Teksti ja kuva: Nuppu Koivisto 17.9.2017
Olen lyhyen tutkijanurani aikana ehtinyt käydä useassa innostavassa, kannustavassa ja mukavassa konferenssissa sekä Suomessa että ulkomailla. Yksikään niistä ei kuitenkaan ole tehnyt minuun vastaavaa vaikutusta kuin syyskuun alussa 2017 Bangorin yliopistossa järjestetty The First International Conference on Women’s Work in Music. Uskallan väittää, että enemmistö muista osallistujista olisi kanssani täsmälleen samaa mieltä.
Naismuusikoista ja -säveltäjistä on toki kirjoitettu aiemminkin, mutta vasta 1990-luvun alkuvuodet ovat tuoneet akateemiseen musiikintutkimukseen Marcia J. Citronin tai Susan McClaryn teosten kaltaista teoreettista kivijalkaa aiheen syväluotaavaan käsittelyyn. Erityisesti ns. länsimaisen taidemusiikin puolella käänne feministisen tai queer-tutkimuksen suuntaan on tapahtunut verrattain myöhään ja verrattain hitaasti. Tätä taustaa vasten ei siis ole ihme – joskin on surullista – että ensimmäinen ainoastaan naisten asemaa musiikintutkimuksessa käsittelevä kansainvälinen konferenssi järjestettiin vasta nyt.
Kenellekään ei liene uutinen, että erityisesti klassisen musiikin maailmaa vaivaavat edelleen luutuneet sukupuoliroolit ja -käsitykset. Vasta muutama viikko sitten saimme lukea lehdistä, kuinka torontolainen Sheraton Caldwell Orchestras -musiikkiyritys oli vaatinut seksistisin sävyin niitä laulajattariaan, jotka eivät olleet tarpeeksi ”hyväkuntoisia ja hoikkia” (fit & slim), pukeutumaan väljiin vaatteisiin, jotta heidän ”ruokavaliolliset mielitekonsa” (dietary indulgences) eivät häiritsisi yleisön herkkiä silmiä. [1] Vastaavanlainen synkkä, arkipäivänen seksismi nousi esille useassa konferenssin esitelmässä. Esimerkiksi arvostetun BBC Proms -konserttisarjan kappaleista vain pari hassua prosenttia on naisten säveltämiä: jotain kertoo se, että tämän kauden hiljattaisessa päätösspektaakkelissa Sibeliuksen Finlandia oli huomattavasti näkyvämmin esillä otsikoissa kuin Lotta Wennäkosken samassa tilaisuudessa esitetty tilausteos Flounce. [2] Anglikaanisen kirkon kuoroihin hyväksytyt tytöt taas eivät saa samanlaisia stipendi-, koulutus- tai palkkiomahdollisuuksia kuin heidän ikäisensä pojat: heille maksetaan edelleen useissa seurakunnissa huomattavasti vähemmän korvausta samasta työmäärästä. [3] Lasikattoja löytyy konferenssin puheenvuorojen perusteella myös muiden säveltäjien, kapellimestareiden ja muusikoiden työympäristöstä.
Tällaisia faktoja ja kokemuksia kuunnellessaan musiikin sukupuolihistorioitsija uhkaa masentua auttamatta. Mielenkiintoista kuitenkin on, että naismuusikoiden ja -säveltäjien arvostuksen narratiivi vaikuttaa konferenssiesitelmien perusteella koostuneen viime vuosisatojen kuluessa pikemminkin aaltoliikkeestä ja paradokseista kuin nousujohteisesta kehitysoptimismista. Esimerkiksi säveltäjä Nicola LeFanu totesi, että Royal College of Musicin ilmapiiri oli vielä hänen opiskellessaan 1960-luvulla huomattavasti vapaamielisempi kuin vaikkapa kaksikymmentä vuotta myöhemmin. [4] BBC Proms -konserteissa taas esitettiin 1800- ja 1900-lukujen taitteessa huomattavasti enemmän naissäveltäjien musiikkia kuin viime vuosikymmeninä: naissäveltäjien tuotanto nimittäin rajoittui tuolloin usein pienimuotoisiin teoksiin kuten Promseissa suosittuihin lauluihin, joita heidän oli sosiaalisesti hyväksyttävää säveltää. [5] Vastaava taantumisen ja edistyksen vuorottelu on esiintynyt muuallakin kuin musiikkikulttuurissa: esimerkiksi sukupuolittuneet vaaleanpunaiset ja -siniset lastenvaatteet ovat kokeneet suosionsa nousun vasta 1990-luvulta lähtien.
