Eurooppalaisena elokuvafestivaalina profiloituneen Espoo Cinén vuoden 2025 ohjelmistossa näkyvät maanosan paikalliset erot, jotka ylettyvät elokuvatuotantojen erilaisiin tuotantomahdollisuuksiin. Kirjoitan artikkelia hetkellä, jolloin Suomen hallituksen leikkausten on kerrottu kohdistuvan kipeästi elokuva-alaan. Näyttää siltä, että vuoden 2019 elokuvalain tuotannon monimuotoisuuden, ammatillisuuden, kansainvälistymisen ja elokuvakulttuurin edistämisen tehtäviä ollaan heittämässä romukoppaan. Kavin ja Taiken yhdistäminen Taide- ja kulttuurivirastoksi kuulostaa kummalliselta, koska kummallakin on omat, toisistaan poikkeavat tehtävänsä.
Vertailuluvut ovat jo aikaisemmin osoittaneet Suomen jääneen kauas enemmän liikkuvaa kuvaa arvostavien Euroopan maiden tuen keskitasosta, joten ei ole ihme, että ala Filmikamaria ja Elokuvasäätiötä myöten kommentoi leikkauksia siihen kohdistuvana kuoliniskuna. Leikkauksineen ja virastojen uudelleen järjestelemisineen hallitus tuntuu kasaavan esteitä elokuvan tekemisen ja säilyttämisen tielle – ellei sitten pyri siirtämään kaikkia elokuvantekijöitä outsider-tekijöiksi (skeneen, josta Espoo Cinéssä oli omakin näytöksensä).
Espoo Cinén ohjelmiston monipuolisuus johdatti hyväksymään ja arvostamaan eroavuuksia ja poikkeamia valtavirran kuvitellusta keskuksesta, jättäen tilaa myös toiseudelle ja outoudelle. Festivaalilla palattiin myös toisen maailmansodan ja kylmän sodan vuosiin, joiden vaikutus yltää nykyhetkeen asti. Eräät elokuvat käsittelivät yhteisöjen hajaantumista. Festivaalin yllä leijui aave – eurooppalaisuuden aave, kaikessa ristiriitaisuudessa ja hajanaisuudessaankin.
Menneisyyden kylät
Kirjassaan Eurooppa – poliittisen yhteisön historia (Teos, 2021) akatemiatutkija Timo Miettinen määrittää maanosan poliittisen historian keskeiseksi ongelmaksi universalismin yhdistämisen paikallisesta moninaisuudesta nouseviin keskinäisiin ristiriitoihin. Miettinen muistuttaa kokemuksen yhteisöstä rajoittuneen Euroopassa vuosisatojen ajan useimpien kohdalla suppeaan lähiympäristöön, mutta myös siitä, että ajan kanssa Euroopassa on jaettu monia yhteisiä ideoita, perinteitä ja käytäntöjä. Teollistumisen ja kaupungistumisen muutokset ovat myös rikkoneet olemassa olevia agraariyhteisöjä, joiden elämäntapa on kenties ollut omaamme kestävämpi – joskus myös kokeilevampi.
Elokuvassa Harvest (2024) kreikkalaisen “oudon aallon” keskeinen ohjaaja ja tuottaja Athiná Rachel Tsangári tarkastelee aikaisempien elokuviensa Attenberg (2010) ja Chevalier (2015) tapaan inhimillisiä rituaaleja ja tapoja yksilöiden yhteenliittymiä koossapitävinä voimina. Jim Cracen vuonna 2013 kirjoittamaan romaaniin perustuva elokuva on allegorinen kuvaus skotlantilaisesta lampaanvilla- ja viljatalousyhteisöstä feodaalisen ajan jälkeisessä uuden ajan murroksessa. Tarina kerrotaan muukalaiskammoiseen yhteisöön integroituneen muukalaisen näkökulmasta, jonka integroitumista yhteisöön helpottaa se, että hän on yhteisön johtajan lapsuudenystävä. Elokuva näyttää työn ja juhlan rytmin ja dynamiikan yhteisössä sekä maan omistussuhteiden muutoksen vaikutuksen. 16 mm -filmille kuvatun elokuvan kahden kuvaajan materiaalit asettuvat kahteen erilaiseen esteettiseen rekisteriin. Ihmisten toimintaan keskittyvän osuuden on kuvannut Sean Price Williams, kun taas Ben Riversin kuvaamat yksityiskohdat orgaanisesta luonnosta muistuttavat elämästä inhimillisten valtakamppailujen laidoilla ja ulkopuolella. Harvestista ja Tsangárin muistakin elokuvista kiinnostuneita suosittelen lukemaan niin&näin -lehden uusimmasta numerosta (3/2025) Moona Pennasen kirjoittaman, ohjaajan yhteisöllisiä metodeja kiinnostavasti avaavan artikkelin.
