Metsä/liike: maanhoivan ja vastarinnan koreografioita

Teemme (taiteellisia) tekoja ekokriisin syvyyksissä, ja kuten haaksirikoissa, ilmoitamme ensin koordinaatit. Palaammeko, jos paikka on uhassa kadota kokonaan kartalta? Vai kuvaisimmeko vain taiteemme ja jättäisimme metsän murrokot vaille puolustajaa? Tulemme ja lähdemme, mutta emme ole vain yksittäisellä vierailulla.

Voiko kehollinen ekosomaattinen liike uhatuissa luonnonmetsissä läsnäolon ja tuntoisuuden kautta olla osa todellisen vastarinnan koreografiaa sekä lähestyä dekoloniaalia ekologiaa? Liikkeen kautta sekä luomme suhdetta metsään, tuotamme kokemuksellista elävää tietoa metsien tilasta, että teemme metsän näkyväksi sitä kätkevältä ja uhkaavalta reduktionismilta, samalla harjoittaen kehon kykyä myötätuntoon, sitoutumiseen ja rohkeuteen asettua puolustamaan elämää – tulemaan vallankumoukselliseksi.

Millainen kokonaisvaltainen Maanhoivan (Earthcare) harjoitus ja episteemisen vastarinnan muoto uhattujen metsien tiedepohjainen luontoarvokartoitus voi olla aikana, jolloin tietoa järjestelmällisesti sivuutetaan päätöksiä tehtäessä?

Vaikka tiedepohjainen luontoarvokartoitus ja ekosomaattinen vastarinnan koreografia ovat täysin erilaisia metsässä liikkumisen, tietämisen ja toiminnan tapoja, ne liittyvät toisiinsa valtion suojelemattomien luonnonmetsien kohdalla ja harjoitan niitä molempia. Teen niistä myös rinnakkaisia havaintoja liikkumisen kokemusmaailmoista käsin. 

Metsien liikuttamat

Metsä/liike on ekosomaattinen harjoite-, videoarkisto- ja liikehdintäpohjainen taideaktivismikampanja, joka versoo laajemmasta kansanliikkeestä, Metsäliikkeestä, joka puolustaa suojelemattomia luonnonmetsiä ja ekologisia yhteyksiä.

Metsä/liike -kampanja esitti kaikille avoimen kutsun lähteä liikkumaan ekosomatiikan ja vapaan liikkeen kautta valtion suojelemattomiin uhan alla oleviin luonnonmetsiin niiden puolesta kuvaten liikkeestä videomateriaalia ja paikantaen metsiä kokemuksiin ja kuviin. Ensimmäinen kutsu tapahtui Luonnonmetsähälytyksen jälkitunnelmissa 2024, kun valtion Metsähallituksen Metsätalous Oy asetti lukuisia Luonnonmetsätyöryhmän kartoittamia suojelunarvoisia metsiä hakkuuaikomusten alle.

Metsäliikkeen metsävahdit aktivoituivat jalkautumaan näihin metsiin, ja niissä tehtiin myös vapaaehtoisten ja järjestötaustaisten metsäkartoittajien toimesta lisää luontoarvojen, kuten lajiston kartoitusta. Samoihin metsiin jalkautuivat myös metsä/liikkujat – kehollisen, kokemuksellisen kartoituksen keinoin. Tätä monialaista liikehdintää rikasti taiteellisesti myös Maan puolustusvoimat -kollektiivin kampanjaan läheisesti kytkeytyvä Kartoitusharjoitus-videoteos. Metsien vahtimisessa käynnistyi uusi tehovalvonnan kausi syksyllä 2025 ja toiminta on aktiivisesti käynnissä edelleen. Tähän mennessä useita metsiä on saatu vahtimalla, välittämällä ja painostamalla pidettyä pystyssä, mutta osa metsistä ja niiden elävistä on menetetty sellukattiloihin.

Keräsin haastattelemalla kokemustietoa Metsä/liike-kampanjaan osallistuneilta metsäliikkujilta, jotka liikkuivat niin uhatuissa luonnonmetsissä kuin kaupungin lähimetsissä, niin tiettömien taipaleiden takana oleville itselle kaukaisille luonnonmetsäalueille kuin kotimetsiin. Osa kävi sekä tutuissa että tuntemattomissa uhatuissa metsissä. Halusin hahmottaa, mitä meissä ja suhteissamme metsiin liikahtaa, kun hakeudumme niihin ja annamme kehojemme uppoutua aistimaan metsän monilajista kokonaisuutta liikkeen kautta? 

