Teksti: Maaria Niemi 12.5.2017
Kuvat: Mika Friman ja Jussi Koivunen / Sara Hildénin taidemuseo, Jari Kuusenaho / Tampereen taidemuseo, Riihimäen taidemuseo
Sukupuolisuudesta on kehittynyt ajankohtainen taiteellinen keskustelunaihe tässä ajassa cis- ja transsukupuolineen. Vastakkaisuudet ovat muuntuneet liukuviksi ja sukupuolinen identiteetti voi olla muutakin kuin perimiehinen tai yltiönaisellinen. Tämän konservatiivisen ajattelun, että naiset ovat naisia ja miehet miehiä, eli polaaristen ääripäiden väliin voi asettua myös jotain muuta, kuten intersukupuolisuutta. Sukupuolinen identiteetti ei ole enää välttämättä lukittua; annetun sukupuolisuuden kyseenalaistaminen on yksi nykytaiteen teemoista. Silti tutkittavaa täysin traditionaalisen naistaiteilijuuden tai aihepiirinä miehisyyden maalaamisen kanssa riittää yhä. Tästä todistaa Tampereen taidemuseon laaja näyttely Täältä tullaan! suomalaisista modernistinaisista. Sara Hildénin taidemuseossa on puolestaan Jarmo Mäkilän retrospektiivinen yksityisnäyttely, joka sisältää erityisesti vahvan osuuden miesten ja poikien elämää käsitteleviä maalauksia.
Emeritaprofessori Riitta Konttisen kokonainen elämäntyö on liittynyt suomalaisiin naistaiteilijoihin. Kirjahyllyistä löytyvät hänen kirjoittamansa tutkimukselliset teokset nimenomaan taiteilijuuden ja naisena olemisen historiallisuudesta taiteessamme – ja myös sen problematiikasta. Tampereen taidemuseon näyttelyä täydentää sopivasti hänen uusin julkaisunsa Täältä tullaan! (Siltala 2017).
Elga Sesemann: Omakuva (ajoittamaton)
Varsinainen näyttely esittelee ikään kuin johdantona tunnustettuja naistaiteilijoita kuten Schjerfbeckin, Thesleffin ja Schaumanin, mutta laajemmin se sisältää vähemmän tunnettuja maalareita. Vaikka muistaisi esimerkiksi nimet Elin Gustafson, Eva Gyldén, Gunvor Grönvik, Edith Wiklund ja Gerda Qvist, on heidän taiteellinen työnsä vähemmän tunnettua. Mutta täysipainoisiksi taiteilijoiksi näitä naisia voi kutsua. Elga Sesemanin (1922–2007) leveän ekspressiivisiä maalauksia löytyy julkisista kokoelmista. Hänen voimakkaat siveltimenvetonsa ja paksut maalimassansa edustivat taiteilijan mukaan spontaania ja epä-älyllistä kuva-ajattelua. Modernistinaisten etujoukkoon voidaan nostaa myös Sylvi Kunnas (1903–1971). Hänen kontaktinsa Tulenkantajiin tuotti nimenomaan uuden ajan kuvia, modernia kaupunkilaisuutta, joka on kuva-aiheeltaan sen muutoksen symboli, jonka kanssa nämä naiset työskentelivät. Futuristinen kaupungin ihailu löysi osin muotonsa myös naistaiteilijoiden työssä. Uusi uljas kaupungistuminen ja naisen emansipaatio perinteisestä roolista loivat uutta taidetta – vai loivatko? Konttisen tutkimuksellinen ote kirjaa täsmällisesti ja ansiokkaasti modernistinaisten taustaa ja työskentelyn kontekstia, mutta kiinnostavaksi nousee huomio, että nämä naiset ajattelivat ja elivät modernimmin kuin maalasivat. Heidän kuva-aiheensa noudattivat varsin perinteisiä aiheita: asetelmia, maisemia, muotokuvia ja omakuvia. Sylvi Kunnaksen kontakti Tulenkantajiin mahdollisti kuitenkin poikkeuksellisen tyyliteltyjä kirjankansien suunnittelutyötä ja art deco -henkistä muotokieltä.
Sukupuolentutkimus asettaa modernismin teesit kyseenalaisiksi. Modernismin avantgardistinen luonne oli eteenpäin pyrkivää, yksilöä korostavaa, herooista ja taideteoksissa ainutkertaisuutta ylistävää. Nykyaikana voi asettaa miehisen taiteilijaneron rinnalle työskentelemään mielessään yhtälailla naistaiteilijan, vaikka taidekoulutus ei naiselle ollut modernismin alkupuolella lainkaan itsestäänselvyys. Tässä näyttelyssä on myös esimerkki siitä, miten lopulta nainen ylittää miehensä: sananmukaisesti ja konkreettisesti. Greta Hällfors-Sipilän (1899–1974) kuvamaailma on rajoja rikkovaa ja uutta luovaa sovinnaisuuksia mainiosti karttaen. Yhtäältä ne kuvittavat modernia maailmaa, kaupungistumisen tuomia huvituksia, illanviettoja ja kulttuuria kokonaisuutena. Toisaalta ne kuvittavat päiväkirjanomaisesti tarinaa naisen yksinäisyydestä, oman kodin vankeudesta sekä taiteilijapuolison poissaolosta. Kuvat kertovat taiteilijaparin rinnakkaisuudesta yhteisissä illanvietoissa, joilla on todellinen alkuperä: saman päivän iltana Tivan ja Hallen luona Björn ja Fagi laulavat gluntteja. Greta eli Tiva ja Sulho (Sipilä) eli Halle työskentelivät toistensa rinnalla. Nykytutkimus on osoittanut, että taiteelliset ansiot olivat Gretan eikä Sulhon, jonka signeerasi vaimonsa teoksia omiin nimiinsä. Gretan mielikuvitukselliset teokset lähenevät naivismin suorasukaista kerrontaa ja kuvamaailmaa, mutta sukupuolentutkimuksellisesta näkökulmasta esimerkiksi Sinipukuisen ihailijan tarraava ote naisen olkapäästä lähenee nykystandardein sukupuolista häirintää.
