Leena Kuumola 26.3.2013
Tänä kuraattoreiden luvattuna aikana on jouduttu tottumaan näyttelyihin joita määrittävät teemat, teoriat ja poliittinen korrektius. Tuloksena nähdään tyhjyyttään kolisevia kokonaisuuksia omaa todellisuuttaan elävine viitteineen. Tukholmassa koettiin helmikuussa virkistävä poikkeus kun ruotsalainen maalari Karin Mamma Andersson oli omien teostensa esittämisen sijasta valinnut koordinaattorin roolin Sven-Harrys konstmuseumissa. Lähtökohtana oli häntä itseään koskettava taide.
Jo pelkkä ajatus merkitysten kohtaamisesta jonkun henkilökohtaisesti löytäminä on kuin seikkailla ilman ennalta määrättyä suuntaa, valmiina yllätyksiin ja uudenlaisiin näkökulmiin. Aina vain esineellisemmäksi muuttuvassa taidemaailmassa loittonemme yhä kauemmaksi tästä taiteen oleellisesta tehtävästä: ihmetellä olemista ja ajatuksia siitä. Ihmetys taiteen lähtökohtana on suurelta osin korvautunut näennäisen loogisella järjellä, järjestetään sitä mikä jo on määritetty ja tunnistettu.
Anderssonin kokoama näyttely Stargazer katsoi myös taaksepäin ja muistutti siitä, miten suuri merkitys menneisyydellä on nykyhetkelle. Siitä kehkeytyi eräänlainen tutkimusretki taiteiden rajamaille missä myyttisiksi nousseiden taiteilijoiden kohtalot ja teokset liittyvät ulkopuolisuuteen ja kärsimykseen. Niistä kehittyvät paradoksaalisesti peräänantamattomuus ja intohimo olemisen ymmärtämiseen. Tämänkaltaiset lähtökohdat ohitetaan tänä päivänä monesti romanttisena asenteena joka sopii huonosti taiteessakin jo vallitseviin tehokkuuden ja yhdenmukaisuuden odotuksiin.
Anderssonin eri taiteenlajeja yhdistävän koosteen parhaita puolia olivat sen ajalliset kerrostumat, havainnon kokeellisen monisyinen hahmottaminen ja näyttelyn sekavuuteen taipuvainen ulkoinen muoto. Teoksia oli näyttelysalien lisäksi porrastasanteilla, naulakon perukoilla ja toistensa takana. Kaikki tämä vahvisti vaikutelmaa löytöretkestä ja erosi raikkaalla tavalla minimalistisen tyylikkäästä pelkistyksestä joka jo kauan on ollut kuraattoreiden hallitseman nykytaiteen itsestään selvä ominaisuus.
_2013_installation_pine_timber.3x3x1.5mjpg.jpg)
Bohlin
Kuratoimisen ongelma on usein tarttuminen ajan henkeen ja sen kuvittaminen toinen toistaan muistuttavien teosten avulla. Jos sen sijaan syvennyttäisiin havainnoimiseen ja merkitysten syntymiseen, saatettaisiin päästä käsiksi johonkin mitä vielä äsken ei ollut olemassa. Näin tapahtui juuri päättyneessä Helena Björkin koordinoimassa näyttelyssä galleri Sinnessä Helsingissä. Siinä norjalaisen Kristin Nordhøyn maalaukset ja ruotsalaisen Ebba Bohlinin halkopino saivat uusia ulottuvuuksia ja muuttuivat vaikuttavaksi tilakokemukseksi yhdistyessään norjalaisen Ane Mette Holin ääniteokseen. Ääniteos pohjautui yhteen ainoaan sadepisaraan joka digitaalisin keinoin matemaattisen kaavan avulla muuntui sateeksi. Kuin huomaamatta alkoivat yksittäiset pisarat illusorisesti putoilla eri puolilla huonetta ja tihenivät lopulta intensiiviseksi sateen ropinaksi. Maalaukset alkoivat muistuttaa hiljaa liikehtivää veden pintaa johon pisarat verkalleen putoilivat ja puun tuoksu tuntui voimistuvan entisestään. Tämänkaltainen katoavaisen hetken vahvasti emotionaalinen illuusio on mahdollinen vain teorioiden ja selitysten ulottumattomissa. Se on jokaiselle omanlaisensa kokemus joka syntyy sopivista rinnastuksista vailla ennalta päätettyjä määrityksiä.