Kirjoitin itse kokemastani metsä/liike-sessiosta Vitkällanissa Tuusulassa:

Askel kumahtelee kallonpohjassa asti ja hiekka rohisee kenkien alta koko kehoon. Silmäilen maiseman piirteitä uteliaana ja valppaana, kun nousemme loivaa heinien hellimää kallioista rinnettä pitkin varvukon ja kuivien jäkälien rapistessa jaloissamme. Ylitämme harppoen maassa lepääviä lahopuita. Liikumme saniaisten täyttämässä kosteassa, rehevässä kohdassa hälytyksen värisinä keikkuen ja kurkoitellen. Latvusaukon avaamalla taivaalla amiraaliperhoset kieppuvat ilmassa ja laskeutuvat kasvoillemme maistamaan hikiaterioita. Vaikeaa uskoa, että tämäkään ei ole turvassa.

Siinä missä metsäkartoitus ja Metsäliikkeen metsävahtiminen on suoraa poliittista toimintaa metsissä, on ekosomaattinen, tunnusteleva ja liikettä tutkiva asettuminen samoihin metsiin paikan elollista todistavaa ja suojelutahdon reviiriä läsnäololla kartalle piirtävää huolenpitoa.

Planetaarinen kanssalaisuus 

Ekokriisin ollessa luonteeltaan kokonaisvaltainen ja monimutkainen, etsimme muutosvoimaa ja ratkaisuja moninaisilta toiminnan, olemisen sekä kykyjen alueilta ja niiden kytkeytyneisyydestä. Ympäristöongelmat ovat suorassa yhteydessä talouden rakenteisiin, kasvuriippuvuuksiin, vallan rakenteisiin ja taisteluihin, arjen toimintaan sekä vaurauden kasautumiseen järjestelmässä, jossa ihmisille markkinoidaan toisaalta ahneuden ja toisaalta alistumisen ja väkivallan ideologiaa.

Monikriisin ratkaiseminen ja murrostyö vaatii kokonaisvaltaista ekososiaalista lähestymistapaa sekä ketterää, soljuvaa ja joustavan liikkuvaa kykyä yhdistellä erilaisia keinoja inhimilliseen todellisuuteen ja toimintaan. Ja ehkä ennen kaikkea kykyä liikkua, kohdata, liittyä ja liittoutua toisiimme tällä rintamalla kanssalaisina. Millaista työtä ja planetaarista kanssalaisuutta meiltä sitten tarvitaan ajassa, jossa elämän edellytykset ovat uhattuina?

Kanssalaisuus viittaa kaikkien lajien riippuvuuteen toisistaan ja tästä kumpuavaan yhteisöä kunnioittavaan tapaan toimia toisten kanssa. Kanssalaisuus on valinta asettua toimimaan tietoisesti tässä yhteisössä, jossa niin ihmiset keskenään kuin muunlajisten kanssa vaikuttavat toisiinsa. Kanssalaisuus on kanssaolemisen taitoa, joka vaatii myös aktiivista harjoittelua: kohtaamisen, toisen ymmärtämisen ja hyväksymisen, yhdessä olemisen ristiriitojen ja monimutkaisuuden sietämistä ja järjestäytymisen taitoa yhteisen hätätilan äärellä. Kanssalaisuus ei saa jäädä vain taidetekoja motivoivaksi ”kivaksi” käsitteeksi – se on moraalinen kutsu toimintaan ja valmius lähteä liikkeelle silloin, kun elämää uhataan.

