Museot ja tekoälyn aika: mitä jätämme perinnöksi?

Yksi ajatus koskettaa kaikkia tekoälyä käyttäneitä: millaista olisi tehdä töitä aina valmiudessa olevan työkaverin kanssa, jolla olisi laajat tietovarannot ja joka kehuisi aina ajatuksiani. Myös Pluribuksessa nähdään, miten jotkut virukselle immuunit ihmiset pitävät muiden muuttumista halukkaisiksi miellyttäjiksi hyvänä asiana. Niinpä. Miksi turhaan kiistellä vastahakoisen lähimmäisen tai nihkeän työtoverin kanssa?

Helmikuussa teknomaailma kohahti, kun tekoäly-yhtiö Anthropicin tutkija Mrinank Sharma irtisanoutui ja ilmoitti siirtyvänsä runouden pariin. Erokirjeessään hän kirjoitti, että “maailma on vaarassa”. Anthropic on Open AI -yhtiöstä eronneiden työntekijöiden perustama ja se on profiloitunut tekoälyn eettiseen kehittämiseen. Sharman erikoisala oli tekoälyn turvallisuus. Hän oli ryhmänsä kanssa tutkinut mm. sitä, miten tekoälyn kanssa työskentelevillä on riski vääristyneeseen maailmankuvaan, koska tekoäly pyrkii miellyttämään.

Suomi on Euroopan kärkeä tekoälyn soveltamisessa. Myös omalla alallani, museoissa on pohdittu tekoälyn roolia. Voisiko se helpottaa työtä kokoelmien kanssa, olisiko siitä apua datamassojen hahmottamiseen? Voisiko sitä hyödyntää museon saavutettavuudessa? Entä miten tekoälyä voisi käyttää vastuullisesti ja turvallisesti? 

Tekoälyä pusketaan yhteiskunnassamme laajasti eri rintamilla ja kehitys on niin nopeaa, että muutoksen eri ulottuvuuksia on vaikea hahmottaa. Kun puhutaan tekoälystä, viitataan käytännössä suurten yhtiöiden, kuten Googlen, Microsoftin, Metan ja Amazonin kehittämiin kielimalleihin. Yhtiöt myös muodostavat keskinäisiä yhteistyö- ja kauppasopimuksia. Taatakseen generatiivisen tekoälyn edellyttämän laskentatehon, pelkästään sirujen ja datakeskusten tarve on valtava. Puhutaan triljoonista dollareista ja datakeskusten lähettämisestä avaruuteen. Jotta koko rakennelma ei romahtaisi, on tekoäly-yhtiöiden tuotteille saatava käyttäjiä mahdollisimman laajasti: esimerkiksi joidenkin laskelmien mukaan Open AI tarvitsee lähes puolet maailman väestöstä käyttäjikseen pysyäkseen pystyssä 2030.

Museon tehtävä on ICOM:in kansainvälisen museomääritelmän mukaan olla: ”yleishyödyllinen, pysyvä ja yhteiskuntaa palveleva instituutio. Se tutkii, kerää, säilyttää, tulkitsee ja asettaa näytteille aineellista ja aineetonta perintöä. Museot ovat yleisölle avoimia, saavutettavia ja inklusiivisia. Museot edistävät monimuotoisuutta ja kestävää kehitystä. Ne toimivat ja viestivät eettisesti ja ammattimaisesti, yhdessä yhteisöjensä kanssa. Museot tarjoavat monipuolisia oppimisen, ilon, pohdinnan ja tiedon jakamisen kokemuksia.” 

Jo pidempään museoissa on pohdittu kulttuuriperinnön saavutettavuutta ja sitä, miten yhä uudet yleisöt voisivat kokea museot omikseen. Alkuvuosinaan internet yhdistyi vahvasti demokratiaan ja tiedon saavutettavuuteen. Tällä saralla monet muistiorganisaatiot ovat tehneet hyvää työtä: yhä useampi kokoelma on selattavissa netissä. Nyt tekoälyn aikakaudella avoimuus ei olekaan ongelmatonta. Herää huoli tekijänoikeuksien polkemisesta, ihmisten luovan työn ja yhteisen kulttuuriperinnön eteen tehdyn työn ryöstöviljelystä kaupattavaksi tuotteeksi, kun botit etsivät koulutusdataa netistä.

