Teksti: Juha-Heikki Tihinen 11.11.2014
Kuvat: Magnus Strandberg
Frieze ja Frieze Masters 2014 Lontoossa ovat melkoinen taidepaketti. Otetaan kaksi suurta paviljonkia ja täytetään ne taiteella ja sen yleisöllä. 12 kertaa järjestetty Frieze London on eräs suurista messuista, jolla on myös merkittävä asema eräänlaisena nykytaiteen pulssin mittauksena. Varsinaisen messun ohella järjestettiin kolmatta kertaa Frieze Masters, jossa esitellä vanhempaa taidetta antiikin ajoista modernismiin ja jopa klassiseen nykytaiteeseen.
Tapahtuma ei kuitenkaan ole tässä, vaan siihen liittyy muun muassa taidekilpailu, jonka voitti tänä vuonna ranskalainen Mélanie Matranga (1985). Hän teki paikkaerityisen videoteoksen messuille, jonka kuvauspaikkana toiminut kahvio oli myös Friezen kävijöiden vierailtavissa. Tarjolla oli myös veistospuisto Regent’s Parkissa, luentoja ja keskusteluja, elokuvanäytöksiä ja kaikkea mitä taiteen kuluttaja saattaa kaivata. Kaiken kaikkiaan Frieze Londonissa oli edustettuna 162 galleriaa ja Frieze Masterissa 127. Lisäksi messujen ulkopuolella galleriat panostivat näyttelyihinsä, joihin oli odotettavissa entistäkin enemmän yleisöä, ja jokaisella kunnon tapahtumalla tulee olla myös oma varjotapahtumansa, tai useita sellaisia. Esimerkistä kävivät vaikkapa Sunday Art Fair tai katutaidetta esittelevät messut.
Martin Creed: “Work No. 732”, 2007
Edellisen perusteella on selvää, että Frieze on melkoinen tapahtuma, joka kerää yleisöä yllin kyllin. Ihmiset saapuvat sankoin joukoin paikalle ja pulittavat pääsymaksun. Nyky- tai ylipäätään kuvataide ei ole ainoastaan pienen piirin harrastus, vaan se on jotain mitä voi mennä katsomaan. Taidemessuhan voi myös hahmottaa eräänlaisena tositv:n muotona, koska siellä voi kohdata asioita, jotka eivät omassa elämässä ole keskeisiä tai mahdollisia, mutta jotka kuitenkin kiinnostavat. Voi nähdä taiteilijoita, keräilijöitä ja olla hetken viimeisimmän huudon äärellä. Yleistä spektaakkeliomaisuutta lisäsivät performanssit, joita seurasi laajahko yleisö. Performanssin suosion voi hahmottaa halutessaan Marina Abramovitchin aikaansaamana performanssikuumeena, mutta toinen selitys on tietysti se, että messuilla kaikki mikä poikkeaa tavanomaisesta “taideteos esillä ja myytävänä” -ilmeestä, tarjoaa kävijälle hetken helpotuksen. Sen sijaan, että skannaisi teoksia yksi toisensa jälkeen, voi katsoa näytöstä ja ihmisiä katsomassa näytöstä.
Kiehtovimmat performanssit toivat esitystaiteen erilaisia perinteitä yhteen, ja niissä teatteri, tanssi ja kokonaisinstallointi linkittyivät toisiinsa sangen prosessinomaisesti. Berliiniläisen Adam Linderin (1983) Choreographic Service No. 2 -esitys (ks. kuvat alla) Silberkuppen osastolla koostui liikkeistä ja teksteistä. Pitkäkestoisessa esityksessä tauoista tuli merkittäviä, koska kävijällä oli tällöin itsellään mahdollisuus astua esityspaikkaan sisään ja tutusta esimerkiksi esiintyjien käyttämiin teksteihin. Yleisön ja esittäjien välinen suhde saa myös uudenlaisia sävyjä, kun taiteilija voi teoksensa tauolla kertoa omasta työskentelystään. Tai sitten törmätä James Lee Byarsin (1932-1997) vuoden 1969 klassikkoperformanssin 10 ihmistä ja yksi hattu uusintaesitykseen, jolloin saattoi ihailla sitä, miten kymmenen ihmisen joukko mahduttautuu yhteen suureen vaaleanpunaiseen hattuun, ja miten liikkuminen sujuu kollektiivilta.
Välillä tiheä messuripustus, tai klassinen salonkiripustus, tuntuu tulleen turhan suosituksi myös museomaailmassa, mutta toisaalta tiheän basaarimainen esillepano voi myös houkutella, mikä tapahtui esimerkiksi Salon 94 -osastolla. Ihmisiä veti sinne myös se, että kaikki osaston taiteilijat olivat tehneet oman tulkintansa hymiöstä: iskevyys ja tunnistettavuus ovat myös kuvataiteessa toimivia yleisöhoukuttimia. Kaupallisessa taiteen esittelyssä korostetaan esteettisiä arvoja ja annetaan teokselle tilaa. Taidetta markkinoidaan ylellisyytenä, jolloin taideteokset tarvitsevat harkitun ja väljän esillepanon, jotta niiden luonne luksuksena tulisi kaikille selväksi.
