Anni Venäläinen 10.3.2011
Max Ryynänen ja Anni Venäläinen pohtivat museopedagogiikan ajankohtaisia virtauksia ja ongelmakohtia. Ryynänen on Visuaalisen kulttuurin teorian lehtori Aalto-yliopiston Taideteollisen korkeakoulun Porin taiteen ja median laitoksella ja Venäläinen laitoksen jatko-opiskelija, joka työskentelee myös Porin taidemuseossa museopedagogiikan parissa.
Anni: Max, olemme muutaman kerran taidemuseoista puhuessamme sivunneet museopedagogiikkaa, ja olet ottanut esille sen, että taiteen katsojana ja estetiikan tutkijana et itse asiassa ole kovin innostunut taidemuseoiden pedagogisesta toiminnasta. Oma työni taidemuseossa liittyy hyvin läheisesti juuri tähän ongelmalliseksi kokemaasi alueeseen, ja vaikka olemme käsitelleet aihetta vain lyhyesti olen vaistonnut että tuntemuksesi taustalla on jotain joka ansaitsee lähempää tarkastelua. Paneudumme nyt näin keskustelun muodossa tarkemmin miettimään mistä kokemuksesi oikeastaan johtuu ja ruodimme hieman ajankohtaisia taidemuseopedagogiikan ilmiöitä.
Kerro ensin vähän itsestäsi taiteen katsojana, onko sinulla jotain omia erityisiä tapoja lähestyä taidenäyttelyitä? Vaihtelevatko lähestymistapasi sen myötä oletko esimerkiksi kirjoittamassa kritiikkiä tai vain nauttimassa taiteesta?
Max: Sorry, en ymmärrä miten kysymys liittyy tähän…? Jos autat kyytiin, voin vastata… en vaan nyt tajua, vilpittömästi.
Anni: Kysymys lähestymistavasta johtui siitä, että hain taustaa sille mistä näkövinkkelistä tarkastelet aihettamme. Voidaan olettaa että katsojan kokeneisuus, intentio, hänen näyttelyyn kohdistuvat odotuksensa ja se mitä katsoja näyttelyltä “haluaa” vaikuttavat näyttelykokemukseen. Kokenut näyttelykävijä lähestyy näyttelyä ehkä eri tavoin kuin ihminen jolla ei ole paljon kokemuksia taiteesta. Erilaisissa tilanteissa tarvitsee ehkä myös erilaista oheistietoa näyttelystä. Pedagogian tavoitteena on tukea erilaisia lähestymistapoja ja tehdä niitä mahdolliseksi. Pedan ei pitäisi tietenkään häiritä katsomiskokemusta, tunkea itseään teoksen tai näyttelyn ja katsojan väliin..
Max: Sanoisin näin: hyvää pedaa käytän, mutta jos sen sävy on väärä, tai koen että se tulee minun ja teosten väliin, yritän ohittaa sen. Toisinaan sitä tarvitsee tietoa, taustoja, ja apuakin taiteen kyytiin pääsemiseen, mutta tosiaan, yhä useammin peda on yhä enemmän suunnattua aloittelijalle tai sitten se vesittää koko taiteen vaikean idean. Tämä häiritsee minua. Toki, silloin se saattaa tuottaa jotakin jollekin muulle, mutta toisaalta: jos joku ei tykkää lukea Mirkka Rekolan runoutta, kuinka paljon sitä voi vääntää rautalangasta häiritsemättä runoutta? Jos joku ei tykkää kuunnella modernia taidemusiikkia, vaikkapa Ligetiä, kuinka paljon sitä voi vääntää lähestyttävämmäksi haittaamatta teoksen ideaa, alasävyjä ja merkityksiä? Mielestäni nykytaide on taiteista rajuimmin antautunut tällaisen selittelyn ja yksinkertaistamisen tielle, ja se hermostuttaa. Taiteen kokeminen on herkkä asia. On mietittävä hyvin tarkkaan miten sitä menee sormeilemaan.
Enkä oikeastaan ole liikkeellä estetiikan tutkijana, tms… Asia on ehkä simppelimpi.
Anni: Esittelin sinut estetiikan tutkijaksi, ihan vaan siksi että tulee vähän taustaa kenen kanssa jutellaan. En oikein keksinyt parempaakaan tähän.
Max: Joo, hyvä, jostakin pitää lähteä… 🙂
En vastusta taidemuseoiden pedagogiikkaa sinänsä, mutta sen rooli on tulvinut yli äyräiden.
Elämme jo jonkin sortin pedafasismin aikakautta. Ylilyöntejä tapahtuu muuallakin. Kävin eräässä savolaisessa ammattikorkeassa vierailemassa, ja siellä erään viestinnän linjan yliopettajan koulutus oli lukion ja 10 vuoden käytännön työkokemuksen lisäksi pedagogiikka. Se on ainoa jota varsinaisesti vaadittiin… ja yliopistoissakin paine pedan suuntaan on kovempi kuin halu varmistaa että työntekijöillä jää aikaa tutkia ja kehittyä substanssiosaamisessa.
