Taiteen alue mielikuvituksen valtakuntana tuntuu Suomessa toisinaan hämärtyvän, sillä fantasia kuitataan helposti jonkinlaisena harrypotterismina, lasten juttuna. Mitä korkeammasta taiteesta ja siihen liittyvästä reseptiosta on kyse, sitä useammin kuulee sanan ’totuus’. Itse asiassa taiteen ’totuus’ – truthfullness – on jotakin kuvittelun avulla luotua. Se että taiteen totuutta pidetään tärkeänä, on pelkkä arvotuskysymys, ja aika sovinnainen sellainen.
Myös mielikuvitus voi tuottaa arvokkaita, jopa kumouksellisia kokemuksia. Surrealismin kumouksellisuuden juuret löytyvät juuri fantasian alueelta. Surrealismin yhteydessä puhutaan usein unista ja tiedostamattomasta, mutta asian kuittaaminen pelkäksi uneksi on vain tapa tehdä surrealismi vaarattomaksi, kuohita sen kumouksellisuutta. Sillä mielikuvitus, joka saa täyden vapauden, voi olla radikaali sovinnaisten uskomusten töytäisijä. Mielikuvitusta ei sido mikään, eivät tavat, ei arkilogiikka eikä maku.
Surrealistinen taide näyttää todellisuuden pienintä piirtoa myöten kirkkaasti ja selkeästi, mutta vailla mieltä. Tällainen taide, sen tuottama kokemus, voi olla toisinaan hyvin vapauttavaa. Onnistuessaan surrealistinen taide voi päästää mielen ahdistavasta arkitodellisuudesta, jota on hetkittäin vaikea ymmärtää ja vielä vaikeampi sietää. Mutta on muistettava, että surrealismi on älyllistä taidetta, joka pelaa toden ja mielikuvituksen vaihtelulla. Täysin tosikoille se ei sovi.
Kuinka paljon mielikuvitusta ja sen arkitodellisuutta räjäyttävää voimaa taidemaailma ja julkisuus sitten kestävät? Tätä panee pohtimaan Lempäälän surrealismi näyttelystä poistetut Johannes Heinosen teokset. Kunnan edustajat poistivat näyttelystä muutamia Heinosen teoksia hyvää makua eli sovinnaista tapaa loukkaavina.
Kiinnostavaa kyllä, sivistystoimen johtaja piti teoksia taiteellisesti korkeatasoisina. Julkaistujen, hieman suttuisten lehtikuvien perusteella ne eivät ole ainakaan kovin huonoja. (HS 12.7.09) Lempäälässä kenkä puristi tietysti siitä, että surrealistisissa maalauksissa esiintyi tunnettuja poliitikkoja täysin mielikuvituksellisissa tilanteissa ja konteksteissa.
Surrealistinen taide on vakiinnuttanut paikkansa taideinstituutiossa jo kauan sitten, ainakin muualla maailmassa. Siinä, että taide voi mielikuvituksen ja erikoisten assosiaatioiden avulla viedä mielen tuntemattomille alueille ja tuottaa yllättäviä kokemuksia, ei pitäisi olla mitään loukkaavaa. Honni soit qui mal a penser, häpeä sille joka pahaa siitä ajattelee. Muutamat Heinosen Lempäälän näyttelystä poistetut työt todella kykenevät tuottamaan odottamattomia kokemuksia. Pidin esimerkiksi viiksekästä Tarja Halosen kuvaa varsin oivaltavana. Seksuaalisten vähemmistöjen puolustajana tunnettu Halonen ei ehkä edes vaivaantuisi moisesta?
Poliitikon kuva on tietysti aina enemmän kuin pelkkä henkilökuva, se on myös vallan ikoni. Politiikan julkisuutta siivittävät monenlaiset mielikuvat, joilla poliitikot itse pelaavat; ja myös ne ovat enemmän tai vähemmän fantasiaa.