Sosiaalisen veistoksen käsitteen luonut Joseph Beuys peräänkuulutti taiteelta radikaalia omistautumista. Sosiaalinen veistos perustuu ajatukselle yhteiskunnasta jatkuvasti muovattavana taideteoksena, jota jokainen meistä muotoilee. Tämä antaa meille valtaa ja vastuuta muuttaa yhteiskunnan kudosta aktiivisilla teoilla. Radikaali omistautuminen kuvaa kokonaisvaltaista ontologista käännettä, jossa esimerkiksi elämänsuojelun asenne nivoutuu kaikkeen olemiseen. Tarkastelen metsissä yhdessä liikkumista ja läsnäoloa sosiaalisena veistämisenä, kanssalaisuuden toteuttamisena ja solidaarisuutena sekä yhteistyöhön antautuvana toimijuutena, joka laajentaa sosiaalisen piirin ihmisten välisestä sopimuksesta ylilajiseksi liittolaisuudeksi. 

Murrosherkkää tuntoisuuden tietoa

Metsissä taiteen ja kehollisuuden kautta liikkujat keskittyvät erityisesti luomaan suhdetta paikkaan ja sen erilaisiin eläviin sekä tuottamaan kokemuksellista kehollistettua tietoa. Osa liikkujista toimii myös metsävahteina ja osa jopa metsien kartoittamisen parissa. Metsien puolesta muutenkin aktiivisesti toimiva haastattelemani Pekka Ihanainen kutsuukin itseään tanssivaksi metsävahdiksi, mikä tuo jonkinlaisen keveyden vakavaan metsävahtitoimintaan ja vakavuuden taiteelliseen toimintaan.

Paikkaan tutustuminen kutsuu esiin tuntoisuutta, jossa havainnot ja ajattelu ulottuvat niskavilloista hyttysten puremiin ja maan sisällä kulkevaan tietoon. Luomme suhdetta paikkaan, ja paikan monet luovat suhdetta läsnäoloomme. Metsässä on toisia silmiä, peitinsiipiä, kilpiä, höyhenpukuja, tuntosarvia, soluja, ihoja ja tietoisuuksia. Emme tiedä, tunne tai näe kaikkia heitä, jotka täällä elävät ja muodostavat paikan olemuksen, mutta voimme havainnoida, tunnustella ja kuvitella, spekuloida. 

Itselleni metsässä liikkeen parissa vietetty aika aukaisee usein jonkinlaisen flow-tilan: kumarrellessa mättäälle sammalen tupsut hipovat hiuksen kärkiä kuin siveltimet, metsän tuntuma urautuu minuun lävistäen kehotietoisuuteni; jonkinlainen monisäikeinen himerrys liikuttaa mielen pohjukkaa myöten hitaampaan tahtiin. Maan tuoksu kuljettaa solujen energialaitoksiin jotain, mikä saa tuntumaan toiselta kuin äsken. Koen kohottuneen tilan avaavan tarkemman havainnoinnin kykyjä.

Kutsun tätä tilaa murrosherkkyydeksi (tai herkkyysmurrokseksi). Se on herkeämistä ja herkeämättömyyttä, kykyä tunnistaa ja tuntea murtumiskohdat ja asettua paikkoihin, joissa entinen muoto murenee antaen tilaa uusille. Se on viipymistä siellä, missä erillisyys vaihtuu huokoiseksi osallisuudeksi muunlajisten olemiseen. Ehkä maaperän Mycobacterium vaccae -bakteerit kiipeävät iholleni ja hengityksen mukana sisään aloittaen hiljaisen keskustelun aivojeni serotoniinireseptorien kanssa. Millaisia mikrobeja minusta mahtaa kulkea maan peitteisiin?

Murrosherkkyys on kykyä olla läsnä ja hereillä sekä toimia kohdissa, joissa jokin jännitteistä purkautuva muuttuu toiseksi, ja virittäytyy luomaan ja vastaanottamaan tätä murrosta. 

Metsään uppoutuminen kehostaan tietoisena voi tuottaa muun muassa kaltaistumisen kokemuksia: kirjaimellista myötätuntoisuutta toisenlaisia kohtaan. Kokemuksellinen havahtuminen energian kiertoon kehon, ympäristön ja yhteisöjen sisällä ja niiden saumoissa voi myös edistää ymmärrystä laajemmasta jaetusta kehollisuudesta. Miten tällainen ymmärrys leviäisi laajemmalle niihin yhteiskunnan ja talouden valtarakenteisiin, jotka määrittävät elollisen olosuhteita? 

