Pirkko Holmberg 7.2.2012
Elina Merenmies: Salaista iloa. Taidehalli 21.1.-4.3.2012. Tuottanut Suomen taideyhdistys ja kuratoinut Juha-Heikki Tihinen.
Elina Merenmies on suomalaisessa taiteessa aivan omanlaisensa hahmo, ja laaja, yli 80 teosta käsittävä näyttely hänen taiteestaan on tietenkin tapaus. Kriitikot ovat tarttuneet kynään: joillekin kyse on fantasiasta, joillekin kauhukuvista… Näitä luettuani huokaan ja totean, että on itsekin käytävä työhön.
Merenmiehen teokset syntyvät kuin sattumalta, ja sattumalta syntynyt on aina parasta. Tuohon takaraivon nurkkaan on halunnut syntyä sotkuinen, musta räjähdys, annetaan sen siis tulla… Työt ikään kuin synnyttävät itsensä, ja vanhemmissa 1990-luvun maalauksissa hallitsevinta onkin orgaanisen kasvun ja hajoamisen kuhina, risteilevät oksat, hyönteiset, suonet ja verkostot (Mehiläiskuningatar). Yksityiskohtia on valtavasti mutta valöörierot ovat vähäisiä. Kuhinaa on niin hirvittävästi, että suuriin maalauksiin joko ei pääse sisään ollenkaan tai niihin hukkuu.
Sitten ovat puut, yhä uudelleen. Puiden olemus on Merenmiehelle ensisijaisesti oksia. Ja puiden kieli on oksien kieltä, mutta oksien kieli on oikeastaan ihmisen kieltä. Oksat ovat kuin oikukkaita, omapäisiä kirjoitusmerkkejä, jotka puikkelehtivat ja sojottavat temperamentikkaina eri suuntiin. Puiden keskustelun kakofoniasta syntyy oikeastaan hyvin inhimillinen tilanne, vaikka toisaalta myöhäissyksyn kolea ja usvainen hämäryys on vallitsevana. Ulkoinen luonto on samalla eräänlaista sisäluontoa, johon suuntautuva kuvakulma on hivenen irti maasta.
Sekä barokki että romantiikka olivat oikeastaan samankaltaisia tunteen vastareaktioita järjen valtakauteen. Merenmiehen teoksissa molemmat ovat läsnä. Uusissa henkilökuvissa (Nimetön, Pyhän Pietarin kieltäminen) on itsevarmaa barokkimaisuutta musteeseen kastetun harjaksen kiemurteluna paperilla. Romantiikkaa on esimerkiksi piirroksessa Dormir – mourir, jossa nuorehko mies lepää valuvan kynttilän juurella. Voisiko hän vain nukkua? Vai onko hän keuhkotautiin kuollut runoilija, niin kesken parhaan ikänsä, että näyttää vielä elävän?
Eräs Elina Merenmiehen tuotannon vire, jota ei käy kieltäminen, on uskonnollisuus. Taiteilija on itse ortodoksi, mutta hänen teoksissaan on paljon viitteitä katolilaiseen kuvakieleen. Konkreettisesti uskonnollisuus näkyy muutamissa pyhimysten ja nunnien kuvissa. Laajemmin se näkyy kunnioittavana ja kaihtamattomana suhtautumisena haavoihin, paiseisiin, vajavaisuuteen. Teokset ovat eräänlaisia esirukoilijoita.
Itselleni läheisimmäksi muodostuu pieni tussipiirros Synti, joka todellistaa sanan merkityksen kylmiä väreitä herättävällä tavalla. Etäisesti ihmisenkaltaisen pään suu ja silmäaukot ovat syöpyneet karrelle, verestäväksi mustuudeksi. Synti on jotain, joka vie kauemmas Jumalasta. Sana ”synti” ei esiinny tässä teoksessa ulkoapäin tulevana tekopyhänä nuhteluna, vaan on sisältä nousevaa kärsimystä, rikos omaa itseä vastaan. Tässä kärsimyksessä on kuitenkin läsnä myös puhdistava, lunastava elementti.
2000-luvun alun söpönkauhistavien nalle- ja tyttöpiirrosten tulkitseminen tältä pohjalta valaisee ehkä niiden pinnanalaista luonnetta. Niiden tarkoitus ei ole olla jotain hätkäyttävää tai erikoista, luoda jonkinlaista ristiriitaa söpön aiheen ja väkivaltaisen ulkokuoren välille, mikä helpoimmin tulisi mieleen. Aiheet ovat luonnostaan kasvaneet näissä kuvissa tähän muotoon, vinoon tai yli, miten haluaa. Nallen iho täyttyy näppylöistä ja vihan kyyneleet räjäyttävät tytönkuvatuksen silmät. Todellisuus on tullut ylivoimaisen lähelle, se on hangattu rikki ja leikitty puhki. Mitäs itse tuijottelet?
Ja juuri näistä kohdista tekijä itse löytää salaista, ilkikurista iloa, kauneutta siitä mitä ei tavallisesti pidetä kauniina.
Pelkälle ulkoisen estetisoivalle suhtautumiselle taideteoksiin tämä näyttely antaa vain vähän. Taideteos on kohdattava kuin toinen subjekti, kokonaisuutena, joka ei ole vailla virheitä, mutta jota ei voi ammentaa tyhjiin. Opin näiltä subjekteilta paljon, itsestäni.