Taidemuseoissa sama prosessi on puolestaan tappamassa sitä mikä monen alalle lähteneen mielestä on kiinnostavaa taiteessa. Tuntuu ettei mitään voida järjestää ilman kadunmiehen ymmärryksen tasolle menemistä. Näin museot menettävät roolinsa keskustelun käyjinä, ne ovat vain kansankoulutuslaitoksia. Museopedastalinismi oli vähän aikaa sitten Helsingin Sanomissa venynyt jopa gallerioiden tiedotteisiin, joilta vaadittiin selkokielisyyttä… Ottamatta kantaa tiedotteeseen, eikö taide ja siitä käytävä keskustelu saa enää missään olla rauhassa? Tullaanko kohta kotiin vaatimaan tavuviivoja puheeseen?
Itseäni kiinnostaa kompleksisuus, enkä halua lukea Dostojevskia tai katsoa Tarkovskia sivujen väliin liimattujen pedaviestien tai elokuvan ääninauhalle puhutun ymmärryksen varmistavan pedan kanssa. Mutta no, joo, voivathan museot luovuttaa paikkansa keskustelun ja kriittisen taidetoiminnan tarjoajina takaisin gallerioille ja taidehalleille, ehkä näin on paikoin jo käymässä? Tässä kehityksessä ei ole mitään vikaa, muutos sinänsä on mielenkiintoinen. Mutta on syytä olla tietoinen tilanteesta. Sitä haluan painottaa. Toki nyt tilanne on sellainenkin, että biennaalit ja festivaalitkin järjestävät koulutusta ja tuottavat ohjelmansa yhä pedagogisemmin. Mutta yhä useammin ihmiset jo vaativat jotakin rajaa tälle touhulle, ja epäilen että moni lukee tätäkin kokoamaasi keskustelua mielellään.
Erikoista on se miten sitä joutuu helposti hyökkäysten kohteeksi jos hieman edes yrittää puhua asiasta, ja saa elitistin syytteen. Viileästi voisi sanoa että kriittisellä ja kompromissittomalla taidepuheella ja muulla toiminnalla voisi vielä tulevaisuudessakin olla paikka myös museoissa. Jos esteenä alkaa liian usein olemaan museon rooli julkisena kaikkien palvelijana – eikä ammattilaisten, fanaatikoiden ja intoilijoiden – nämä käytännöt valuvat muualle, mikä on ok. Mutta elitismisyyte on naurettava. Jos joku haluaa monikasvoisuutta taideinstituutioilta, ei kai se voi elitististä olla… Kiistelin tästä Wienin taidehallin johtajan kanssa viime keväänä Oslossa kun olin puhumassa taidehallien tulevaisuudesta Oslo Kunsthallessa. Päädyimme mielestäni keskustelussa siihen että hän, vaatiessaan että pedan on kuuluttava joka näyttelyyn, on itse asiassa se joka on vetämässä rajoja. Se ei ehkä ole elitismiä, mutta kapeakatseisuutta.
Anni: Mielestäni sinä tuot esiin näkökulman aiheesta joka on paitsi nykykeskustelussa arka, jollei tabu, ja erittäin kiinnostava. Juuri nyt korostetaan taidemuseon muuttunutta roolia, ja sitä kuinka museoista on tulossa yhä enemmän julkisia foorumeita ja yleisöstä tilojen aktiivisia käyttäjiä. Taiteen yhteiskunnallista roolia ja olemassaolon oikeutusta on alettu hakea siitä, että taide-elämykset nähdään välineenä elinikäiseen oppimiseen, ihmisen eliniän pidentämiseen ja elämänlaadun parantamiseen. Enää ei puhuta katsojista vaan osallistujista ja taidemuseosta on tullut oppimisympäristö. Saavutettavuuden huomioon ottaminen ulottuu yhä useammille osa-alueille. Periaatteessa tavoite on eettinen ja demokraattinen, siis pyrkimys on vilpitön ja tarkoitus hyvä.
Mutta en ole voinut välttyä ajatukselta, että jokin on menossa pieleen. Vertauksesi kansakoululaitokseen on osuva. Itse vertasin jossain tekstissäni tätä ylipedagogisuutta curgling-vanhemmuuteen. On vaarana, että meille syntyy curling-pedagogiikka joka hioo kaikki kynnykset ja siloittaa teoksen vastaanoton tieltä kaikki esteet, niin että itse teoksesta ei jää juuri mitään muuta kuin kulutettava ja laimea hyödyke, “taidekokemus”. Ihmisen pitäisi kuitenkin itse nähdä vaiva teoksen kokemiseksi. Kokemusta ei voi antaa valmiina tai tuottaa toisen puolesta. Minusta on erikoista, että siitä huolimatta että kaikki peda-ammattilaiset vakuuttavat että jokaisen katsomiskokemus ja tulkinta teoksesta on yhtä oikea, pedagogiikka itse pitää yllä huolta siitä ettei kenellekään vaan jää ulkopuolinen olo, tai jotain ymmärtämättä. Pedasta iso osa on edelleen juuri teosten “avaamista”.
Eikö sinänsä ole mielenkiintoista, jos todella käy niin, että galleriat ottavat (takaisin) museoiden paikan vaikean ja haastavan taiteen, ja avantgarden paikkoina. Näinhän on ollut taidehistorian kuluessa aikaisemminkin, taidemaailman haastajat ovat tulleet isojen instituutioiden ulkopuolelta. Ehkä kysymys on paluusta tähän tilanteeseen? Mitä ajattelet tästä?
