3.9.2008 Silvia Hosseini
Laurent de Bartillat’n esikoisohjaus ”Maalaukseen kadonnut nainen” (Ce que mes yeux ont vu) ensi-illassa 5.9.2008 on kertomus taidehistorian opiskelijasta Luciesta (Sylvie Testud), joka tutkii 1700-luvulla eläneen ranskalaistaiteilijan, Jean-Antoine Watteaun (1684–1721), maalauksia. Lucie pyrkii Watteaun teoksia ja niiden taustoja tutkimalla selvittämään tämän ujon ja syrjäänvetäytyvän taiteilijan rakkaustarinaa. Bartillat’n elokuva on jatkumoa
viime vuosina suosituksi tulleille kirjoille ja elokuville, joiden lähtökohta on jossain tunnetussa maalauksessa. Tracy Chevalier loi Vermeerin turbaanipäiselle tytölle tarinan Peter Webberin 2003 filmatisoimassa romaanissa ”Girl with a pearl earring” (1999). Suomessa Anna Kortelainen selvitti Albert Edelfeltin naismallin elämäntarinaa ja suhdetta taiteilijaan teoksessa ”Virginie!”(2002). Näille teoksille yhteistä on se, että niissä yhdistyvät fakta ja fiktio, usein jälkimmäisen voitoksi. Kyse on siis eräänlaisesta taidehistoriallisesta fanifiktiosta.
Suhtautuminen näihin teoksiin on ollut ristiriitaista. Tarinat ovat ihastuttaneet monia, mutta saaneet myös kielteisiä kommentteja ja syytöksiä taiteen – Kortelaisen tapauksessa myös tieteen – helposta popularisoinnista. Aihetta kritiikkiinkin varmasti on, mutta ei pitäisi unohtaa, että nämä kirjat ja elokuvat ovat viihteellisyydestään huolimatta taiteen tulkinnan peruskysymysten äärellä: ne saavat pohtimaan sitä, millä tavalla taideteoksia pitäisi katsoa ja tulkita. Tulisiko nojata analyysiin ja teorioihin vai mielikuvitukseen ja tunteisiin?
Bartillat’n elokuvan tavoittelee hetkittäin liikaa dramatiikkaa, ja sen dialogi on paikoin teennäistä. Nämä seikat kuitenkin unohtuvat, sillä elokuvan lähestymistapa taiteeseen on hyvin viehättävä. Päähenkilö Lucie tulkitsee maalauksia naiivilla, mutta äärimmäisen herkällä tavalla, etsimällä niistä tarinoita. Lucie ei ole kiinnostunut analysoimaan Watteaun teoksia taidehistorioitsijana vaan tutustumaan ihmisiin ja heidän kertomuksiinsa. Hänen pyrkimyksissään on pakkomielteisyydestä huolimatta jotain hyvin aitoa ja rehellistä: kyse on halusta ymmärtää taiteen kautta toista ihmistä ja hänen elämäänsä.
Katsomisen ongelma
Lucie on kiinnostunut erityisesti eräästä Watteaun toistuvasti maalaamasta naisesta ja yrittää selvittää, kuka hän oli ja mikä oli hänen suhteensa taiteilijaan. Paikoin salapoliisin työtä muistuttavaa tutkimusta vaikeuttaa se, että maalausten nainen on selin katsojaan, jolloin hänen henkilöllisyytensä on kaksin verroin vaikeampi saada selville.
Maalauksiin kadonnut nainen
Toinen mysteeri, joka astuu Lucie’n elämään, on katutaiteilija Vincent (James Thiérrée). Koska Vincent on kuuromykkä, on kommunikoiminen hänen kanssaan lähes yhtä vaikeaa kuin maalauksen hahmojen kanssa. Vincent on hiljaisuudessaan arvoituksellinen, tosin hän muistuttaa pakkomielteineen Lucie’ta enemmän kuin tämä haluaisi myöntääkään.
