Paula Korte 12.5.2013
Tuomo Rainio: Uudelleen järjestetty kuva, Suomen valokuvataiteen museon Projekti-tila, 15.3.-19.5.2013
Suomen valokuvataiteen museon Projekti-tila tarjoaa mahdollisesti parhaan ikkunan tämän hetken mielenkiintoisimpaan suomalaiseen valokuvaan. Valokuvan perinne ja nykyaika astuva kiehtovaan dialogiin Tuomo Rainion (s.1983) näyttelyssä Uudelleen järjestetty kuva.
Rainion teokset ottavat aiheekseen digitaalisen kuvan ja esittävät sen olemuksesta kysymyksiä, jotka olemme sivuuttaneet aivan liian köykäisesti. Digitaalinen kuva on hallinnut valokuvausta jo pari vuosikymmentä, mutta sitä lähestytään yhä kuin analogista kuvaa, vaikka todellisuudessa kyse on kahdesta täysin erilaisesta mediasta. Juuri tähän Rainio tarttuu tuoreissa teoksissaan ja purkaa osiin digitaalisen kuvan suhdetta tilaan, aikaan ja valoon.
Tuomo Rainio: Dataputous (2013)
Projekti-tilaa hallitsee videoinstallaatio Dataputous (2013), jossa on mahdollista nähdä yksi Islannin kauneimmista vesiputouksista, Seljalandsfoss. Kuitenkin sen sijaan, että videolla pyörisi matkailumainos upeasta luonnonkohteesta, putous näyttäytyy katsojalle niin kuin tietokone sen ymmärtäisi, sävyarvojen numeraalisena temmellyskenttänä. Teoksen vaikutus on vähintäänkin kummallinen, tuntuu kuin katselisi nurinkurin käännettyä kangasta, jonka kuvio näyttäytyy vääristyneenä. Katsojan valtaa kärsimättömyyden tunne, halu kääntää juoksevat numerot oikein päin, tunnistettavaksi kuvaksi. Rainio on onnistunut tietokoneohjelmallaan luomaan digitaalisen kuvan negatiivin, jossa numeraaliset sävyarvot vastaavat perinteisen filmin kiteitä.
Näyttelyn toinen videoinstallaatio, Giant Mountains uudelleen järjestetty (2013) käsittelee yhtä digitaalisen kuvan keskeisimmistä kysymyksistä: miten paljon kuvaa voi muuttaa ennen kuin se muuttuu toiseksi? Teoksen alkukuvana on Caspar David Friedrichin maisemamaalaus Riesengebirge (1835). Hiljalleen kuvan pikselit alkavat muuttaa paikkaa, kunnes jokainen kuvan piste on uudessa kohdassa, ja lopputuloksena on television lumisadetta muistuttava tasainen pikseleiden värimassa. Kun alku- ja loppukuvia tarkastellaan digitaalisina histogrammeina, ovat ne kuitenkin täysin identtisiä, tietyssä mielessä siis sama kuva, sillä histogrammit ”ilmaisevat vain kunkin sävyn lukumääriä eikä sijaintia”, kuten taiteilija kertoo meille tilikirjassaan Dokumentteja: Huomioita työskentelyprosessista (2013).
Tuomo Rainio: Giant Mountains (2013)
Rainio osoittaa teoksellaan terävästi, kuinka digitaalisen kuvan suhde valoon ja sitä kautta todelliseen maailmaan on muuttunut oleellisesti. Perinteinen filmille tallennettu valokuva on kiinteässä riippuvuussuhteessa juuri valoon, joka piirtää näkymän todellisista kohteista filmin kiteisiin. Digitaalinen kuvanmuokkaus on problematisoinut tämän riippuvuussuhteen, sillä vaikka kuvassa on täysin sama valon mahdollistama informaatio, voidaan se järjestää aivan tuntemattomaan muotoon. Onko kuva pelkästä pikselimassasta vielä kuva vuoristomaisemasta? Missä menee se ohut ja häilyvä raja, jonka jälkeen digitaalinen kuva ei enää ole esitys todellisen maailman kohteesta? Kun jokaiseen digitaaliseen kuvaan liittyy tämä muokkaamisen mahdollisuus, kuinka voimme ikinä todella luottaa niihin?
Videoinstallaatioiden lisäksi näyttelyssä on esillä lähes veistosmaisia teoksia, jotka pysäyttävät pohtimaan aikaa ja tilaa. Sade (2013) koostuu kymmenistä päällekkäin nivotuista ja takavalaistuista kalvoista, joista jokaiseen on vedostettu yksi ruutu videosta. Erikoisuutena ruuduissa on kuitenkin se, että taiteilija on erotellut videokuvasta vain sadepisarat, jolloin toisiaan seuraavat hetket pysäytettyinä ja päällekkäin aseteltuina antavat sateen luonnostella maiseman esiin. Tästä tekniikasta seuraa myös se, että aika on mahdollista nähdä teoksessa fyysisesti. Aika paikantuu konkreettisesti teoksen syvyysakseliin, jonka päällekkäiset kalvot muodostavat. Aika on tilaa.
Tuomo Rainio: Syy-seuraussuhde (2013)
Sekä video että valokuva ovat olemuksellisesti riippuvaisia ajasta, joskin eri tavoin. Videokuva tallentaa ajan kulumisen hetki kerrallaan, ja peräkkäin esitettyinä kuvista syntyy kokemus jatkuvasta, etenevästä ajasta. Videokuvassa hetket ovat kuitenkin läsnä aina vain yksi kerrallaan, jolloin ajan kerrostuminen ei tule näkyväksi. Myös yksittäinen valokuva voi pitkän valotusajan keinoin vangita pidemmän tuokion aikaa, mutta toisin kuin video, valokuva litistää ajan yhteen ruutuun, menettäen puolestaan mahdollisuuden sen pituussuuntaiseen tarkasteluun. Rainio on löytänyt teoksessaan tavan esittää aika irtonaisena näiden kahden median rajoituksista. Tulos on lyyrinen ja herkkä. Yhtäkkiä katoavasta ja subjektiivisesta ajasta tulee jotakin kouriintuntuvaa ja jaettavaa. Samalla esiin piirtyvä maisema tuntuu paljastavan jonkin ikiaikaisen pohjavireen, joka yhdistää kaikkea valokuvaa, sillä äärimodernissa tekniikassaan teos muistuttaa ensimmäisiä valokuvia, Joseph Nicéphore Niépcen kokeiluja, jotka aloittivat kuvan vallankumouksen.
Ensimmäisistä hetkistä lähtien valokuva on muuttanut radikaalisti käsitystämme sekä ajan että tilan kokemisesta, ja Rainio osoittaa, että valokuvalla on vielä tuoretta sanottavaa. Kaiken takana on juuri valo, kuten kuvapari Syy-seuraussuhde (2013) meille hiljaa muistuttaa. Suttuisen ikkunan tahrat heittävät melankolisen varjon seinälle; ei toista ilman toista, tarvitaan aina suhde.
Kirjoittajasta: Olen estetiikan pääaineopiskelija Helsingin yliopistosta. Taide on minulle kattavin inhimillistä olemista valottava tiedonlähde, se on paras hahmotelma ymmärryksestä, jota maailmalla on tarjota.