Max: Joo, ehkä kyse tuossa mitä sanoit on siitäkin, että rahoittajat, ne jotka kanavoivat kulttuurirahaa, haluavat yhä enemmän että taide ei jää pienille porukoille. Suomessa ei sitten toisaalta ole paljoakaan underground-vaihtoehtoja. Suomalaiset taideihmisethän käyvät lähinnä isoissa museoissa, ja on vaikea synnyttää vaihtoehtoisia paikkoja joissa taide voi kukoistaa. Kun sinullakin on tuo kokemus – oletan että olemme molemmat sinänsä pedamyönteisiä – on mielenkiintoista, että ehkä nykypäivän nykytaiteessa tämä kokemus alkaa yhdistää laajoja massoja, kokemus pedasta (pedagogical experience / experience of pedagogy), kokemus jota peda kanavoi, tai jossa pedan kokemus on ehkä lopultakin myös hallitseva.
No, ehkä on tultu tiettyyn ääripäähän, kun ihmiset alkavat reagoimaan tähän – siis kun pedamyönteisetkin alkavat… Jos aiheesta aletaan puhumaan baareissa ja museokahviloissa kyllä se jo vaivaa. Aikamme ehkä huutaa museopedafilosofiaa. Kysymyksesi siitä mitä käy taidemaailman institutionaalisille rakenteille onkin hieno. Toki, muutos ei välttämättä ole pahasta. Missä taide ja sen kiinnostava keskustelu tapahtuu, tämä tulee varmasti muuttumaan paljon lähiaikoina. Ruotsalainen taidefilosofi Sven-Olov Wallenstein on sanonut hyvin, että ensin odotimme nykytaiteen museoita, sitten ne tulivat, kasvoivat monstruooseiksi laitoksiksi kauppoineen ja lisäkkeineen, ja sitten olemmekin olleet niihin tyytymättömiä. Toki, emme ylipäätänsä helpolla voi olla tyytyväisiä instituutioihin – vuoden 1968 jälkeen – samalla kun odotamme niiltä alituiseen paljon, mutta… Nykytaiteen museot ikään kuin tekivätkin hieman hallaa elävälle nykytaiteelle. Monissa paikoissa, kuten Tallinnassa, taidehalli onkin ottanut valtikan pian takaisin, tai ehkäpä voisi sanoa näin: nykytaide on laitostunut suurissa museoissaan yllättävällä vauhdilla viime vuosikymmeninä, ja osana tätä laitostumista esimerkiksi peda on alkanut hallitsemaan sitä rankasti (muita laitostumisen muotoja: liikaa valtaa taidekentällä (esim. Kiasmalla), museokaupat tunnelmineen, jne.). Ulkopuolisuus, jonka mainitsit, on muuten hieno teema! Ja voisihan sitä sanoa, että tavallaan jos teoksia ylipedagogisoi niin niistä tekee toisempia kuin ne ovatkaan. Ja tätä voi miettiä (sinähän olet museoalan ammattilainen): voisiko ohjelmallisesti erottaa pedat ja hc-yleisön näyttelyt / sessiot / julkaisut? Mitä ajattelet? Curling-pedagogiikan käsite on hieno!
Anni: Minun mielestäni pedagoginen materiaali, tai miten peda kulloinkin ilmeneekin, pitäisi tarjota niin että yleisöllä on valinnan vapaus tarttuako siihen vai ei. Näin ollaan huomaavaisia myös hc-yleisöä kohtaan.
Max: No tämä on mielenkiintoinen ajatus. Toisaalta: eikö tämä ole vähän vaikeata? Voisin kuvitella että se joka todella tarvitsee kaikkein eniten apua ei ehkä helposti tarttuisi aktiivisesti apuun. Mutta kenties kokeilun arvoinen juttu?
Anni: Eri tavoin toteutetut opastetut kierrokset ja näyttelytiloista löytyvät esitteet tai mukaan näyttelyyn otettavat vihkoset joissa teoksia ja näyttelyä taustoitetaan ovat perinteisiä ja edelleen hyviä ja toimivia vapaavalintaisen pedagogiikan muotoja. Näihin tartun itsekin kun kaipaan lisätietoja. Se taas mikä häiritsee minua on tapa jossa teoksen välittömässä läheisyydessä tai pahimmillaan jopa teoslapussa selitetään teoksen sisältöä.
Max: Joo, tämän ostan.
Anni: Museokauppahan lasketaan muuten myös osaksi pedaa. Sieltä voi ostaa palan museota itselleen ja jatkaa näyttelykokemusta kotona muistoesineen kautta. Tai ostaa taidekirjallisuutta ja näyttelykatalogeja..