Nautinnon rinnalle syntyvä sitoutuminen

Metsä/liikkujien vastauksessa ilmeni muun muassa metsän kanssa suoran yhteyden luominen ja saaminen. Metsä- tai suoluontoympäristön kanssa koettiin kaltaisuutta ja sulautumista. Pekka kuvaa, kuinka luonnossa kehollisesti liikkuessaan hän “tanssii sitä luontoa, ja antaa metsän tai suon tulla omana liikkeenään osaksi itseään”, mikä on hänelle voimakas hyvän tuntuinen kokemus. Hän tuntee erityisesti suotansseissaan vahvaa suosta kumpuavaa virtausliikettä.

Miellettäessä yhteyttä luonnon elementtien äärellä osa haastateltavista ilmaisi pohtivansa myös sitä, että yhteys saattaa olla yksipuolinen tai ihmisen kuvittelema, mutta se koetaan silti merkityksellisenä, kuten yksi haastattelemistani kuvaa. Yhdessä muiden ihmisten kanssa liikkuminen, jaettu tekeminen ja metsän aistiminen havaittiin myös niin ihmisten välistä yhteyttä kuin metsäyhteyttä vahvistavana.

Haastateltavien kertomuksissa korostuivat myös ilon, rentouden, syvän keskittymisen ja inspiraation kokemukset. Inkeri Vaskonen oli kokeillut useamman tunnin session liikkumista Alainenjärven suojelemattomassa luonnonmetsässä Pohjois-Pirkanmaalla jollakin muulla tavalla kuin kävellen. Hän kuvaili liikkumista hauskaksi, keskittyneeksi ja kokonaisuudessaan rentouttavaksi sekä sammalet ja metsän muut elävät pinnat ja muodot miellyttäviksi koskea ja liikkua niiden myötäisesti. Liikkeen tallentaminen videolle helpotti heittäytymistä, koska se toi esiintymisen elementin mukaan toimintaan. 

Luonnonmetsän muodot ruokkivat moninaisuudessaan liikkeellisiä ideoita. Kestollinen liikesessio tuotti haastatelluille myös ennenkokemattomia eläinhavaintoja, joita ei ehkä muuten olisi tullut koettua. Luonnonmetsän ominaisuudet ja erot talous- eli kasvatusmetsään tulivat liikkeessä havainnoidessa selvemmiksi ja vahvistivat toivetta siitä, että tietoisuus tästä vaikuttaisi myös poliittiseen päätöksentekoon.

Kun nämä myönteiset kokemukset piirtyvät ekokriisin ja luontokadon todellisuutta vasten, niiden ilo ja nautinto tuntuu arvonantamiselta, elämänjuhlalta. Motiiviksi metsäliikkumiseen mainittiin muun muassa tahto heikentää ekokatastrofia ja voimauttaa ihmisiä toimimaan. Metsissä tanssiminen koettiin myös osana laajempaa kenttää vahvistavaa tahtoa kamppailla jäljellä olevien metsien puolesta.

Kokemuksellisen tiedon vastuunkantajat

Mutta ulottaako kehollinen, kokeileva ja taiteellinen toimintamme vaikutustaan meistä muihin ja metsiin – lähteikköjen, tikkojen tai metsään kätkeytyvän aarnisammalen elämään? Suhteen luomisen myötä syntyy virtaavuutta, jopa rakkauden kokemuksia, tietoisuutta ja vahvempaa tahtoa suojella, mutta syttyykö nautinnon rinnalle vakaa aikomus puolustaa? Seuraako kokemuksellisen tiedon hankkimisesta huolehtimista ja vastuunkantoa toisenlajisista, kykyä olla lojaali ja antaa apua, jos toista uhkaa loppu? 

Osa metsäliikkujista oli liikkunut myös harvennetuilla, avohakatuilla tai akuutin uhan alla olevilla alueilla, mikä oli nostanut surun, uhan ja jännityksen tunteita, kuten metsäaktivisti-taiteilija Vilma Riitijoki kuvaa: “Liikuin hitaasti hakkuualueella, kävellen surua nyt makaavia runkoja pitkin, tasapainotellen kohti kirkasta metelöivää konetta, jonka ympärillä puut putoilivat unien aikaan. En saanut enää unta.”