Taidemessuilla katsellaan myös taideväkeä. Ihmiset tulevat tapaamaan toisiaan, näyttäytymään ja seuraavat muita kävijöitä. Jos haluaa ihailla räätälintekemiä pukuja ja haute couturea Friezen kaltainen taidetapahtuma on oikea osoite. Koska kyse on tyylistä ja mausta, henkilökohtaisen merkittävyys motivoi myös taidemaailmaan kuuluvan pukeutumista. Jos onnistuu vakuuttamaan ympäristönsä siitä, että kuuluu joukkoon, niin silloin kuuluu joukkoon.
Ante Timmermans
Frieze Masters on sekoitus huutokauppanäyttöä, harvinaisuuksia, keräilijöitä ja tavallisia uteiliaita. Suomessa taide ei juuri pääomia houkuttele, joten kulttuurishokki on väistämätön, kun kohtaa ensimmäistä kertaa myynnissä olevan Rembrandtin. Enkä tarkoita tällä kertaa grafiikkaa, jota liikkuu yllin kyllin, sillä hollantilaistaiteilijan teoksia vedostettiin alkuperäislaatoilla vielä 1800-luvulla parisataa vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Frieze Mastersissa myytiin kaikkea mitä kuvitella saattaa aina antiikin ajan teoksista lähimenneisyyden taiteeseen. Varakkaan ja varttuneemman taiteenharrastajien mukavuutta oltiin ajateltu varaamalla runsaasti penkkejä, joilla saattoi levätä hetken taiteen tututumisen ohella.
Frieze London luotti myös fokusosastoihin, joissa kuraattorit nostivat esille nousevia kykyjä. Välillä saattoi syödä ilmaista keittoa tai tutustua kuratoriaalisiin pohdintoihin, joissa Hauser & Wirth -gallerian uusi taiteilija Mark Wallinger kokosi gallerian osastolle psykoanalyytikko Sigmund Freudin työhuoneeseen viittaavan teosvalikoiman, kuten Christoph Buchelin Sleeping Guard-teoksen.
Helly Nahmad Londonin osastolla kävijöillä oli tilaisuus tutustua kuvitteellisen keräilijän kotiin Pariisissa vuonna 1968. Picassot, Dubuffetit, Fontana ja Gicometti olivat muiden muassa kaikki iloisesti ripustettuna asuntoon, jossa lehtikasat, pesemättömät tiskit keittiössä, kirjat ja kaikki mitä pariisilainen keräilijä mahtoikaan kaivata vuonna 1968 olivat paikoillaan. Televisiosta näkyy la Dolce Vitaa ja Godardia. Musiikki oli taas Nino Rotaa ja Miles Davisia. Vaikutelma on todentuntuinen ja jälkikäteenkin oli vaikea päättää oliko kyse enemmän somistamisesta, installaatiosta, illuusiosta vai iskevästä ideasta. Teosten ripustaminen kokonaisuudeksi on niiden esittelyä. Tällä kertaa todellisuusilluusio on harvinaisen vahva. Installaatiolla oli erittäin vahva autenttisuuden illuusio, vaikka se olikin asemoitu selkeästi lavastukseksi. Katsojalla ei ollut mitään vaikeuksia kuvitella asunnon ja kokoelman fiktiivistä omistajaa.
Frieze on runsas ja uuvuttava, mutta siinä on jotakin äärimmäisen kiinnostavaa. Rahan ja taiteen välinen suhde on kosketeltavan konkreettinen. Messu on sarja tapahtumia ja hetkiä, joista jokainen voi luoda oman kuvansa tämän hetken taiteen tilasta. Se ei tietenkään kata kaikkea, koska teosvalinnoissa pyritään huomioimaan myös kaupalliset näkökohdat. Frieze ei ole vallankumouksellinen, mutta se on niin suuri ja moniääninen, ettei sitä voi pitää pelkkänä myyntinäyttelynä. Se on kuin 1800-lukulainen idea tavaratalosta, jossa voi kuljeskella ja tutustua koko maailmaan yhden tapahtuman puitteissa.
Mark Manders: “Short Scene on Wooden Floor”, 2014
Taidemessuissa ja suurissa näyttelyissä onkin jotain samaa. Molemmissa tarkkaavaisuus herpaantuu, mutta toisaalta reagointikyky saattaakin täsmentyä, kun taiteen ylenpalttisista saleista löytyykin jotakin vaikuttavaa. Messut ovat samalla tavalla esillepanon taidetta kuin muutkin näyttelyt. Ostajan houkuttelussa on kyse teoksen esittelystä ja sen merkityksen dramatisoinnista yhtä paljon kuin näyttelyissäkin. Eroja aiheuttaa se, että taidemessuilla rahan ja taiteen välinen suhde on suora ja käytännöllinen, eikä niin etäännytetty kuin epäkaupalliseksi aiotussa taidetilassa.
Kiehtovaa Friezessä ja muissa suurissa taidetapahtumissa on loputon runsaus. Kun harhailee tuntikausia messuosastoilla ja pinnistelee jaksaakseen katsoa vielä vähän, pääsee aika pitkälle siihen tilanteeseen, mistä taidehistorioitsija Ernst Gombrich kirjoitti jo 1950-luvulla. Tällöin alkaa nähdä koko maailman ja lähiympäristönsä taideteoksen skeeman lävitse. Koko todellisuudesta tulee taiteelta näyttävää ja sitä pohtii teosmaisuuden pohjalta. Taide vie hetkeksi voiton todellisuudesta ja arjesta.
Juha-Heikki Tihinen on helsinkiläinen taidehistorioitsija, joka työskentelee Pro Artibus -säätiössä kuraattorina