Greta Hällfors-Sipilä: Halle pelaa shakkia Wreden kanssa (1922)
Isien perintö maalauksina
Taidemaalari Jarmo Mäkilän (s. 1952) tuotannossa on lähes aina ihmisiä, teokset kertovat tarinoita. 2000-luvulle tultaessa hänen narraationsa alkoivat yhä toistuvammin kertoa maskuliinisesta maailmasta. Seesteisen uudistuneesti miesten ja poikien maailmat avautuvat narratiivisina, runollisina, maisemallisina ja samalla ilkikurisina. Sarjallisiksi muodostuneet teemat Miesten huone ja Kadonneet pojat esittelevät sekä värillisesti että muotokieleltään uudenlaisen taiteilijan, jonka tarinat kumpuavat myös subjektiivisesti sisältäpäin. Samanaikaisesti hän maalaa universaaleja kuvia, joissa nostalgia ei vajoa paatokseen, mutta nykyhetki ymmärtää menneisyyden merkityksen. Mäkilän maalauksissa toistuu esimerkiksi 1950-luvun univormu: pyhäkoulumainen valkoinen paita ja tummat housut. Asuna se symboloi aikakautta, josta voi ammentaa luutuneita käsityksiä ajan yhteiskunnasta ja sen normeista. Mäkilä maalaa kuitenkin vimmatusti pikemminkin normitettua maailmaa vastaan, heittää hallitusti perspektiivin oikeellisuuden kattoon, kusee nurkkaan ja monistaa yhdestä pojasta monta ja monesta yhden. Samannäköiset pojat ovat pieniä miehiä, aikuisiksi puettuja, mutta ovatko he miehiä? Suomalaisen miehen myytiksi ja taakaksi voisi nimetä velvollisuuden ja kunnian vaatimukset. Sotaa käyneet sukupolvet ovat vielä osin olemassa ja miehinen perintö on hiljaisuuden testamentti. Mäkilä käyttää isiä ja miehiä toistuvasti teosnimissään ja kuvapari Kaikki isäni linnut toistuu vuosina 1992 ja 2011. Ensimmäisessä hän maalaa synteesin, Enckellin, Gallén-Kallelan ja von Wrightin linnuista ja toisessa linnut ovat poikia, naamioituneen ja muumioituneen isän rummuttavia, sylissä istuvia, katossa roikkuvia poikia – monikollisesti molemmissa.
Jarmo Mäkilä: Kaikki isäni linnut (1992)
Suomalaisten poikien ja miesten maailma, jatkumo erityisesti henkisenä perintönä, on kuvina painava. Miesten huoneen yksittäinen mies on yksinäisyyden kuva siinä missä monikolliset pojat. Mäkilän maalauksissa pojat ovat kollektiivisesti yhdessä, poikajoukkona, mutta henkisesti erillään, joukossakin yksin. Lähtökohta isien perinnöstä pojille kulkee aikajanalla taaksepäin sodan käyneisiin sukupolviin, mutta yhä rajummin eteenpäin nykyhetkeen. Kun mies on yksin, on poikakin mieheksi tultuaan yhä yksin. Universaalisti ihminen on yksin, kuten Mäkilä osuvasti kuvaa kolmiulotteisessa installaatiossaan Hylätyissä (2016–17), jonka alkuperä on syntynyt sivuun sysätystä veistosmateriaalista. Poltettuun saveen ikuistetut pojat teoksessa Kärpästen herra (2012) ovat hyvin vakavailmeisiä; kädet suorina alaspäin roikkuen he ilmentävät jotain vastaansanomatonta, yhtäältä alistumista kohtaloon ja toisaalta uhmaa sitä vastaan.
Mäkilän maalauksellinen tuotanto kiertyy eheäksi synteesiksi, jossa värikäs varhaistuotanto yhdistyy isien ja poikien narraatioihin unohtamatta niissäkään taidehistoriallisia viittauksia. Näyttelyn tuoreimmat maalaukset todistavat tätä: Isien ja poikien leikit (2016) voimakkaalla sinisyydellään, Sydänpuu (2016) punaisena. Varhaiset punkkarit lähes kirkuvine väreineen ovat seestyneet tarinoiksi. Jos pastissit ja julkiset syytökset suorasta lainaamisesta – ennen suomalaisen postmodernin maalaustaiteen syntyä – toivat julkisuutta Mäkilälle 1980-luvulla, enää hänen ei tarvitse etsiä kuva-aiheitaan ulkopuolelta. Oma maailma riittää hyvin ja sieltä syntyvät Jarmo Mäkilän suvereenit maalaukset, joita leimaa kuvapinnan lisäksi kulttuurinen syvyys viittauksineen kirjallisuuteen ja musiikkiin.
Jarmo Mäkilä: Kärpästen herra (2012)
Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernismin murroksessa
Tampereen taidemuseo 18.2.–28.5.2017
Puutarhakatu 34, 33230 Tampere
Ti-pe 9–17, la-su 10–18
Jarmo Mäkilän retrospektiivinen yksityisnäyttely
Sara Hildénin taidemuseo 11.2.–28.5. 2017
Särkänniemi, Tampere
Ma-su 10–18