Benjamin Orlow: A SPRING BRIGHT EVENING
Forum Box (Mediabox)
2.4.-25.4.2021
Benjamin Orlowin teoksessa A SPRING BRIGHT EVENING kuullaan ja seurataan Turussa toimivaa akateemista kuoroa Brahe Djäknaria. Teos kurkistaa miehisen perinteen ja elitismin tiloihin kriittisellä mutta humaanilla katseella, ja nivoo yhteen musiikkia, kuvaa, animaatiota ja tekstiä.
Näyttelyteksti kertoo, että teos A SPRING BRIGHT EVENING (2020) on osa Orlowin käynnissä olevaa työskentelyä maskuliinisuuden, arkkityyppien ja kansallisen identiteetin parissa. Projektin ensimmäinen osa oli 2017 valmistunut 24 tuntia pitkä asepalvelukokemusta käsittelevä videoteos Ooppera kahdeksassa näytöksessä. Armeija on varmaan ilmeisimpiä rituaalien ja maskuliinisuuden linnakkeita. Kiinnostavaa on, että seuraava askel sarjassa on kurkistus akateemiseen lauluperinteeseen ja tätä kautta, tulkitsen, akatemian ja yläluokkaisen eliitin maskuliinisiin sfääreihin.
Teosta kuljettaa mieskuoron esittämä ruotsinkielinen laulu, joka on täynnä miehistä, vahvaa ja ylevää symboliikkaa: on miehisistä keuhkoista raikaavaa laulun voimaa, korkeuksia, terästä, ukkosta, liitävää kotkaa, pimeää taivasta ja pimeyden poistavaa kirkasta auringonvaloa. Katsoja pystyy kuuntelun lisäksi myös lukemaan laulutekstin englanninkileistä käännöstä videolta. Videolla nähdään kuoron jäseniä illanvietossa sekä erilaisia pitkiin perinteisiin viittaavia kuoron historiaan liittyviä esineitä, fyysisiä symboleja. Aterioidessaan, toisilleen jutellessaan tai kameralle poseeratessaan elämää suuremmalla ääniraidalla kuultavat miehet näyttävät aivan tavallisilta nuorilta miehiltä. Useissa kohdissa vaikuttaa siltä, että kamera on ollut niin kauan paikalla tai kuvaaja on venyttänyt kohtausta niin pitkään, että poseeraaminen vähitellen loppuu luonnostaan.
Vähän kuin puolisalaa kuvatulla videolla nähdään yksilö ja ihminen, joka liikkuu ja elää ihanteiden ja symbolien interiööreissä. Joukkoa ja yksilöä säätelevät perinne ja roolit, jotka ulottuvat kaikkeen toimintaan. Minkälaisia perinteitä toteutammekaan, minkälaisia rooleja täytämme kaikessa olemisessamme? Miten tähän pitäisi suhtautua?
Teos arkkityyppejä, ja se on voimakkaan musiikin ja laulutekstin ohella täynnä myös visuaalisia symboleja. Kuvassa katsoja näkee paitsi kuoron jäseniä, myös runsaasti animaatioita, kuvituskuvia ja kuvia taideteoksista.
Arkkityyppi on alun perin psykiatri, psykoanalyytikko Carl Jungin termi, jolla hän tarkoitti kollektiivisen tiedostamattoman kuvia, jotka vaikuttavat kaikessa kulttuurissa. Orlow käyttää teoksessa taidokkaasti animaatiota ja kuvituksia, visuaalisia merkkejä, jotka ovat yksinkertaisia ja universaaleja käsityksiä siitä, mitä halutaan kuvata, symboleja, jotka ymmärtää vaikka ei osaisi lukea.