Linnake Eurooppa
Eurooppalaisuuden ongelmaan kuuluvat toisen maailmansodan jälkeen pidettyyn Nürnbergin oikeudenkäyntiin ja vuoden 1948 YK:n ihmisoikeuksien julistukseen konkretisoituvat yhdenvertaisuuden ja ihmisoikeuksien kysymykset. Suljetun yhteiskunnan tavoittelemaa totaalista kansalaisten kontrollia 1900-luvun jälkipuolella käsitteli usean eurooppalaisen maan yhteistuotantona toteutettu, Stalinin ajan Venäjälle sijoittuva ukrainalaisen Sergei Loznitsan kafkamainen Two Prosecutors (Два прокурора Dwa prokurora, 2025) sekä itävaltalais-slovakialaisena tuotantona syntynyt Alexandra Makarován Perla (2025). Jälkimmäisessä elokuvassa halu ja kaipuu kotimaahan pitää päähenkilön sielua edelleen vankinaan, vaikka kotimaan ahdistavaa hallintoa onkin ollut mahdollista kerran paeta.
Yhtä paljon kuin sisäisten ristiriitojensa kautta, Eurooppa määrittyy suhteessaan historiaansa ja maanosan ulkopuoliseen todellisuuteen. Rautaesiripun purkauduttua ja Euroopan Unionin myötä “Linnake Euroopan” yksilöiden liikkuvuuden rajat määrittyvät suhteessa kansalaisuuteen, oleskelulupaan ja paperittomuuteen. Liikkuvuuden rajoitukset kohdistuvat usein vähäisimmän vallan omaaviin ihmisiin kuten Suomessa palestiinalaisille asetetussa matkustusasiakirjakiellossa.
Amin Motallebzadehin ohjaaman Conference of the Birds -elokuvan (2025) inspiraation lähde on eurooppalaisen kulttuuripiirin ulkopuolinen kertomus, Faridaddin Attarin 1100-luvulla kirjoittama persiankielinen runo Manṭiq-uṭ-Ṭayr. Suomeksi Jaakko Hämeen-Anttilan Lintujen matka -nimellä kääntämä runo tunnetaan kansainvälisesti parhaiten englanninkielisellä nimellään. Tarinassa linnut etsivät kuningasta itselleen, mutta löytävät voimansa lopulta parven moninaisuudesta. Elokuvassa (2025) jalkapallojoukkue on menettänyt valmentajansa. Allegoriana ymmärrettävä elokuva käsittelee kuolemanpelkoa ja johtajattomuutta – keskeistä kysymystä myös kansalaisyhteiskunnan uusille liikehdinnöille. Henkilöfiguurien väleihin sekä tilojen varjoihin ja nurkkiin pyrkivät kuvarajaukset tavoittelevat hahmojen välisiä näkymättömiä relaatioita toisiinsa ja tiloihin, ns. “transsendentaalista” tyyliä.
Lintukodon levottomuus
Skandinaavista kokemusta ilmennetään festivaalilla niin kokeellisen kuin perinteellisemmänkin kerronnan kautta. Yhdysvaltojen länsirannikolla merkittävän uran elokuvantekijänä ja kokeellisen elokuvan opettajana tehneen Gunvor Nelsonin (1931–2025) ”henkilökohtaisten elokuvien” (”personal film”) näytöksen Frame Line (1983) ja Red Shift (1986) tuovat esiin tekijän kriittisen suhteen synnyinmaahansa Ruotsiin. Analogisen filminkäsittelyn metodeja kollaasimaisesti yhdistävä Frame Line on eräänlainen palimpsesti, jossa kuvien päälle maalataan ja kirjoitetaan alkuperäistä lähdettä kadottamatta. Red Shift on kolmen sukupolven elämään fragmentaarisesti viittaava perhekohtausten kokonaisuus, jonka ääniraidalla kuullaan niin ruotsalaisia sananlaskuja kuin lännen lainsuojattoman Calamity Janen lapselleen kirjoittamia kirjeitä.
Kirjailijanakin tunnetun norjalaisen Dag Johan Haugerudin puhepitoisessa trilogiassa Sex, Love (Kjärligheten) ja Dreams (Drømmer) ihmisten olemisen ja olemassaolon prosessit soljuvat toisiinsa kevyesti kerrotuissa unissa, kokemuksissa ja muiden elämään liittyvissä anekdooteissa. Haugerudin kertojahahmot voivat kertoa läheisen kuoleman syyllisyydentunteen ratkaisemattomuudesta tai kuinka unien kohtaamiset muotoaan muuttavan David Bowien kanssa voivat toimia henkisenä valmentajana taiteellistekniseen koetukseen. Anekdootit ja kohtaamiset liittyvät usein läheisyyteen ja etäisyyteen sekä siihen, miten kohtelemme toisiamme ruumiillisina olentoina. Välillä ohjaaja tuntuu valistavan katsojaa humoristisesti, kuten silloin kun parempaa laulutekniikkaa opettava musiikinopettaja tempaisee yhtäkkiä esiin lukemansa Hannah Arendtin kirjan (Sex, 2024) tai silloin kun potentiaalisen love-interest-miehen kotona vieraileva lääkärinainen pohtii ihmisen alavartalolla seksuaalisuuden ja kehon jätteiden erityksen yhteyden kautta ilmenevää kompleksista pyhän ja tabun aluetta (Love, 2024).