Riitijoki kertoo, kuinka oli päätynyt pysäyttämään hakkuukoneen omassa kotimetsässään Rasimäessä Ylöjärvellä Korpikäytävässä. Hän kuvaa, miten kehotietoisuus ja hienovarainen keskittyminen läsnäoloon, aistivaan kehollisuuteen kuten hengitykseen vaikutti tilanteeseen, jossa hän uskalsi pysäyttää motokuskin lähimetsässään, jonka tuntee kuin omat taskunsa. Siirrymme siis tanssivista metsävahdeista kehotietoisiin hakkuiden pysäyttäjiin.

Kun Vilma liikkui talvella 2025 Korpikäytävällä hakkuun alla olevassa metsässä, hänen kehonsa rekisteröi uhatun tilan sihisevänä ja kipinöivänä tuntuna raajoissa. Hän huomasi vauhdin nopeuden ja tuntemuksen siitä, että aika hidastui. Häiritsevien kovien äänien ja kaoottisuuden keskellä hän kuitenkin tunsi itsensä rauhalliseksi ja määrätietoiseksi, ja eteni lumessa hiljaa perätysten koiran ja toisen ihmisen kanssa. 

Ekosomaattinen eli omasta kehosta ympäristön kuten metsän ja maaperän kehollisuuteen ulottuva kokemisen tapa voi avata väyliä myös rohkeuteen ja radikaaliin sitoutumiseen. Itsestä laajenevan kehotietoisuuden harjoittaminen voi siis tuoda meille voimavaroja ja resilienssiä kuin vaikeassa tilanteessa vaadittava tietoisuuden tilaa muuntava rohto. Se voi sitouttaa kehoa toimintaan herkistämällä meitä ymmärtämään metsän eläväisyyden sekä rauhoittamaan hermostoa jännittävässä tilanteessa, jolloin laajenemme pelosta ulospäin ja toiminta on mahdollista.

Myös Vilma koki tietoisen hengittämisen mahdollistavan pelosta ulos laajenemisen tilanteessa, jossa hän neuvotteli metsäkoneen kuljettajan ja tämän esimiehen kanssa. Samalla hän tunsi edustavansa metsää hyväntahtoisena eläimenä ja kohtaavansa sitä uhkaavassa tilanteessa koko yhteisön puolesta.

Ekosomaattinen harjoittelu mahdollistaa hahmottamaan sietoikkunoita, joissa toimimme tai jätämme toimimatta riippuen myötäkokemisemme laajuudesta ja siitä kuinka vakavaksi arvioimme tilanteen tai sen seuraukset. Kykymme säädellä omaa tilaamme vaikuttaa valmiuteemme ja uskallukseseemme astua toimijuuteen. Tietysti toimintavalmiuteen ja myötätuntokykyymme vaikuttaa myös yhteiskunnan normistot ja säännöt sekä havaitsemiemme tilanteiden sosiaalinen hyväksyttävyys, arvopohdintamme ja käytössämme olevat voimavarat.

Dekoloniaali ekologia ja kartoittajan koreografia

Metsien tunteminen on suojelutyön ytimessä. Metsäkartoitus on tieteeseen pohjaava monialainen tapa yrittää ymmärtää metsää, ja se lähestyy ymmärtää-sanan kielellistä konkretiaa; jonkin asian tai kokonaisuuden ympäröimistä ja katsomista mahdollisimman monesta näkökulmasta. Kartalla metsiä ympäröivät erilaiset rajaukset, ja maastossa metsää saapastellaan ympäri, halki ja läpikotaisin monenlaista paikkatietoa keräten. 

Tarkastelen metsäkartoittajien työtä episteemisenä (tiedollisena) vastarintana ja vallan takaisinottona, jossa on dekoloniaalin ekologian piirteitä. Metsäkartoittaja ei hallitse paikkaa vain ylätasolta käsin, vaan hän seuraa elävän materiaalin ja maaston epäsäännöllistä arkkitehtuuria sen omien virtausten mukana. Liikkeen tahti vaihtelee, mutta sen luonne on kulkevaa ja tunnustelevaa. Vaikka metsäkartoituksessa käytetään tietysti myös mittaavia kartoitusmenetelmiä, asettuu maastotyö kasvustojen, maan muotojen ja lahon omiin logiikoihin ja käyttää metodinaan aistivaa havaintoa. 