Orlow käyttää kaupallisia kuvituksia tai ClipArt-tyylisiä banaaleja universaaleja symboleja tai luo kuvia, jotka jäljittelevät tätä tyyliä. Kuvissa vilahtaa myös aikamme keskeinen viestinnän väline, eli meemikuva. Jos internetiä pidetään oman aikamme yhdenlaisena kollektiivisena alitajuntana ja tiedostamattomana, meemikuva on sanattoman ja vahvasti tunteisiin vetoavan universaalin tiedostamattoman eittämätön kuvakieli. Meemit ovat osoittaneet, mikä on visuaalisen voima. Meemikulttuurin pimeiksi puoliksi ovat alt-rightin ja trumpismin airueina toimimisen lisäksi muotoutuneet ajassamme myös meemit toksisen maskuliinisuuden peileinä.
Yksi kuvalaudoilla kehittynyt ja sieltä sosiaaliseen mediaan ja internet-kulttuurin valtavirtaan siirtynyt meemi, yhdenlaista valkoisen miehen arkkityyppiä kuvaava Wojak-hahmo nähdään videolla yhtenä se lukuisista iteraatioista, kokonaan harmaaksi kärähtäneenä mieshahmona. Kirjaimellisesti “burnt out” Wojak ilmestyy ruudulle samalla kun silmiemme edessä panoroidaan kuvaa vanhasta litografiasta, joka kuvaa Aatamin ja Eevan elämästä paratiisissa. Arkkityypit ja ideaalit ovat pettäneet meidät, kulttuuri ja ihminen on ylikuumentunut roolien ristipaineessa.
Tämän ajan meemien lisäksi Orlow rinnastaa myös “meemejä” ja arkkityyppejä, jotka näyttävät nousevan ihan toisesta ajasta, mutta kuvaavan jotain samanlaista miehisen kulttuurin pimeää puolta. Suomalaisen kansanperinteen juoppolallia tai vähän modernimpaa pultsaria muistuttava hahmo makaa lehtikasan alla. Kuvassa vuodenajat vaihtuvat hiljalleen, tulee syksyn ruska, talven valkea lumipeite ja lopulta kevään herääminen. Animoidut voikukat, jotka puskevat kuvasta ulos iloisesti heiluen sopisivat hyvin ylipirteään lastenohjelman tunnusanimaatioon, mutta nyt ne saavat irvokkaan sivumaun. Onko vanha juoppo, tyylillisesti kuin vanhasta suomalaisesta kansan raittiusoppaasta repäisty, railakkaiden pöytäjuhlien vai hyvinvoivien nuorukaisten antiteesi, se pelko joka aina varjostaa riemua, alaluokka, jonka on pakko olla olemassa koska toisaalla on yläluokka? Onko vahvalla ja kauniilla on aina toinen puolensa, heikko ja ruma?
Toisessa kohtaa videota kuva-alassa vasemmalta oikealla kulkee raskain askelin joukko nuoria miehiä, jotka on piirretty tyyliin, joka tuo mieleen sotien jälkeisen rennon kuvitustyylin, jossa ihmisiä on kuvattu karikatyyrimäisinä hahmoina lennokkaalla viivalla piirrettynä. Miesten päällä (tai takana, tai sisällä) alkaa kyteä ja palaa tuli, joka videolla kahdentuu illallispöydän kynttilän liekkiin. Teos nostaa esiin toiston avulla kiinnostavalla tavalla tulen tai vuodenaikojen kaltaisia yleismaailmallisia elementtejä, jotka pulpahtavat milloin laulun sanoista, milloin taideteoksen yksityiskohdista tai animaatioista.
Videota katsoessa runsaudessa vilahtaa välillä ohitse jotain hieman outoa tai järkyttävää, mutta kohta mietinkin, mikä se oli ja näinkö vain omiani. Maassa lehtien alle peittyvät laitapuolen kulkijan muuttuvassa hahmossa näyttää vilahtavan jotain mätää. Tutusta tutuimmissa asioissa, itsestäänselvissä tavoissa ja rituaaleissa häivähtää samoin tavoin silloin tällöin jotain pahaa ja inhottavaa, julmaa, väkivaltaistakin, mutta hyväksymme sen, se menee kaiken muun mukana, se menee ohi nopeasti. Teoksessa tuntee historian painon, niin kauniisti kuin miesten tässä hetkessä tapahtuvaa oleilua onkin kuvattu. Orlowin videoteos ei kuitenkaan alleviivatusti käsittele juuri toksista maskuliinisuutta, meemejä tai elitismiä, vaan antaa tilaa katsojan täyttää omilla kokemuksillaan ja tiedoillaan tarinan aukkoja. Toinen katsoja kiinnittäisi eri asioiden varmasti huomiota kuin minä, sellaista runsautta teoksessa kuitenkin löytyy.