Tätä taustaa vasten Heinosen teosten voi nähdä kommentoivan mielikuviin perustuvaa julkista suostuttelua – persuasion – joka muuttuu yhä räikeämmäksi. Heinosen teoksissa julkisuuden mielikuvat törmäävät taiteilijan mielikuvituksen kanssa. Mielikuva vastaan mielikuvitus. Erityisen kiinnostava ja älykäs oli mielestäni kuva ristiä kantavasta ex-ulkoministeristä. Ilkka Kanervahan osallistui skandaali keväänä 2008 pääsiäisen kärsimys näytelmään ristiä kantaen haluten näin luoda itsestään mielikuvan kärsivänä ja katuvana.
Heinosen teoksessa ristin painona oli vain yksi Paarma, ei muuta, miehen kompuroidessa papin takissa ja alushameessa kuoppaista tietään. Kuinka paljon hyvää tai huonoa makua kyseisessä teoksessa on, sitä voi jokainen miettiä vertaamalla kuvaa ex-ulkoministerin seksiskandaaleihin. Tämä teos on enemmän kuin surrealistinen, siinä on satiirin aineksia, mutta satiirikin on melko tuntematon laji Suomessa.
Taideteos ei väitä mitään, surrealistinen taideteos kaikkein vähiten. Tämä pitäisi muistaa kun teoksia arvostellaan. Teos ehdottaa ja kehottaa kuvittelemaan. Näin Heinosen teoksetkin tekevät, ne viittaavat todellisuuteen, mutta ylittävät sen kuvittelun keinoin. Tästä syystä Heinosen töiden sensurointi, joka tapahtuu hyvän makuun vedoten, on ilmaisun vapauden polkemista. Teosten poistaminen näyttelystä rikkoo kansalaisten demokraattisia oikeuksia. Jos edes mielikuvituksen ei anneta elää vapaana, se on osoitus hengen köyhyydestä ja ilmaisun tukahduttamisesta. Ja tietysti kuuliaisesta mentaliteetista kuten näyttelyn järjestäjät itsekin myöntävät.
Lempäälän näyttelystä poistetut teokset tuovat mieleen taiteilijapariskunta Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen parhaillaan tekeillä olevan videoteoksen, joka perustuu kansalaisten presidentistä näkemiin uniin. Kansalaiset ovat lähettäneet taiteilijaparille ylös kirjaamiaan unia, joissa presidentti Halonen esiintyy. Tässäkin teoksessa tarkoituksena on kosketella vallan aihepiiriä unen ja sen tosiasioista piittaamattoman logiikan keinoin.
Taiteilijat eivät kertomansa mukaan olleet kuitenkaan saaneet juurikaan negatiivisia aineksia sisältäviä unikertomuksia. He arvelivat sen johtuvan kansalaisten itsesensuurista. Vielä valmistumaton teos on jo saanut paljon myötäsukaista julkisuutta.
Teos herättää tietysti suurta uteliaisuutta aiheensa takia, mutta nähtäväksi jää, tuottaako se mitään odottamatonta tai uutta kokemusta. Surrealistista kokemusta siitä on ehkä turha odottaa, siksi moninkertaisen sensuurin läpi aihe on jo lingottu.
Säilyttikö Lempäälä kasvonsa poistamalla osan Johannes Heinosen maalauksista? Luulen, että Lempäälä jää pitkäksi aikaa ihmisten mieliin kylänä, joka tuhosi keskustelua herättäneen taidenäyttelyn. Kesän näyttelyitä maakuntien museoissa ja taidetallissa kolunneena voin todeta, että tämä on todellinen vahinko myös taiteelle. Useimmat näkemäni kesänäyttelyt ovat olleet aiheiltaan mitäänsanomattomia ja taiteelliselta tasoltaan paljon Heinosen töiden alapuolella.
Jään vielä miettimään näyttelypaikkaa, Piippo-keskusta, ja mitä tekemistä liikemies Antti Piipolla on asian kanssa. Tiedän että hän on kokoisin Lempäälästä, mutta hänhän on osakkaana myös helsinkiläisessä Kalhama & Piippo galleriassa. On hauska kuvitella, mitä olisi tapahtunut, jos Heinosen teokset olisi tuotu Kalhama & Piippo galleriaan. Voisiko sellaista edes tapahtua tässä fiinissä galleriassa? Mikä olisi ollut yleisön reaktio? Olisiko pääkaupungin taide-elämästä löytynyt riittävän paljon tukea Heinosen surrealismille vai onko se kariutunut johonkin kulttuurikonservatismiin?