Teksti: Tuomas Tiainen 21.6.2018
Kuvat: Sanna Hukkanen
Tuonne mieleini tekööpi
sykkääpi syvän alaini!
Tuolla korpi kuumottaapi
salo siintääpi sininen.
Kuuna paistaa kuusen oksat
hopiana hongan oksat
päivänä petäjän kerkät!
Mitä merkitsee metsä? Stressinpurkua polkujen halkomalla virkistysalueella, kesämökkitontin takaa avautuvaa marjamaastoa, sijoituskohteeksi sopivaa puupeltoa? Ehkä ihmisen reviirille tunkevien susi- ja punkkilaumojen hautomoa tai toisaalta luontohavaintoja ja biodiversiteetin rikkautta? Nyky-Suomessa metsä on selitetty ja otettu hyötykäyttöön. Koska joka kuutio on painonsa arvoinen rahassa, on kankaat mitattu ja salot satelliittikartoitettu.
Joskus on ajateltu toisinkin. Menneiden sukupolvien suhde luontoon oli kunnioittava ja vastavuoroinen. Metsä on ollut sekä antimia tarjoava resurssi että osa kokonaisvaltaista, elävää maailmankatsomusta. Kulttuuriantropologi Inkeri Aulan ja sarjakuvataiteilija Sanna Hukkasen Metsänpeitto selvittää suhdettamme metsään ja puihin yhdeksän lyhyen kertomuksen voimin. Tutkimuksen ja taiteen synteesi on kaunis ja tiedosta rikas kurkistus nykyisin suurelta osin unhoon painuneisiin uskomuksiin. Aihetta tutkitaan niin kansanperinteen, paikallishistorian kuin tehotalouden kritiikin kautta.
Kirjan nimikkokertomus kuvaa joutumista metsänpeittoon, eksymistä eräänlaiseen välitilaan. Metsänpeitossa tuttu korpi muuttuu vieraaksi ja äänet vaimenevat. Eksyneen yhteys muuhun maailmaan katkeaa. ”Metsänpeitto”-tarinassa isoäidin lähettämä pikkulintu pelastaa mummolaa ympäröivään metsikköön kadonneet sisarukset.
Karsikko
Kahdeksan muuta sarjakuvaa kuvaavat eri puulajeja kuhunkin puuhun liitetyn vanhan uskomuksen kautta. Eri tyyleillä kuvitetut ja kerrotut kertomukset paljastavat rikkaan muinaissuomalaisen mytologian. Naisten ja nuorten neitojen puu koivu, esimerkiksi, tarjoaa esiäitien lohtua ja turvaa. Karsikkomänty estää vainajaa palaamasta kotitaloonsa kummittelemaan ja suomensukuisille kansoille pyhä pihlaja estää salamaa iskemästä taloon.
Puiden voima voi oikein – tai väärin – käytettynä yltyä hurjaksi. Tanssilavojen aikaan sijoittuvassa tarinassa ”Rauni” ylijumala Ukon puolison mukaan nimetty nainen nostattaa pihlajan voimin petollisen kosijan ylle rajumyrskyn. Väkevän kohtauksen tekstit on poimittu perinteisistä manauksista. Kyseenalaisten motiivien ajaman on kuitenkin syytä varoa, ettei käy kuten lemmenkipeälle mutta typerälle nuorukaiselle tarinassa ”Pökkelö poika”, jossa noitien tervalepän voima osoittautuu kokemattomalle liian väkeväksi.
Joensuulaiselta Hukkaselta on aiemmin julkaistu sarjakuvakirjat Karkuteillä (2012) ja Juuri (2015). Metsänpeitto on hänen töistään varmaotteisin, tasolleen kehittyneen taiteilijan kisällintyö. Hukkanen hallitsee niin mustavalkoisen viivapiirroksen kuin liidut ja vesivärit. Kokonaisuus on ilmava, raikas ja monipuolinen. Hukkaselle kertyneestä taituruudesta kertoo myös sarjakuvien napakkuus. Tarinoita ei ole raskautettu turhalla tekstillä. Usein pärjätään ilman sanoja.
Rauni
Joistain sivuista Hukkanen on tehnyt kollaaseja käyttäen luonnosta poimittua materiaalia. Huomion kiinnittää etenkin tuohelle maalattu kertomus koivusta. Materiaali sitoo tarinan konkreettisesti aiheeseensa luoden synkkään kertomukseen varsin toismaailmallista tunnelmaa. En muista yksittäisten sarjakuvasivujen aiheen ja materiaalivalinnan ykseyden liikuttaneen näin sitten Hanneriina Moisseisen vienankarjalaisilla käspaikkaliinoilla kerrotun Isä-kirjan (2013) kohtauksen. Sanaton kertomus surusta ja lohdusta on riipaisevan kaunis.
Tutkija Aulan vaikutusta lienee Metsänpeiton vankka pohjaaminen tutkittuun tietoon. Kirkkaimmin kipinöi Kalevalaa mukaileva kertomus suuresta tammesta, myyttisestä maailmanpuusta. Raisa Remsujevan tuoretta vienankarjalaista käännöstä mukaileva teksti rakentaa sillan muinaisuuteen tuttujen runojen alkuperäiskielellä. Sarjakuva männystä perustuu perinnetietoutta ylläpitävän Taivaannaula-yhteisön tekstiin sisällissodassa teloitetuille punaisille tehdyistä karsikoista. Ammutusta miehestä kertova tarina on sattuvan ajankohtainen juuri nyt.
Koivu
Tieteen ja taiteen ammattilaisten yhteistöitä on nähty Suomen sarjakuvakentällä viime vuosina muutama. Aiemmin tänä vuonna ilmestynyt sarjakuvapiirtäjä ja Kansan Arkiston tutkija Reetta Laitisen toimittama Sisaret 1918 kertoo sisällissodan naiskohtaloista kymmenen taiteilijan voimin. Viime syksynä Suomen satavuotishumussa lanseerattu nykysarjakuvayhdistys Kutikutin julkaiseman Kuti-lehden hölmöläisnumero sisälsi liitteen verran tieteilijöiden ja piirtäjien tuotoksia. Maininnan arvoinen on myös ilmakehätutkija Tero Mielosen ja sarjakuvapiirtäjä Pentti Otsamon Otsonipäiväkirjat (2016), joka kuvaa tutkijan työtä kansainvälisissä kuvioissa.
Näiden tulosten perusteella trendin soisi vahvistuvankin. Menetelmässä on etunsa: tieteilijällä on ajantasaista, syvällistä tietoa ja sarjakuvapiirtäjällä kykyä havainnollistaa ja tiivistää. Metsänpeitto on tästä oiva esimerkki.
Metsänpeitto
Inkeri Aula & Sanna Hukkanen
Arktinen Banaani
168 s.