Sain viime vuonna Suomen Taideyhdistyksen Edvard Richter -apurahan, jolla tuetaan taiteesta kirjoittavien mahdollisuuksia nähdä ajankohtaista taidetta Suomen rajojen ulkopuolella. Lensin apurahan turvin vastikään New Yorkiin ja viikon ajan keskityin näyttelyiden kiertämiseen. Näkemäni taiteen lisäksi matka sai minut miettimään taiteen perässä matkustamisen problematiikkaa yleisemmin ja sen suhdetta siihen, mitä pidämme taiteen asiantuntemuksena.
Runsas lentomatkailu on osa kansainvälisten kuraattorien ja menestyvien nykytaiteilijoiden imagoa, mutta sen korostaminen tai pelkkä itsestäänselvyytenä toteaminen alkaa jo tuntua hieman vanhanaikaiselta. Yleensä lentäen tapahtuva matkustaminen on kuitenkin olennainen osa nykytaiteen parissa työskentelyä, jota eri instanssit myös tukevat. Olen itse työskennellyt kansainvälisesti toimivissa taideorganisaatioissa viimeisen kuuden vuoden ajan ja näin osallistunut aktiivisesti taiteilijoiden ja kuraattorien lennättämiseen Helsinkiin eri puolilta maailmaa. Matkailu mahdollistaa monia hyviä asioita: kansainvälisiä näyttelyitä ja muita projekteja, residenssejä, joilla voi olla suuri merkitys taiteilijan työlle ja elämälle, erilaisia mahdollisuuksia, joita Suomen rajojen sisältä ei löydy.
Matkailu kytkeytyy myös taidealalla toimivien asiantuntemuksen ja verkostojen ylläpitämiseen. Vapaan ja institutionaalisen taidekentän ammattilaiset seuraavat alaa matkustamalla katsomaan näyttelyitä ja tapaamaan kollegoita. Muuttuuko tällainen henkilökohtaisen läsnäolon merkitys, kun joudumme vähentämään merkittävästi lentämistä, vai matkaako taideväki esimerkiksi Venetsiaan jatkossa meri- ja maateitse aiempaa pienemmin joukoin?
Oman työnkuvani puitteissa en ole juuri matkustanut, joten taiteen seuraaminen Suomen ulkopuolella on ollut omatoimista ja jossain määrin satunnaista. Se on riippunut käytettävissä olevasta vapaa-ajasta ja rahasta. Tämä on aiheuttanut tunteen siitä, että olen jäänyt monesta paitsi, mikä oli myös syy hakea apurahaa New Yorkin-matkaan. Esimerkiksi edellisen Kasselin Documentan missaaminen kirpaisee yhä, mutta se osui vuoteen, jolloin matkustaminen ei ollut mahdollista. Tiedän, mitä teoksia näyttelyssä oli, mutta se ei tunnu riittävältä. Kansainvälisen nykytaiteen seuraaminen lukemalla tai Instagramin virrassa vilahtavien teoskuvien kautta tuntuu vajavaiselta, vaikka opintoni perustuivat taideteosten ja arkkitehtuurikohteiden kuvien katsomiseen dioilta (kyllä!), powerpointeista ja kirjoista.
”Ehkä tähän matkailun aikakauteen voidaan myöhemmin suhtautua kuten me suhtaudumme arveluttaviin asenteisiin menneiden vuosikymmenten kirjallisuudessa: he tekivät parhaansa, he eivät vielä tienneet muusta”, kirjoitaa runoilija Raisa Jäntti Nuoressa Voimassa julkaistussa esseessä ”En tahdo enää lentää”. Jäntti kuvaa, miten päätös lopettaa lentomatkailu vaikuttaa hänen työskentelyynsä ympäristössä, jossa matkustamisen nähdään kuuluvan paitsi tiedostavan ja sivistyneen ihmisen elämään myös taiteilijuuteen. Hän kirjoittaa: ”Minulla on tarve olla irti ja vaihtaa maisemaa. Siitä huolimatta en usko, että tilassa siirtyminen tekee automaattisesti ihmiselle hyvää tai sivistää häntä. On mahdollista kiertää koko maapallo ja pysyä täysin omana itsenään, muuttumatta lainkaan. Montako sellaista matkaa muistan tehneeni, jotka ovat sivistäneet minua siten, että vaikutukset ovat pysyviä? Tehneet minusta paremman ja viisaammin toimivan ihmisen? En taida muistaa ainuttakaan (ellei tähän nyt lasketa sitä viimeistä lentomatkaani, jonka tuloksena lopetin lentämisen).”
Mitä vaikutuksia New Yorkin-matkalla oli minuun? Lisäsikö se asiantuntemukseni laatua ja laajuutta pysyvällä tavalla? Näin paljon taidetta ja näin sitä erilaisissa paikoissa, mikä oli tavoitteeni. Oli hienoa seistä Judy Chicagon The Dinner Party -teoksen ääressä Brooklyn Museumissa tai nähdä Agnes Martinin maalausten valo MoMAssa. Oli ehkä järjetöntä kävellä pieneen vaihtoehtogalleriaan Brooklynin Govindassa vesisateessa ja tuulessa, kun sen lähistöllä ei ollut mitään muuta nähtävää. Oli ensin hienoa osua legendaaristen taidehistorioitsijoiden keskustelutilaisuuteen, mutta he toistivat sitä samaa mistä ovat kirjoittaneet 1970-luvulta lähtien ja kiersivät varmasti kaikki soveltavat kysymykset. Oli hienoa saada keskittyä taiteeseen, mutta se kääntyi välillä myös suorittamiseksi ja yritykseksi ehtiä joka paikkaan.
”Onko hyvän kirjan arvoista lennellä pitkin maapalloa uusien kokemusten perässä?” Tätä Jäntin esittämää kysymystä mukaillen voin kysyä itseltäni, oliko pyrkimys laajentaa asiantuntemustani lentomatkan ja sen aiheuttamien päästöjen arvoinen. Vastausta on mahdoton todentaa. Selvää kuitenkin on, että matkani myötä tunnistin, miten epäilykseni oman nykytaiteen tuntemukseni laadusta ja laajuudesta on mielessäni kytkeytynyt matkailuun.
Jäntin kysymys lentämisen perustelemisesta osuu olennaiseen: liikkuvuuden ja kansainvälisyyden kaltaisia nykytaidekentän arvoja ja niistä johtuvaa matkailua ja muita toimintoja on välttämätöntä tarkastella kriittisesti. Alallamme lentämistä rajoittaa ainakin toistaiseksi tehokkaammin niukka budjetti kuin se, että ehdittäisiin miettiä lentomatkojen tarpeellisuutta tai etsiä vaihtoehtoisia tapoja liikkua, jotka ovat yleensä myös lentämistä hitaampia. Me kansainvälisen nykytaiteen parissa työskentelevät olemme avainasemassa tässä pohdinnassa.
Saara Karhunen
Lähteet
Raisa Jäntti: En tahdo enää lentää. Nuori Voima 4/2018.