On hyvä myös pysähtyä miettimään, millaisia asioita tekoäly suoltaa. Tekoälyohjelmien mustat laatikot imevät tietoa, mutta meille käyttäjille niiden toiminta on läpipääsemätöntä. Kielimalleja tutkinut Otto Sahlgren kirjoittaa siitä, miten kielimallit toimivat tiedollisen hallinnan välineinä. Hänen mukaansa tutkimus antaa ”viitteitä siitä, että suositut mallit heijastavat ja uusintavat hegemonisia tiedollisia resursseja ja evidenssiä. Näillä tarkoitetaan tässä yhteydessä yhteiskunnassa valtaapitävien ryhmien, kuten eliittien tai etuoikeutettujen väestönosien, käsitteitä, uskomuksia ja tietokäsityksiä sekä evidenssiä, joka heijastaa näitä tiedollisia resursseja.” Sahlgren esittää huolensa siitä, että ”[k]ielimallien homogeenisuus voi johtaa ympäristössä tuotettavien tiedollisten resurssien yksipuolistumiseen erityisesti, kun mallia käyttävät useat eri toimijat.” (Sahlgren, niin&näin, 3/2025)

Vielä yksi, koko yhteiskuntaa koskeva teema, liittyy ympäristökriisiin. Museot pohtivat monien muiden lailla keinoja, miten voisivat pienentää hiilijalanjälkeään. Museotyötä tehdään pitkäjänteisesti ja kulttuuriperintöä vaalitaan tuleville sukupolville. Mutta jos tulevaisuudessa ei ole enää yleisöjä, ei museossakaan ole enää mieltä. Siksi ympäristökriisin haaste on otettu kentällä vakavasti, ja moni tutkii erilaisia keinoja, kuten paikallista tuottamista, lentomatkustamisen vähentämistä ja säilytystilojen energiatehokkuuden parantamista. Tekoälyn ympäristökuorma uhkaa kuitenkin kääntää kehityksen päälaelleen.

Entä mitä tekoäly sitten tarkoittaa yksilölle? Filosofi Jarkko Vuori kuvasi Helsingin Sanomissa osuvasti: “Monet pysyvät aktiivisina pelon voimalla. Väsymättömän puuhastelun taustalla on pelko, että jos en suoriudu, putoan kelkasta.” (HS 10.2.2026). Filosofi Byung-Chul Han on kirjoittanut omaa aikaamme leimaavasta masennuksesta ja burn outista. Hänen analyysissään ihminen on jatkuvasti itseään kehittävä, aina parempaan pyrkivä, ja painii siksi jatkuvan epäonnistumisen ja riittämättömyyden tunteen kanssa. Tilanteessa, jossa työntekijöille maalataan tulevaisuuskuvia, joissa vaihtoehtoina ovat lopputili tai tekoälysovellusten taidokas hyödyntäminen, on monen helppo valita jälkimmäinen. Jos on onnekas. Samalla uudet sukupolvet, jotka ovat vasta siirtymässä työelämän, uhkaavat jäädä ilman aloituspaikkoja. 

Mietin, onko mahdollista, että museon tehtävä ja tekoälyyn liittyvät valtavat ratkaisemattomat kysymykset ovat ristiriidassa keskenään. Hahmotan tekoälyyn kytkeytyvän laajasti yhteiskunnallisia, taloudellisia, geopoliittisia, ympäristöllisiä, kulttuurisia, filosofisia ja eettisiä kysymyksiä. Pelkään, että tekoälyn hyödyntäminen edistää ainoastaan tekoäly-yhtiöiden osakekehitystä, ei monimuotoisuutta ja kestävää kehitystä, se ei auta yhteisöjä ja yksilöjä, vaan vie meitä kohti yhä eriytyneempiä kuplia.

Teksti: Saara Hacklin