, mutta tulkitakseen viivojen merkitystä katsoja joutuu ensin kokemaan päättämättömyyden. Derridan mukaan päättämättömyys ei ole vain empimistä kahden merkityksen välillä. Hän kuvaa huojuntaa kahden välillä myös ellipsiksi. Kielitieteessä ellipsillä tarkoitetaan tekstin rakentamisen keinoa, jossa peräkkäisissä lauseissa jätetään sanomatta jotakin, mikä on jo aikaisemmin mainittu. Se on ikään kuin merkitsevä ei-mikään. Toisaalta ellipsi on myös eräänlainen epätasapainoon joutunut ympyrä, jossa keskipiste on muuttunut kahdeksi polttopisteeksi. Huomionarvoista on tietenkin se, etteivät polttopisteet ole ellipsin kehällä. Pysyvää merkitystä pystyykin vain loputtomasti kiertämään. Päättämättömyys on myös kokemus päätöksen välttämättömyydestä. Vain kokemus ratkaisemisen mahdottomuudesta tekee ratkaisusta vapaan. Merkityksen valitsemisen jälkeenkin päättämättömyys jää haamuksi merkityksen taustalle.
Teoksen äärellä, tai Hämärän huoneen tapauksessa teoksen sisällä, katsoja joutuu jatkuvasti neuvottelemaan mielessään, missä esittävän ja ei-esittävän raja kulkee. Eniten Koiviston piirroksissa liikuttaa väline, joka on vapautunut kaikista esittämisen säännöistä. Se siirtyy luontevasti merkitykseen, merkityksen aavistukseen, toisiin todellisuuksiin. Katsoja etsii viivoista ja pinnoista maisemaa ja ehdottaa merkityksiä paperilla näkyville jäljille. Kun viivojen keskeltä löytyy jotain esittävää, alkaa ympärillä oleva tuntua myös esittävämmältä. Jäljen keskeltä erottuva kuva on jäljen neuvottelun hetkellinen keskeytys, jossa päädytään väliaikaiseen merkitykseen. Katsoja epäilee, että muutkin viivat esittävät jotakin. Sama mekanismi toimii myös toiseen suuntaan: talon kuvan suhde taloon maailmassa asettuu kyseenalaiseksi, koska sen on tuonut esiin tuo sama vallaton viiva, ja FOR SALE ei olekaan kirjoitusta tai pelkästään kirjoitusta, vaan sekin on piirrosjälkeä.
Hämärä huone luovuttaa viivalle pääroolin itsenäisenä ja materiaalisena olentona. Viiva ei ole pelkkä merkki Outi Koiviston installaatiossa, jossa viivat vuoroin katoavat esitykseen maisemasta ja ilmaantuvat jälleen näkyviin. Katsojalta teos riistää kokemuksen piirroksen ja kohteen kiinteästä sidoksesta. Se tuo näkyviin merkityksenannon prosessin, joka kuvan lukemiseen liittyy, sen, että esittävyys on tulkinnanvaraista ja opeteltua. Toisinaan kuvan katsomisen taidosta luopuminen voi olla vapauttavaa.
Katja Raunio
Outi Koiviston näyttely Hämärä huone oli esillä Valokuvagalleria Hippolyten Studiossa 25.5.–17.6.2018.
juttusarja esittelee mustekalan vuoden 2018 lopussa toteuttaman PROOSAMUOTOISEN TAIDEKRITIIKIN KIRJOITUSKURSSIN pohjalta syntyneitä tekstejä.
kritiikkisilta-työpajassa etsittiin uusia tapoja kirjoittaa raikkaasti ja kestävästi taiteesta. kurssin Opettajina toimivat FT, estetiikan tutkija Martta Heikkilä ja kriitikko Matti Tuomela.
Voit lukea tekstin englanniksi täällä.
Lähteinä on käytetty seuraavia tekstejä:
Carlson, D. G., Cornell, D. & Rosenfeld, M. (1992). Deconstruction and the Possibility of Justice. New York: Routledge.
Derrida, J. (1967). L’Écriture et la différence. Paris.
Derrida, J. (1993). Memoirs of the Blind: The Self-portrait and Other Ruins. Käänt. Brault, P. & Naas, M. Chicago: University of Chicago Press.
Derrida, J., Ikonen, T. & Porttikivi, J. (toim.) (2003). Platonin apteekki ja muita kirjoituksia. Helsinki: Gaudeamus.
Heikkilä, M. (2014). ”Viivan dekonstruktio: Jacques Derrida ja piirtämisen jälki.” Teoksessa Viivan filosofia, toim. Heikkilä, M. & Johansson, H. Helsinki: Taideyliopiston Kuvataideakatemia.
Lukkarinen, V. (2015). Piirtäjän maisema: Paikan kokeminen piirtämällä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Merleau-Ponty, M., (2012). Filosofisia kirjoituksia. Toim. ja suom. Luoto, M. & Roinila, T. Helsinki: Nemo.
Pliny the Elder (1983). Natural History: In Ten Volumes (2nd edition). Käänt. Rackham, H. Cambridge, Mass.: Harvard University Press.