Vincentin kuuloaistin ja puhekyvyn puuttuminen korostaa elokuvassa katsomisen ja ymmärtämisen teemaa. Kun Vincent viestii käsillään, Lucie joutuu jatkuvasti hokemaan: ”En ymmärrä.” Saman ymmärtämisen vaikeuden hän kokee maalausten äärellä. Katsomisen tematiikka rakentuu elokuvassa hienovaraisesti myös yksityiskohtien kautta: Lucie näkee Vincentin ensimmäisen kerran ikkunan läpi, sitten ravintolassa peilin kautta, myöhemmin valokuvissa – aina välittyneenä ja tavoittamattomana. Vincentin henkilökuva rakentuu katsojalle pienistä sirpaleista samalla tavalla kuin Watteaun tarina Lucie’lle.
Maalauksiin kadonnut nainen, Sylvie Testud
Elokuva lähestyy ajan kerroksisuutta kiehtovalla tavalla. 1700-luvun maalaukset, joiden pinnalla kamera malttaa liikkua nautittavan hitaasti, näyttävät, millaista elämä oli 300 vuotta sitten. Ne avaavat ikkunoita menneeseen kulttuuriin, pukeutumiseen, muotoiluun, seurapiirielämään ja tapoihin. Nykyteknologian avulla paljastuvat myös salatut yksityiskohdat, joita aikalaiset eivät koskaan nähneet: maalauksista poistetut henkilöt, joiden tilalle on maalattu toinen ihminen tai pelkkää tyhjää.
Mennyt aika rinnastetaan elokuvassa nykyhetkeen kuvaamalla taideteoksen tutkimusprosessia tarkasti: teosten salaisuudet paljastuvat tietokoneohjelmien ja röntgenlaitteiden avulla. Näemme muinoin tehdyt siveltimenvedot, mutta kuulemme hiiren klikkauksia.
”Maalaukseen kadonnut nainen” on myös elokuva kaupungista ja sen muuttumisesta. Maalaukset, piirustukset ja valokuvat kertovat, millainen kaupunkimaisema on joskus ollut. Kun Lucie kiertää etsimässä maalausten kuvaamia paikkoja Pariisissa, kamera kuvaa ajan ränsistyttämiä puutarhoja ja modernisoituneita katuja. Joskus Pariisin halki virrannut Bièvre-joki solisee enää vain maanalaisissa tunneleissa, taivaan sijasta sen yllä ovat nyt katukivet ja rakennukset. Maalauksen salaisuudet voi saada esiin maalikerrosten alta, mutta kaupungin salaisuudet kätkeytyvät syvemmälle. Silti nekin paljastuvat, jos jaksaa etsiä.
Kaupunki muuttuu, mutta sen asukkaat Lucie, Vincent, ja Lucie’n tutkimuksen ohjaaja Jean Dussart (Jean-Pierre Marielle) ovat pohjimmiltaan samanlaisia kuin ihmiset ennenkin: intohimojensa riivaamia, alati tavoittelemassa sitä, mitä ei voi saada. Lucie luopuu lähestulkoon kaikesta saavuttaakseen päämääränsä. Hän tapetoi asuntonsa seinille työnsä vaiheet: suurennokset ja yksityiskohdat Watteaun teoksista ja katoaa siten itsekin maalauksen sisään. Hän ottaa tutkimustyön aikana suuria riskejä, mutta riskin suuruus paljastuu vasta, kun arvoitus on ratkennut.
Mitä silmämme siis näkevät, kun katsomme maalausta? Näkevätkö ne maalia, sivellintekniikan, tyylikauden tunnuspiirteitä, taiteilijalle ominaisen aiheen, jonkun taideteorian käytännön manifestaation vai kätketyn kertomuksen? Vaikka ”Maalaukseen kadonnut nainen” ei ole elokuvana mestariteos, se muistuttaa, että taidetta ei ole aina välttämätöntä analysoida ja teoretisoida: joskus on syytä vain katsoa, tuntea ja antaa mielikuvituksen lentää.