Max: Aluksi kaikki rakastivat museokauppoja. No, nyt kun menee Euroopan museoihin, ne ovat kuin Disneytä – tänä vuonna näin samat (sinänsä ihastusta herättävät) kamat MACBAssa (Barcelona), Kiasmassa, ja vielä jossakin muuallakin, ja jäi sellainen hieman väsynyt olo siihen että kaikissa isoissa museoissa (isoimmat ovat ehkä pedaongelmamme ydin?) myydään samoja angloamerikkalaisia peruskirjoja ja krääsää jota valmistetaan ikään kuin taidemuseomarkkinoille. Ei siinä mitään vikaa ole, mutta ehkä museokaupat osana valtavien museoiden kulttuuriteollistumista (Adorno) tuntuvat nekin paikoitellen vaan hieman väkivaltaisilta.. Jokin kokemus tässä on mitä moni jakaa, jokin muutos jota saamme hieman sulatella. Kenties kaupat vaan lisäävät omaa ulkopuolisuuden tunnettani isoissa museokomplekseissa. Toisaalta pienet museot saattavat edelleenkin vetää ihan omaa linjaansa pienine kauppoineen, mutta tämä museokauppagenre ja sen tunnistettavat piirteet ovat jotenkin mielenkiintoinen asia.
Anni: Museokauppoja varten on kuin onkin todella aivan oma teollisuutensa ja yrityksiä jotka toimittavat yksinomaan tuotteita museokauppoihin. Ja kaupat sijoitellaan usein niin, ettei näyttelykierrokselta pääse poistumaan kulkematta lopuksi museokaupan läpi. Puhumattakaan näyttelytiloihin sijoitelluista ”pikashoppailu” pisteistä, josta saa kaikkein kuumimpia tuotteita. Vaikka olen suuri museokauppafani, toivoisin, että niissäkin käyminen olisi vapaaehtoista. Tulee vähän niljakas olo, kun taidekokemus huipentuu tuote-esittelyyn.
Otit osuvasti esiin taiteen meganäyttelyt ja sen kuinka peda alkaa olla niissäkin yhä isommassa roolissa. Suuria taiteen biennaaleja ja festivaaleja ei enää ole tarkoitettu vain asiantuntijoille. Ne vetävät paljon turisteja, siis myös ihmisiä jotka tulevat katsomaan mielenkiintoista spektaakkelia, ehkä juuri sen vuoksi että se on ISO ja joukossa on varmasti paljon niitä jotka muuten eivät juuri harrasta taidenäyttelyitä. Opastetut kierrokset tulevat varmaan tarpeeseen, kun näyttelyn valtavista mittasuhteista yrittää selvitä hengissä, tai saada käteen edes jotakin. Mutta ehkä taidekokemuksista on turha puhua tässä yhteydessä. Vaikka voihan tuollaisen turneenkin nähdä yhdenlaisena taidekokemuksena – jossa pedalla on ensisijainen rooli, kuten sanoit.
Max: Toisinaan voi olla hienojankin esimerkkejä tästä, eikö vaan? Esimerkiksi Avignonin teatterifestivaaleille Ranskassa saapuu joka vuosi ihmisiä, jotka eivät koskaan käy teattereissa, muutoin kuin siellä.. He varaavat viikoksi hotellin ja menevät tutustumaan siihen mitä Euroopan teatterikentällä tapahtuu. Toki näistä ihmisistä puhuessamme, ovathan he ihan tosissaan jo kiinnostuneita asiasta, eikä tällainen toiminta vielä aja ”taideväkeä” ulos. Mutta opastukset ovatkin sitten kiinnostavampi juttu. Tiedätkö onko niistä kirjoitettu? Niillä on leikitelty, tietysti, eri museoissa. Olen itsekin vierailut puhumassa opastuksen joskus jossakin omasta näkökulmastani (esim. ARS 2006 camp ja kitsch –teemalla), ja huomasin että opastaminen on pirun kovaa työtä. Onko näistä perinteisistä käytännöistä meidän tällä hetkellä, tai kohta tarvitsemaan museon ja taiteen suhteen uudelleenluomiseen, vai pitääkö keksiä uusia käytäntöjä?
Anni: Museo-opastamisesta kuten pedasta muutenkin on kirjoitettu paljonkin, mutta keskustelu on tainnut jäädä ikävä kyllä aika pitkälle peda-ammattikunnan sisäiseksi. Itse olen monissa keskusteluissa pedaihmisten kanssa todennut, että perinteiset pedagogiikan muodot, kuten juuri opastukset ovat itse asiassa ihan hyviä ja yleisökin pitää niistä. Mutta jostain tulee paine siihen että museopedagogiikan pitäisi etsiä jatkuvasti uusia muotoja ja keinoja yleisön mielenkiinnon ylläpitämiseen. Pelätään sitä elitististä ja ummehtunutta leimaa. Kuka tai mikä tätä pelkoa ruokkii, ei ole ihan selvää. Ei kai sitä kadunmiestä voi ihan kaikesta syyttää? (Yli)reagoimmeko pedaihmisinä johonkin itse keksimäämme mörköön?
