Julkisella taiteella on kyky luoda paikka tyhjästä. Jostakin, joka ei ollut mikään – olipahan vain ryteikkö, olipahan vain seinä – tulee ainutlaatuinen tila. Kuljettuani julkisen taideteoksen ohi monta kertaa ja nähtyäni, miten se hiljalleen kasvaa kiinni ympäristöönsä huomaan, että entinen ei-mikään-paikka on hiipinyt osaksi elämääni. Se alkaa vanheta kanssani, siitä tulee muisto ja muistin paikka. Joutuisin shokkiin, jos se otettaisiin pois. Maailmaan on tullut kohta, jolla on oudon paljon väliä.
Olisi kyynistä väittää, että julkinen taide muuttuu osaksi elämäämme silkasta tottumuksesta. Syy on se, että hyvä taideteos kestää lukemattomat ohikulut. Se ei ole mikään standardiroskapönttö tai anonyymi valaisinpylväs. Se herättelee sopivasti joutilasta mieltä ja onnistuu kutkuttelemaan sitä kerta toisensa jälkeen.
Jättiläinen ja hiiri
Esimerkiksi minä odotan aina Martti Aihan Rumbaa, kun käyn sillä suunnalla. Olen pitänyt veistoksesta lapsesta asti. Tiedän, että monet muut eivät pidä. Mutta minulle tulee Rumbasta niin paljon kaikkea mieleen, että sitä ei jaksa luetella eikä kannatakaan. Rumba ja minä ajattelemme yhdessä, ja kaikki jää meidän väliseksemme.
Paitsi yhden höpsön jutun voin kertoa. Olen ajatellut jo viisitoista vuotta joka kerta veistoksen ohittaessani, että se on siinä tismalleen oikean kokoinen; suuri ja mahtava. Aina ehtiessäni kurkkaan myös Jyrki Siukosen Viisasta hiirtä Kansallisarkiston pihassa. Ajattelen, että on se niin pahuksen pieni, juuri tässä ihan nappiin. Minulle tulee toisin sanoen veistosten koosta jotenkin metka olo. Sellainen hassu metka, joka voi tulla vain taiteesta.
Yksityinen julkinen veistos
Sturenkadun mutkassa on Panu Patomäen veistos Työläisäiti. En pidä siitä ja tuskin opin pitämäänkään. Muistomerkit tuppaavat olemaan vähän tunkeilevia. Kun näen sen, tulee mieleen monitasoinen “ömh”. Mutta eikös vain veistos jo kohta saa minut muistamaan (työläis)äitiyttä aivan niin kuin kerta kaikkiaan oli tarkoituskin.
Koska kävelen melko usein Työläisäidin ohi, tulen ajatelleeksi (työläis)äitiyttä ällistyttävän usein. Olen itse asiassa puntaroinut sitä jo niin monesta kulmasta – kiitos veistoksen – että mielipiteeni on melkoisesti hioutunut. Sanomattakin selvää, että roskapönttöjen ja valaisinpylväiden hiova vaikutus on siihen verrattuna vähäinen. Enkä sitä paitsi ole ainoa, jolle Työläisäiti merkitsee jotain. “(- -) veistoksesta tulee muistoja mieleen. Se miten olen itsekin pessyt pyykkejä samalla tyylillä“, muisteli joku. Eikö olekin mainiota, että kaupunkitila palauttaa aktiivisesti mieleen jotain niin henkilökohtaista, poliittista, pientä ja katoavaa?
Kävely ja kohtaaminen
Eräs asia on olennainen. Tarvitaan kävely ja kohtaaminen. Olen nähnyt Maria Dunckerin Liian painavan vieraan Annankadulla niin monta kertaa, että muistan täsmälleen miltä se näyttää näkemättä sitä. Mutta ajattelemalla Liian painavaa vierasta mieleen tulee vain Liian painava vieras ja sillä siisti. Tarvitaan siis tasaista askellusta, aikaa ja sopivasti joutilas, älylaitteista vapautettu mieli, joka on altis harhautumaan sivupoluille mitättömimmästäkin yllykkeestä. Ja julkinen taideteoshan ei ole mikään mitätön yllyke, vaan sivupolku par excellence.
Ajattelu ja kävely ovat kuuluneet yhteen niin kauan kuin filosofit muistavat. Asiat yhdistyvät toisiinsa kävellessä kumman raikkaasti ja oikukkaasti, ja hahmoton saa hahmon. Kävelevä ihminen on istuvaa auliimpi tekemään omasta vierasta ja vieraasta omaa. Jokin merkki maisemassa, satunnainen ääni, muoto tai liikahdus tunkeutuu kävelevän ihmisen tajuntaan ja ampuu sen piru tietää mihin. Julkinen taideteos vetää siis villiintynyttä kävelijää puoleensa kuin majakka.
Kohtuuttomuus kaikessa
Julkinen taide antaa kävelyretkilleni sytykettä, jota vain julkinen taide voi antaa. Jopa sellainen taide, josta en edes pidä. Siinäpä se onkin. Epämieluisa taide kasvattaa niin kuin epämieluisat ajatuksetkin kasvattavat silloin, kun niitä joskus uskaltautuu ajattelemaan. “Kun jotakin katselee kärsivällisesti joka taholta vuoron perään, se yleensä päätyy näyttämään itsestään myös kauniin puolen.” [1] Näillä sanoilla toivotan kotikaupunkiini lämpimästi tervetulleeksi kaiken julkisen taiteen kaikessa veikeydessään ja kaikessa pöyristyttävyydessään.
Julkinen taide on yhteydessä ihmiselle elintärkeään oikeuteen sen kun olla vaan ja töllistellä, paistatella päivää kuin mikäkin pöljä, kuten kissa Matroskin sanoo eräässä verrattomassa lastenkirjassa. Sitä oikeutta voi toteuttaa flaneeraamalla kaupungilla, antamalla ajatuksen harhailla ja julkisen taiteen puhua. Eksyvät ajatuksemme ovat saaneet meidät laskeutumaan puusta, viljelemään maata, töpeksimään rutkasti ja tekemään taidetta. Ei mitään näpertelyä siis. Mielestäni julkinen taideteos on monumentti ihmisen säkenöivälle, epäobjektiiviselle, hillittömälle ja hienostuneen sekavalle ajatuksenjuoksulle. Siksi se on monumentti täynnä toivoa.
Teksti: Kersti Tainio
Kuvat: HAM / helsingin taidemuseo
Viitteet
[1] Robert Louis Stevenson, “Ikävien paikkojen viehätyksestä”, 2013 [1874], 49. Suom. Alice Martin. Helsinki: Basam Books Oy.