Huomaan, että en ole juurikaan muista nähneeni kuvataiteessa ainakaan tällaista näiden teemojen käsittelyä ja olen ilahtunut siitä että nyt näen. Tuntuisi hassulta peräänkuuluttaa lisää yläluokkaisen mieskulttuurin representaatioita taiteeseen ja kulttuuriin, mutta jotain uudenlaista kulmaa ja käsittelytapaa Orlowin teoksessa tuntuu olevan, joka tuntuu raikkaalta ja tärkeältä. Taiteessa ja laajemminkin kulttuurissa representaatiokeskustelu on usein sitä, että halutaan nostaa esiin marginaalisia ryhmiä. Tämä on erittäin tarpeellista monista ilmeisistä syistä, mutta tärkeää on nostaa näkyviin ja käsitellä uteliaalla mutta kriittisellä katseella myös eliittiä, yläluokkaa ja niitä kuuluisia etuoikeuksia, jo siitä syystä että jos näitä valtarakenteita ei katsota ja vain todetaan ne asiantilana, ne tietyssä mielessä jätetään rauhaan.
Orlowin videoteos on esillä Forum Boxin pienimmässä näyttelytilassa, mediataiteelle omistetussa MediaBoxissa. Video kuitenkin linkittyy mielestäni hienovaraisesti myös kahteen ison galleriatilan yksityisnäyttelyyn. Iisa Maarasen värikkäät interiöörimaalaukset, Orlowin video ja Mark Niskasen ja Jani-Matti Salon minimalistisen meditatiivinen Clare-ääniteos ovat ilmaisuiltaan erilaisia, mutta teokset tuntuvat käyvän hedelmällistä vuoropuhelua – tai sitten pandemian pehmittämä pääni ja katseeni näkee kaiken koronalasien läpi.
Elämme nyt jo toista eristyneisyyden ja pysähtyneisyyden koronakevättä, ja löydän teoksista paljonkin erilaista yksinäisyyttä ja pysähtyneisyyttä. Maarasen interiööreissä tarkastellaan arkisia tiloja ja ikkunasta avautuvia näkymiä. Koronakotoilun symbolit kuten televisioruutu ja runsaat värikkäät huonekasvit ovat hiljaisia objekteja kuvissa, joissa Maarasen hieno arabikumitemperatekniikka luo kevyitä ja kuulaita keväisiä tiloja. Taiteilijapari Niskasen ja Salon ääniteos Clare toistaa Twitteristä poimittuja yksinpuheluja, rauhallisella äänellä lausuttuja ja toistuvia kysymyksiä, joiden teemat peilaavat arjen ja elämän ihmettelyä, pelkoa, ahdistusta, kaipuuta sekä pieniä ja suuria irtiottoja ja utopioita. Orlowin kuvamateriaali ei ole kuitenkaan kovin hiljaista ja pysähtynyttä, mutta omalla tavallaan muistuttaa tämän hetken outoudesta. Perinteikkäiden riemukkaiden illanviettojen ja yhdessäolon kuvat näyttävät utopistisen vieraalta ajassa, jolloin pitkätkin kokoontumisen perinteet ovat katkenneet täysin globaalin terveyskriisin keskellä.
Tänä keväänä olen kuullut ja itse toistellut kyllästymiseen saakka mantraa “kevättä kohti”. Ainakin maapallo pyörii, matkaamme eteenpäin, kevät tulee ja valo lisääntyy vähitellen. Jotkin asiat ovat ainakin suhteellisen pysyviä, vaikka muutos on jatkuvaa ja yllätyksiä tulee aina.