Tuntemukseni nyt muutaman vuoden alalla toimineena on, että peda-alan keskustelut eivät kantaudu muiden museoammattilaisten korviin. Pedagogiikkaa käsittelevissä seminaareissa esimerkiksi istuvat kokemukseni mukaan peda-alan ihmiset, vähemmän niihin osallistuvat ne jotka vastaavat museoiden muusta toiminnasta, kuten tutkimuksesta, kokoelmista ja näyttelyistä. Pedagogiikan ammattilaiset tekevät parhaansa ja heillä on valtavasti asiantuntemusta mutta heidän äänensä ei oikein kuulu ja tähän museotyön alueeseen saatetaan jopa suhtautua yliolkaisesti. Näyttelyitä toteuttava ja pedaa suunnitteleva henkilökunta eivät riittävästi kommunikoi keskenään. Siksi peda jää helposti päälle liimatun tuntuiseksi lisäkkeeksi näyttelyihin. Ehkä tässä on yksi osa käsittelemäämme ongelmaa. Toisaalta museoilla on näyttelytoiminnan ohella paljon tehtäviä, joiden kommunikoimisessa yleisölle pedagogiikka voisi olla avuksi.
Max: Yksi asia mitä mietin on tämä. Meillä on pirusti pedaa usein näyttelyn ympärillä – mutta sitten katalogi on sarja eri vallankäyttäjien ja tutkijoiden kryptisiä teoria-artikkeleita joissa on paljon namedroppingia. Kirjat ovat vieläpä usein huonosti toimitettuja. Eikö mieluummin voisi koota vähemmän katalogeja ja tehdä niistä vaikkapa auttavampia perusyleisölle? Harva ammattilainenhan lukee tekstejä näistä katalogeista, vaikka ne ikään kuin on usein vähän enemmän kenties suunnattu hc-yleisölle.. Ne ovat mielestäni tällä hetkellä huonosti toimiva välimuoto taidekentällä. Mutta olemme niin tottuneita siihen että katalogi nyt vaan laitetaan ulos – ilman kunnon peda- tai tutkimustavoitteita – ja näin siihen ei reagoida.
Anni: Katalogihan muuten on sellainen vapaavalintaisen pedan paikka, siihen voi tarttua jos haluaa. Se pitää varta vasten hankkia, ottaa käteen ja lukea, ja käyttää siihen aikaa, ja luulenkin että katalogin lukeminen jää niille jotka ovat todella kiinnostuneita, olivat he sitten ammattilaisia tai muita. Eri museot panostavat erilaisella vakavuudella katalogien tekoon, toiset ovat varmasti aidosti kiinnostuneita katalogi-taiteesta ja julkaisujen sisällöstä. Katalogin tekijällä on oltava selvillä miksi kukin julkaisu tehdään ja minkälaiselle lukijalle se on suunnattu. Julkaisulla on arvoa sikälikin kun ne dokumentoivat museon näyttelyhistoriaa, eli ne ovat se mitä näyttelyistä jää. Näyttelyjulkaisujen funktio on myös siinä kuinka peräkkäiset julkaisut rakentavat kertomusta museon näyttelylinjasta, tätä tarvitaan museon maineen luomisessa ja ylläpitämisessä. Siihen se namedroppingkin varmaan tähtää. Eri asia on, palveleeko tämän tapainen katalogien kokoaminen muita asioita, kuten juuri pedagogisia tavoitteita.
Max: Dokumentointi on tärkeä pointti. Toki sitä tarvitaan. Uskon silti – ehkä toisin kuin sinä? – että kunnolla tehdyt kirjat jotka todella tulevat luetuksi parantavat museon näyttelylinjan ja ajatuksellisen DNA:n tuntemista. Peda tai tutkimus voisivat olla hyviä suuntia kokeilla, mutta toki ymmärrän, paine on varmaan siellä dokumentaatiossa. En edes muista muuten montaakaan hyvin toimitettua katalogia… Ne ovat tosiaan prosessidokumentteja. Ehkä pitäisi olla katalogikritiikkiä? Pedakritiikkiäkin voisi muuten ajatella… Sitä voisi sen keinoin käydä keskustelua pedasta.
Anni: Hauskaa että otit esiin tuon ajatuksen peda-kritiikistä. Olen nimittäin juuri pohtinut samaa ajatusta, ja peda-kritiikin kirjoittaminen kokeeksi jostakin näyttelystä on ollut asialistallani. Ottaen huomioon pedagogiikan merkittävän roolin osana näyttelyitä, suorastaan osana näyttelyn viestiä ja kokonaisuutta on melkeinpä ihme ettei tätä aluetta vielä olla huomioitu näyttelykritiikkien osana.
Vielä katalogeista sen verran, että tutkimustyö ja näyttelyn sisältöjen ja teemojen tarkasteleminen on nimenomaan osa näyttelyn dokumentaatiota, joten siihen pitäisi todella panostaa. Katalogi ”jatkaa” osaltaan näyttelyä taustoittamalla ja avaamalla sisältöjä. Huolellisesti tehdyn dokumentaation kautta yleisö ja tutkijatkin voivat ”palata” näyttelyyn myöhemmin. Voi kuitenkin olla että näyttelyiden tekijöiltä loppuvat usein resurssit juuri katalogien kohdalla. Ne vaativat huomattavan määrän työtunteja, asiansa osaavia ihmisiä ja ihan vaan rahaa, varsinkin jos ne tehdään kunnolla. Ehkä syy huonoon tasoon on monesti ihan näin proosallinen.
