12.2.2009 Jenni Martikainen
Darren Aronofsky: The Wrestler – Painija
Darren Aronofskyn ohjaama elokuva The Wrestler – Painija (USA, 2008) kertoo kaksikymmentä vuotta sitten uransa huipulla olleen vapaapainijan Randy ”The Ram” Robinsonin tarinan. Elokuva kuvaa hienosti maailmaa, jossa jo parhaat päivänsä nähnyt Randy elää ja jonka huippuhetkiä ovat painiottelut yleisön hurratessa hurmiossa. Silloin Randy tuntee, että hän todella elää ja että hänen elämällään on jokin tarkoitus. Kehässä hän on kotonaan.
Kehän ulkopuolinen elämä taas on kaukana hurmiosta: Randy sinnittelee maksamattomien vuokrien ja etääntyneen tyttärensä kanssa ankeassa arjessaan. Ainoa kuuntelija hänen huolilleen on Randyn kantapaikan, elähtäneen strippiluolan, tanssija Cassidy. Hellä ja lämminsydäminen Randy elää painille ja yleisölleen, kaipaa rakkautta ja yrittää luoda uudestaan suhdetta jo aikuistuneeseen tyttäreensä. Elokuva kuvaa myös painijoiden keskeisiä suhteita, jotka yllättäen ovat lämpimät ja kunnioittavat. Toisin kuin raaoista painiotteluista voisi päätellä he kannustavat toisiaan ja ovat kuin perhe.
Elokuvan lämmin tunnelma ja ajoittain hersyvä huumori ovat kantavia voimia tässä riipaisevassa tarinassa, puhumattakaan Mickey Rourken vähäeleisestä näyttelijäntyöstä. Rourke kykenee luomaan kokonaisen sielunmaiseman herkällä läsnäolollaan ja eleillään. Tälle runnellulle antisankarille menettää täysin sydämensä. Hänen kanssaan elää läpi tunteet onnen pilkahduksista riipivään tuskaan. Elokuva maalaa katsojalle harvinaisen uskottavan ja kaunistelemattoman kuvan siitä, mitä on olla entinen suuruus joka yrittää keinolla millä hyvänsä saavuttaa mennyttä loistoaan.
Elokuvan käännekohdaksi muodostuu Randyn sydänkohtaus erään painiottelun jälkeen. Kohtauksesta järkyttyneenä hän päättää lopettaa painimisen ja saada elämänsä järjestykseen. Ravisuttavimpia hetkiä elokuvassa ovat ne, jolloin Randy yrittää tavoittaa tyttärensä rakkautta ja anteeksiantoa. Randy sanoo tyttärelleen: ”I’m an old broken down piece of meat, and I deserve to be all alone. I just I don’t want you to hate me”, ja kyyneleet valuvat pitkin hänen rosoisia kasvojaan. Hetkeksi Randy ja tytär onnistuvat luomaan hauraan yhteyden, joka ei kuitenkaan Randyn yrityksistä huolimatta kestä. Myös arat toiveet luoda suhdetta Cassidyyn strippibaarin ulkopuolella tulevat torjutuiksi, sillä Cassidy vetoaa siihen, että suhteet asiakkaisiin on kielletty.
Kuvaus on dokumentinomaista, eikä erityistä valaistusta ole käytetty. Kaikki tapahtuu luonnollisen oloisessa, arkisessa ympäristössä. Entisen painijasuuruuden elämä ei totisesti ole glamouria. Todellisuus on karua painikehän ulkopuolella. Randy asuu asuntovaunussa ja työskentelee arkena varastolla esimiehenään ilkeä pomo, joka tuntuu halveksivan Randyn painiuraa. Randyn ruumis on ruhjottu moneen kertaan ja hän on riippuvainen kipulääkkeistä. Vapaapainin väkivaltaisuus tulee hyvin esiin ottelussa, jossa painijat rusikoivat toisiaan mitä erilaisimmilla välineillä nitojasta piikkilankaan.
Kuitenkin ottelut ovat pitkälti ennalta sovittuja ja väkivalta suurimmaksi osaksi vain näyteltyä. Randyn rankka elämä on vienyt veronsa ja yksinäisyys kalvaa. Elokuva kuvaa kuitenkin kauniisti esiintyjän inhimillistä todellisuutta. Vapaapainin sijasta kyseessä voisi melkein olla vaikka kuvaus näyttelijästä, joka elää suosionosoituksille. Myös Cassidyn työtä strippaajana voidaan verrata Randyn painijan ammattiin. Molemmat jättävät esiintyessään todellisen minänsä ulkopuolelle. Tämän henkinen kuluttavuus paistaa molemmista hahmoista. Se ei suinkaan vaikuta kyynisyydeltä, vaan toivolta paremmasta arjesta.
Elokuva on yksi parhaista, ellei paras, tänä vuonna näkemistäni. Sen upean herkät roolisuoritukset ja elämänmaku ovat harvinaista herkkua nykypäivän Hollywood-elokuvissa. Tarina sykähdyttää ja liikuttaa, ja se jää mieleen pitkäksi aikaa. Elokuvan yhteydessä puhuttiin paljon Mickey Rourken paluusta huipulle. Sen hän totisesti tämän elokuvan myötä tekeekin. Toivottavasti hänet nähdään tulevaisuudessakin yhtä hienoissa rooleissa.