Toivottomuus
Elokuvafestivaalin päättäneisiin elokuviin lukeutui päähenkilöä ahdistelevan kuvitteellisen varishirviön arjen psykologiseen draamaan yhdistänyt, Benedict Cumberbatchin tähdittämä kauhufiktio The Thing with Feathers (2025). Samaan aikaan pyöri eteläafrikkalaisen Alexis Bloomin dokumenttielokuva The Bibi Files (2024), joka kertoi Israelin pääministeri Benjamin ”Bibi” Netanyahun korruptiosyytteisiin liittyneistä kuulusteluista. Se oli näistä kahdesta kauheampi. Valvontakamerakuvat kuulusteluista muistuttivat Claude Lanzmannin holokaustidokumentti Shoahin (1985) aineistoon palanneen Guillaume Ribotin elokuvan All I Had Was Nothingness (Je n’avais que le néant, 2025) keskitysleirien koneistoissa toimineiden ihmisten osittain piilokamerametodein kuvatuista haastatteluista. Vielä 2000-luvun alussa Palestiinan tilanteen kohdalla Eurooppa saattoi vetäytyä ”tietämättömyyden pilven” suojaan Gazan ja Länsirannan tapahtumista. Enää se ei ole mahdollista, vaan myös Euroopan on otettava vastuuta Israelin tekemästä kansanmurhasta – vähintäänkin pakottein ja julkilausumin. Bloomin dokumentti osoittaa kuinka Gazan tuhon keskeiset arkkitehdit pitävät tilannetta yllä osittain välttyäkseen surkeilta korruptiosyytteiltä.
Arkistohaastatteluihin perustuvassa Andres Veielin Riefenstahlissa (2025) käydään läpi natsien puoluekokousta spektaakkelimaisesti dokumentoineen Tahdon riemuvoiton (1934) sekä vuoden 1938 Saksan olympialaiset taltioineen Leni Riefenstahlin elämänuraa. Näyttelijämenneisyydestä huolimatta syyllisyydestä irtisanoutumisen yrittäminen ei eri arkistoista esiin kaivetuissa haastatteluissa vakuuta. Riefenstahl peittää aiheen pois näkyvistä elokuviensa teknisen toteutuksen, kuvasommittelun sekä liikkuvien kehojen ja massojen estetiikan esittelemisellä. Pokerinaamansa säilyttävän Riefenstahlin kuuntelemisen kokemus on katsojalle piinallinen oppitunti estetiikan väärinkäytöstä ja kauheuksien piilottamisesta spektaakkelin alle.
Toivo
Espoo Cinén ohjelma muistuttaa siitä, mistä olisi pitänyt oppia. Puolalaisen dokumenttielokuvaohjaajan Maciej J. Drygasin 1900-luvun junista kertova arkistoelokuva Trains (Pociągi, 2024) alkoi lainauksella Frans Kafkalta: ”Toivoa on loputtomasti… mutta ei meille.” Lause on peräisin Kafkan uskotun ystävän Max Brodin ylös kirjoittamasta keskustelusta, joka on säilynyt jälkipolville erityisesti Walter Benjaminin vuonna 1934 kirjoittaman artikkelin kautta.
Yhdenvertaisuuden ja ihmisoikeuksien arvoa “Linnake Euroopassa” käsiteltiin aikaisempien festivaalieditioiden tapaan vahvasti erityisesti vammaisuuden näkökulmasta. Katsoja vietiin liikkuvan kuvan ja äänen havaitsemisen ehtojen ääreen oivaltavan äänisuunnittelun kautta päähenkilön kuulonalenemisen kertomukseensa liittävän Pariisin olympialaisten päiviin sijoittuvan Laurent Slaman aistiherkän A Second Lifessa (2025) sekä Ukrainan sotaan sijoittuvan kuurosta valokuvaajasta kertovan Viktorissa (2024), jonka oli ohjannut Olivier Sarbil.
Huolimatta elokuvatuotantoa uhkaavista leikkauksista, toivon hyvää valkokangaselämää festivaalilla esitetyille kotimaisille elokuville: muun muassa Lauri-Matti Parppein valloittavan humanistiselle elokuvalle Jossain on valo joka ei sammu (2025), Josefina Rautiaisen Huutamisen taidolle (2025), Ulla Heikkilän elokuvalle Elämä on juhla (2025), jo Mustekalaan kirjoittamassani esseessä arvioimalleni Milja Viidan dokumenttielokuvalle Skönärit (2024) ja ehkä jopa itsessään hieman luotaantyöntävän toksisen surrealismin valtaamalle indie-elokuvalle Kronos Kairos (2025). Aika näyttää merkitsevätkö Viidan ja Parppein elokuvien Rauma-yhteydet mustan pitsin kaupungille uutta kulttuurista kukoistusaikaa elokuvan saralla. Parppein elokuvan otsikkoa lainaten Espoo Cinéssä esitetyt monet humanistiset elokuvat onnistuivat muistuttamaan myös kaiken toivottomuuden takana pilkistävästä ihmiskuntaa yhdistävästä toivosta ”sammumattomana valona”.
Teksti: Kari Yli-Annala
Kuvat: Espoo Ciné