Palatakseni vielä edellä mainittuihin festivaaleihin. Festivaaleista tulee mieleeni osuva, juuri taiteen meganäyttelyihin liittyvä kommentti kuvataiteilija John Milleriltä kirjassa The Next Documenta Should Be Curated by an Artist (2004). Documenta 11 kokemuksia puituaan Carsten Höller ja Jens Hoffman päättivät kysyä joukolta taiteilijoilta mitä mieltä he ovat taiteilijoiden toimimisesta kuraattoreina ja ehdottamaan mielestään toimivaa konseptia Documentan kaltaiseksi taiteen katselmukseksi.
Miller kirjoittaa vastauksessaan, että hänen mielestään taideteosten odotetaan tänä päivänä olevan entistä käyttäjäystävällisempiä, kun taas taiteen meganäyttelyt ovat paisuneet ”enemmän on enemmän” –periaatteen mukaan. Niistä on tullut katsojan kannalta niin vaativia, että ainoastaan asiaan valtavasti satsaavat asiantuntijat voivat saada niistä jonkinlaisen kokonaiskäsityksen. Videotaiteen kasvanut rooli erityisesti lisää tätä ongelmaa. Kuka ne ehtii kaikki katsoa läpi? Nykyiset meganäyttelyt tykittävät informaatiota sen sijaan että tarjoaisivat jäsentyneitä statementteja. Ja ironista kyllä kaikki tämä johtuu tavoitteesta opettaa (educate) ja viihdyttää. Miller viittaa erityisesti nykyiseen trendiin, jonka mukaan taiteen katselmuksista on tullut yhteiskunnallisen keskustelun foorumeita.
Miller oli kiinnittänyt Documenta 11:ssa huomiota runsaasti tarjolla olevin opastettuihin kierroksiin. Näyttelyyn integroidut kierrokset olivat aivan keskeisessä roolissa toimien ”käyttöliittymänä” yleisön ja teosten välillä. Kierrokset oli suunniteltu siten että ne esittelivät näyttelyn kohokohdat, oppaat kiersivät ryhmänsä kanssa videoinstallaatioiden luota toiselle ja referoivat teoksen sisällön, puhuen usein teoksen ääniraidan päälle. Usein samassa tilassa oli yhtä aikaa useita ryhmiä, jolloin opastetuista kierroksista kehittyi vähän kuin uusi performatiivinen teos muiden rinnalle..
Millaisia kokemuksia sinulla itselläsi on näistä suurnäyttelyistä, kuten Venetsian biennaalista tai Documentasta?
Max: Ihailen Höllerin tapaa tuoda jatkuvasti teoria ja taide hienoon vuoropuheluun, ja tämä on vain yksi toimiva provokaatio jonka hän on tehnyt. Videoteokset ovat yksi ongelma, ne kun saattavat olla vaikkapa Venetsian biennaalissa tai Documentassa tunnin mittaisia. No, pitäähän siellä muutenkin valikoida tarkkaan mitä katsoo, mutta toisinaan teokset ovat sellaisia että selviä vasta 10 minuutin katsomisen jälkeen että missä mennään.. Tässä asiantuntija tarvitsisi oman pedansa, kunnon selvityksen siitä mistä on kysymys, ei sitä tavallista mistä ollaan kotoisin, kuinka pitkä video, mikä on ”teema” (jota taiteilija sitten kuitenkin on käsitellyt omalla tavallaan)… Ei mikään helppo tehtävät. Ehkäpä jättibiennaalit ovat oma haasteensa, joissa erityisesti tarvitaan pedaa rahoittajille jotta paalua tulee näyttelyn järjestämiseen, sitten oma pedansa perusyleisölle (paikalliset, taideturistit), ja vielä omansa ammattilaisille. Ehkä tämä tavoitteiden puute ja artikuloimattomuus, ja kenties se ettei osata rajata ketä milloinkin autetaan ja miten on yksi ongelmistamme kentällä, mitä luulet?
Anni: Tuo ajatus on tutkimisen arvoinen. Siis peda toisaalta on hyvin pitkälle lähtenyt kohderyhmä-ajattelusta, saavutettavuuskysymysten kohdalla erityisesti, eli on pyritty huomioimaan mm. kulttuurinen, tiedollinen, taloudellinen saavutettavuus ja esteettömyyskysymykset. Perinteisesti on mietitty peda-palveluita ikäryhmittäin. Koululaiset joita tuodaan oppitunneilla museoon ovat mielestäni monella tavalla aivan omanlaisensa kohderyhmä, ja se ryhmä jonka kanssa työskennellessä nimenomaan pedagoginen, tai opetuksellinen tavoite on selkeimmin läsnä. Mutta mitä muihin kohderyhmiin tulee, niin itse innostuin kovasti mm. John Falkin kirjassaan Identity and the Museum Visitor Experience (2009) hahmottelemasta kohderyhmäajattelusta joka perustuu kävijöiden tarpeisiin. Ihmiset tulevat taidemuseoon eri syistä. Tämän ajattelun mukaan ihmisiä ei siis jaeta kohderyhmiin ongelmalähtöisesti tai niputtamalla samanikäisiä ihmisiä yhdeksi homogeeniseksi ryhmäksi. Ikä tai jokin ruumiinvamma tai kulttuurinen tausta esimerkiksi ei vielä määrittele sitä mistä ihminen on kiinnostunut. Minusta tämä ajatus on piristävä ja auttaa suuntaamaan pedaa tarkoituksenmukaisemmin ja varmasti myös yleisön mielestä kiinnostavammin.