Liikkeen laatu ja tahti on kartoittaessa vaihtelevaa ja havaintojen tanssi liikkuu maisematason suurista rakenteista ja nopeasta liikkeestä lahopuuta kumartavaan mikromaailmaan ja hitaampaan aikaan. Kun tahti hidastuu ja koreografia muuttuu, metsän huolellinen, lähempi tarkastelu eri näkökulmista alkaa: tunnustellen, kuunnellen, aivan läheltä katsoen, koskien ja maistaen. Se lähestyy taiteilijan perspektiivistä kokemuksellista, fenomenologista otetta ja kehollisia ymmärtämisen menetelmiä. Tiedonkeruun rinnalle tulee aistimellinen ilo: pursukääpä tuoksuu sitruunaiselle saippualle ja suopursulle, riukukääpä lämpimän nahkaiselle ja raidantuoksukääpä anikselle.

Karttojen piirtämiseen ja maailman hahmottamiseen niiden kautta on aina liittynyt hallitsevaa vallankäyttöä ja kolonialismia niin ihmisten välillä kuin ihmisten muihin lajeihin ja kokonaisuuksiin kohdistamana. Viivottimella piirretyt kiinteistörajat eivät ole koskaan kohdanneet kansojen tai luonnon muhkuraisia muotoja ja elävää monimutkaista kytkeytyneisyyttä. Taloudellisen reduktionismin kautta metsien monilajiseen todellisuuteen kohdistetaan väkivaltaa, kun metsä ymmärretään vain puukuutioina ja raaka-aineena. Näin on käynyt esimerkiksi Maa- ja metsätalousministeriön laatimien vanhojen ja luonnontilaisen metsien kriteereiden kohdalla – joita tiedeyhteisö ei allekirjoita vaan pitää tahallisena tiedon vääristelynä.

Metsäkartoittaja ottaa haltuun vallan välineet, satelliittisilmät ja paikkatiedon ja tuottaa vasta-hegemonista tietoa. Tämä vähemmistötiede haastaa valtion sokeiden pisteiden täplittämän katseen ja palauttaa teollisen järjestelmän hylkäämän ekologisen monimutkaisuuden takaisin metsien ymmärtämisen keskiöön. Maastossa käveleminen muuttuu Michel de Certeaun (1984) hengessä tilan takaisinotoksi (walking as tactic): kartoittajan kulku merkitsee reviiriä, jota ei saa tuhota.

Nimeäminen metsää suojaavana loitsuna

Paikantamalla ja tunnustamalla elämää suoritetaan ontologista murrosherkkää vallankumousta. Jokainen paikannettu ja nimetty laji on torjuva ele sitä järjestelmää vastaan, joka näkee metsän elämän vain nimettömänä resurssina. Kauniiden nimien litania on kuin metsää pyhittävä mantra tai loitsu, jolla sen väki kutsutaan esiin: sirppihuurresammal, himmeämonikirjaaja, kuultoludekääpä, kuusentähtikirjaaja, kelohurmejäkälä, peikonnahka, aarnisammal.  

Vaikka lajin nimeäminen liittyy taksonomisen tieteen diskurssiin, jonka voi hahmottaa myös reduktionistisena eli nimeämisen kohteen omivana ja muut tietämisen tavat sivuuttavana, voi se olla myös osa dekoloniaalia ekologiaa ja elollisuuden kielioppia. Robin Wall Kimmerer esittää teoksessaan Braiding Sweetgrass, että nimeäminen voidaan nähdä suhteen aloittamisena: tervehtimisenä ja huomion lahjana, osana vastavuoroisuutta, joka palauttaa metsän muunlajisille näkyvyyden ja arvon.

Nimeäminen kätkeytyy myös huomaamiseen, jonka taidosta (art of noticing) antropologi Anna Tsing puhuu eloonjäämisen ehtona kapitalismin raunioilla. Tällainen taito nostaa metsän resurssista eläviksi toimijoiksi, joiden kohtalosta olemme huomaamisen ja nimeämisen myötä myös vastuussa.