Max: Kuulostaa mielekkäältä.
Lakkasin muutama vuosi sitten käymästä (muuta kuin virkasyistä) isoissa biennaaleisssa. Ensinnäkin siellä ei ole mielestäni mitenkään parasta taidetta, mutta toiseksi, ja tämä on tärkeämpää, siellä haisee se mikä minua kenties eniten nykypäivänä taiteessa ärsyttää, eli se loputon ura- ja valtapeli tähtikuraattoreineen ja erilaisine yhteenliittymineen, jotka usein taiteen sisäisesti poliittisesti korrektissa (lue: vastakulttuuri-) hengessä papattavat politiikkaa huonommin kuin politiikan asiantuntijat, jauhavat taloudesta huonommin kuin talouden asiantuntijat, ja vieläpä kirjoittavat sitten kuraattorien yhteistyönä erilaisia kirjoja, joihin voisi mieluummin tilata tekstejä sen perusteella että kukas nyt sattuisi olemaan paras kirjoittaja tähän.. Tällainen outo heterogeeninen laadunvastaisuus on mielestäni tämän hetken ongelma. Näkisin mielelläni hyvin käsintehtyä, hyvin ajateltua, hyvin kirjoitettua ja oikeiden ihmisten keskustelemaa, mutta suuret areenat kansainvälisessä taidemaailmassa ovat joukkotapahtuma joissa nämä kymmenottelijat (osa heistä ei ole hyviä enää missään, he ovat vain loistavia verkottujia) touhuavat kymmenessä eri roolissaan (kuraattori, taiteilija, tutkija, tuottaja, viestijä, jne.).
Anni: Niin periaatteessahan taidemaailma voisi olla yksi yhteiskunnallisen keskustelun foorumi. Ainakin pedagogiikalle yleensä uskotaan näyttelyiden teemojen välittäminen yleisölle, kannustamaan heitä tekemään omia tulkintojaan (lue: kuraattorin tulkinta) ja miksei vaikka rohkaisemaan yleisöä keskusteluun. EIi yhteiskunnallisia asioita pohtivat näyttelyt ovat perusluonteeltaan pedagogisia, tai kansanvalistuksellisia, vaikkei jälkimmäistä halutakaan ääneen sanoa, kun se on niin epämuodikas ajatus. En kyllä ymmärrä miksei nyky-kansa muka tarvitsisi ihan rehellistä sivistystä ja valistusta. Pikemminkin tuntuu että asia on päinvastoin. Jos kuraattorilla kerran on jokin kanta tai oikea sanoma, miksei sitä voisi tuoda rehellisesti esiin? Tuntuu vain että yhteiskunnallisesta kantaaottavuudesta on osana kansainvälistä taidemaailmaa tullut juuri kuvaamasi kaltainen lähinnä tyyli-seikka, eräs nykytaiteen estetiikkaan liittyvä ominaispiirre, tai retorinen keino.
Max: Ostan täysin nämä ajatukset, eivät ole ristiriidassa omieni kanssa. Hyvin laitettu!
Sinänsä näissä [meganäyttelyissä] on mukava pyöriä ja tavata tuttuja.. Mutta uskoisin että myös tämä funktio on karkaamassa. Oma veikkaukseni: tulee pienten festivaalien ja biennaalien aika. Niihin eriytyvät ilman festivaalien ja biennaalien kasvupaineita, kompromisseja ja kitsch-yleisöä yhä enemmän sitten ihmiset joita ala kiinnostaa ihan pirusti. On jo mielenkiintoisia esimerkkejä. Eräs pieni festivaali Italiassa ei mainosta: on tunnettava joku ja osattava tulla. Olin vastaavanlaisessa orgaanisesti pyörivässä tapahtumassa Zilinassa, Slovakiassa viime vuonna, underground oli selvästi tavoite josta pidettiin kiinni, ja täytyy sanoa että mieluummin lähden rupattelemaan sellaisille foorumeille. Sodankylä on elokuvapuolella kai klassinen esimerkki: se on vieläkin ruohonjuurta ja substanssia, siksi rakastettu. Mikä nykytaiteessa meni mönkään? Ja sitten toisaalta: on aika huomata vaihtoehtoinen työ, tehdä jotakin omaakin… Onhan pientä ja tahallisen anti-urautunutta toimintaa siellä täällä. En tiedä uskotko visiooni, mutta itse ajattelen että nämä vaihtoehdot tulevat merkitsevimmiksi seuraavalla nykytaiteen aikakaudella, joka on pian alkamassa. En tarkoita varjobiennaaleja – ne haisevat, niissähän ollaan vaan sen ison tapahtuman parasiitteja – vaan pientä, omaehtoista, kompromissitonta.. Kaipaamme eroja, ja biennaaleille on käynyt kuin puolueille, vip-vieraista täyttyville jazz-festivaaleille, jne.