Maan työläiset yhtykää

Metsäkartoittaja on täydellinen esimerkki Stefania Barcan (2024) peräänkuuluttamasta Maan työläisestä. Hän tuo näkyväksi ne elämän monilajiset järjestelmät, joita uusliberaali talousjärjestelmä ymmärtää huonosti ja pitää itsestäänselvyytenä. Barca kutsuu meidät tunnustamaan elämän uusintamisen (reproduction) kaikista välttämättömimmäksi työn muodoksi; planetaariseksi ylläpitotyöksi eli maanhoivaksi (earthcare), jota ilman mikään muu tuotanto ei ole mahdollista.

Maanhoivatyö voi nähdäkseni olla kokonaisvaltaista ja monialaista, uutta luovaa ja voimaannuttavaa toimijuutta. Maria Puig de la Bellacasan mukaan hoiva on kolmiulotteista  liikettä: konkreettista työtä, affektia eli tunteen liikettä ja poliittista etiikkaa. Kun metsän keho tarvitsee puolustusjärjestelmää ja hoivaa sitä hyökkäävää vähättelyä vastaan, tiedon tuottaminen niin metsäkartoituksessa, metsävahtien jalkautumisessa kuin kehollisessa läsnäolossa liikkeen kautta voidaan nähdä hoivana. 

Metsä/liikkujien, metsäkartoittajien ja metsävahtien koreografiat, tavat liikkua ja havainnoida poikkeavat toisistaan, mutta kaikissa voidaan nähdä Maan työläisyyttä ja maanhoivaa – ekosysteemejä ylläpitävää ja uusintavaa työtä, jossa liikkuminen metsässä huomaten ja paikantaen elämää jalostuu luonnon oikeuksien ja Maan puolustamiseksi.

Sana liike palautuu merkitysjuuriltaan verbiin liittyä, liittää ja olla liki; kosketukseen, tarttumiseen ja lähellä olemiseen. Se on vaeltamista luokse, kytkeytymistä, sisäistä muutosliikettä ja liikehdintää. 

Metsä on opettaja, joka kutsuu esiin sitä, mikä meissä tahtoo vankkumattomasti suojella elämää; sitä, mikä meissä on kaunista, rohkeaa ja hyvää. Metsäliike kutsuu meitä edelleen jalkautumaan: kartalla hälytyksen punaisina hohkaaviin metsiin tarvitaan niin tanssivia todistajia ja valppaana kulkevia metsävahteja kuin metsää kumartelevia kartoittajia.

Teksti: Aino Mielikki Maa / Johansson

Kirjoittaja on postdisiplinäärinen tekijä ja taiteilija, ympäristökasvattaja ja metsien puolustaja Metsäliikkeessä.

Voit osallistua Metsä/liike -kampanjaan viemällä liikkeen sinne, minne sitä eniten tarvitaan yhä useampien luonnonmetsien ollessa akuutin hakkuu-uhan alla jokaisessa maakunnassa. Juuri nyt itse kampanja hengittää rauhalliseen, keräävään tahtiin ja toimii kehkeytyvänä alustana liiketutkielmien videoarkistolle. Kun aika on kypsä, tuomme sinunkin liiketutkielmasi esille. Ole yhteydessä!

Teksti on osa Mustekalan Aktivismi ja taide -juttusarjaa. Sarjan on toimittanut Sini Mononen ja sarjan leiman on suunnitellut Suvi Suitiala. Juttusarja toteutetaan Jenny ja Antti Wihurin rahaston tuella.

Lähteet

Vilma Riitijoen, Inkeri Vaskosen ja Pekka Ihanaisen sekä anonyymien osallistujien haastattelut.

Kimmerer, R. W. (2013). Braiding Sweetgrass: Indigenous Wisdom, Scientific Knowledge and the Teachings of Plants. Milkweed Editions.

Ferdinand, M. (2021). Decolonial Ecology: Thinking from the Caribbean World. Polity Press. 

Medina, J. (2013). The Epistemology of Resistance: Gender and Racial Oppression, Epistemic Injustice, and Resistant Imaginations. Oxford University Press. 

Puig de la Bellacasa, M. (2017). Matters of Care: Speculative Ethics in More Than Human Worlds. University of Minnesota Press. 

De Certeau, M. (1984). The Practice of Everyday Life. University of California Press. (Alkuperäisteos L’invention du quotidien, 1980).

Barca, S. (2024). Workers of the Earth: Labour, Ecology and Reproduction in the Age of Climate Change. Pluto Press.