Anni: Minäkin haluaisin uskoa siihen että jo lähitulevaisuudessa taiteen eri foorumeilla tehtäisiin suuren ja höttöisen sijaan enemmän pientä ja timanttista. Ehkä undergroundkin tai marginaali täytyy jälleen uudelleen määritellä, tai löytää. Instituutioiden ulkopuolella tehdään paljon kiinnostavia ja inspiroivia juttuja, mutta on myös paljon tylsää, löysään ajatteluun ja toteutukseen lyssähtävää tai omissa kuvioissa pyörivää undergroundia, joka ei onnistu tuomaan – vapaudesta huolimatta – kovin uutta tai ulkopuolisia koskettavaa puheenvuoroa taiteeseen. En siis lähtisi sinällään tekemään vastakkain asetteluja instituutioiden ja marginaalin välille. Voi myös olla niin, että kiinnostavimmat jutut tulevatkin näiden kahden pään välistä. Mainitsemasi esimerkit kuulostavat minusta tällaiselta välimuodolta, ei oikein undergroundia, muttei myöskään isojen instituutioiden vetämää toimintaa? Minusta ei voida puhua aidosta undergroundista, jos homman takana ovat instituutioissa koulutetut taiteilijat, ellei toiminta todella ole aivan suljetun piirin juttua. Venäjällä esimerkiksi toki on undergroundia – mutta syyt ovat poliittisia, eivät niinkään taiteellisia. Olenko ihan väärässä?
Max: Joo, en usko simplifioivaan vastakkainasetteluun – ja juuri siksi olen vähän kyllästynyt suurimpaan osaa poliittista taidetta. Ostan ajatuksesi, tosin tuohon underground-kysymykseen itselläni olisi ehkä hieman toisenlaisia pohdintoja, mutta en usko että tässä kannattaa lähteä siihen sen enempää.
Mutta tosiaan, ollaanko tultu johonkin johtopäätökseen? Selkeytyikö jotenkin se mikä jurppii tai on ongelma? Kumpikin on varmaan pro peda, mutta miksi tätä mitä hahmoteltiin sitten kutsuisi? Onko se vain liikamäärä jotakin jolla tapetaan erot, vai onko joku tietty muoto pedaa joka alkaa piinaamaan? Tunnen jo ihmisiä jotka ovat ottaneet hatkoja omista museoistaan – tunnettujakin keissejä on jotka eivät ehkä halua itseään mainittavan tässä – kun on elämä käynyt ahtaaksi… Mutta siis määrä vai muoto?
Mitä mieltä itse olet vaatimuksista ulottaa arvostamme peda kaikkeen? Mistä homogenisoiva pyrkimys tulee? Päädyimmekö yhteisymmärrykseen? Sano sinä.
Anni: Olemme tainneet olla koko ajan aika lailla yhteisymmärryksessä. Esiin on tullut useita mielestäni olennaisia ja tärkeitä näkökulmia, mutta mitään valmista johtopäätöstä tästä ei taida voida vielä vetää. Aihe on todella laaja ja moniulotteinen ja vaikea rajattava. Peda ei tapahdu tyhjiössä vaan osana taidemaailman ja koko yhteiskunnan kokonaisuutta, niiden muutoksiin ja ajanhenkeen reagoiden. En usko, että hyvään pedaan on olemassa yhtä joka paikassa toimivaa reseptiä. Niin kuin ei ole taidenäyttelyynkään. Pedaa on huomioidemme mukaan yhtä aikaa liian vähän ja liian paljon tai vääränlaista. Museopedagogisen määritelmän mukaan pedagogiikka tarkastelee museokäyntiä kokonaisuutena ja kaikkea mitä ihminen kohtaa museossa. Pedagogiikka ei siis ole vain opastettu näyttelykierros, työpaja tai esite. Tämän ajatuksen hyväksyn ja sitä kannatan. Mutta en ajattele että pedagogiikan pitäisi olla vielä nykyistäkin näkyvämpää. Itse olen kiinnostunut siitä kuinka pedagogisuus voisi olla osa kuratoriaalista ajattelua, ilman että siitä tulee osoittelevaa, tai latistavaa.
Ehkä olisimme vielä konkreettisemmin voineet ottaa jotain esimerkkejä erilaisista pedagogista ratkaisuista. Oletammeko liikaa, että muutkin jakavat saman kokemuksen tai vähintään tunnistavat asiat joita kritisoimme?
Kotimaamme poliittisessa ilmapiirissä on tällä hetkellä kaksi äänekästä ja toisilleen vastakkaista voimaa, taloudellisesti menestyksekkääseen kulttuurivientiin ja -teollisuuteen uskova, ja nationalistis-taantumuksellinen, eikä kumpikaan näistä ole avantgarden kannalta suotuisa. Älyköt ovat out. Ja kuulostan näin sanoessani varmasti erittäin elitistiseltä. Pedagogiikalla on mielestäni arvokas työsarka yleisen ilmapiirin muokkaamisessa jälleen taidemyönteiseksi.
__________________________________________________
Lukemista:
Falk, John H. Identity and the Museum Visitor Experience. Left Coast Press, 2009.
Hoffmann, Jens (ed.) The Next Documenta Should be Curated by an Artist. E-Flux, New York. Revolver Archiv für aktuelle Kunst. Frankfurt, 2004.
Kinanen, Pauliina Museologia tänään. 4. pääkappale: Museo viestijänä. Suomen museoliiton julkaisuja 57, 2007, korjattu painos 2009.