***
The First International Conference on Women’s Work in Music herätteli kuitenkin osallistujissaan myös yhteisöllistä optimismia. Koska konferenssin agenda rakentui sukupuolentutkimuksen näkökulmille – ja koska leijonanosa puhujista oli naisia – tapahtumasta muodostui eräänlainen turvallinen tila syrjintäkokemusten jakamiselle ja kuuntelemiselle, toisin sanoen vertaistuelle. Henkilökohtaisesti olen ollut onnekas siinä suhteessa, että en ole toistaiseksi joutunut kokemaan minkäänlaista suomimista työelämässä sukupuoleni vuoksi. Niinpä olin yllättynyt siitä, kuinka helpottavalta konferenssin poikkeuksellinen ilmapiiri tässä suhteessa tuntui: ei tarvinnut edes varautua siihen mahdollisuuteen, että joku auktoriteetti yrittää kyseenalaistaa tai ”setäselittää” tutkimuskohdettani minulle ylemmyydentuntoisesti. Keskiluokkaisena valkoisena heteronaisena en edes osaa kuvitella, mitä vastaavanlainen rauha merkitsisi vaikkapa LGBTQI- tai rodullistetuille tutkijoille, jotka työskentelevät vähemmistöön kuuluvien musiikintekijöiden parissa.
Nykyisin muodikas tutkimuksen ”yhteiskunnallisen vaikuttavuuden” vaatimus johtaa helposti päälleliimattuihin latteuksiin, mutta Bangorin-konferenssissa sillä oli luonteva paikkansa. Muuan kollega kiteytti monen doktorandin ajatukset toteamalla, ettei hän halua väitöskirjansa jäävän tasolle, jolla opuksen lukee vain hänen äitinsä ilman, että tutkimuksella on todellisia mahdollisuuksia muuttaa sukupuolittuneita valtarakenteita. Tässä mielessä oli erinomaista, että tapahtumaan osallistui tutkijoiden lisäksi lukuisa joukko ammattimuusikoita, säveltäjiä, toimittajia sekä musiikkiorganisaatioiden edustajia.
Kenties yleisön heterogeenisuudesta johtuen usean esitelmän kohdalla nostettiin esiin kysymys siitä, miten aihetta voisi tuoda laajemman yleisön tietoisuuteen: käsite ”preaching to the choir” kuultiin useamman puhujan suusta. Eräs panelisti puolestaan huomautti osuvasti, että on hienoa, että naissäveltäjistä tehdään tutkimusta, mutta tosiasiallisesti tärkeämpää olisi saada heidän teoksiaan kaivettua naftaliinista ja esitettyä julkisesti. Bangorin yliopiston School of Music oli ottanut haasteen vastaan järjestämällä konferenssin yhteyteen kaksi konserttia, joiden ohjelma koostui pelkästään brittiläisten naissäveltäjien – erityisesti juhlavuottaan viettävän Grace Williamsin (1906–1977) – sävellyksistä ja sisälsi jopa muutamia kantaesityksiä. Konkreettinen vaikuttaminen on tietenkin vaikeaa erityisesti näkyvimpien, suurten laitosorkesterien ja -teattereiden tasolla, jolla ohjelmistopäätöksiin vaikuttavat yleisön toiveet sekä laajan mittaluokan taloudelliset realiteetit.
***
Konferenssiohjelman monipuolisuudesta huolimatta – mukana oli niin perinteistä teoreettista analyysiä kuin etnomusikologiaa ja musiikkiteknologiaakin – jäin Marcia J. Citronin hengessä miettimään sen kaanonkriittisyyttä. Oikeastaan kaikki tapahtuman paneelit ja konsertit keskittyivät nimittäin länsimaisen taidemusiikin ympärille, joskin haastetta peruukkisedille toivat esitelmäpuheenvuorot Booseyn balladikonserteista, varieteessa soitetuista saksofonikappaleista ja muista perinteisesti väheksytyistä musiikinlajeista. Silti oman tutkimukseni viitekehys, 1800-luvun populaarimusiikin ja varieteen naismuusikkous, tuntuu edelleen olevan sokea piste musiikin sukupuolihistoriassa. Sainkin vastailla kysymyksiin siitä, onko tutkimusaiheeni arvoa ja mielekkyyttä kyseenalaistettu musiikkitieteilijäporukoissa, koska se kietoutuu massakulttuurin synnyn ja median ”kevytkenkäisiksi” leimaamien naisten historiaan.
Kaikkea ei tietenkään voi saada eikä kritiikin kärki kohdistu tässä itse konferenssiin, vaan kyseessä on alan sisäiseen keskusteluun liittyvä laajempi ongelma. Kun kaanoneita tarkastellaan musiikin sukupuolihistoriassa joka tapauksessa dekonstruktion linssien läpi, eikö katsetta voisi samalla suunnata muiden altavastaajien asemaan, kuten esimerkiksi Nadine George-Graves on tehnyt tutkimuksessaan Whitmanin sisaruksista? [6] Muutoin riskinä on, että tutkimuskentällä kuuluu lähinnä keskiluokkaisten, länsimaisten, koulutettujen ja emansipoituneiden naisten ääni, ns. ”valkoinen feminismi”. Koska musiikin sukupuolihistorian keskeinen elementti on valkoisen keskiluokkaisen heteromiehen näkökulman purkaminen, on sääli, jos rajojen rikkominen jää binääriselle mies-naisakselille. Häpeäkseni tunnustan, että törmäsin itse esimerkiksi vasta viime viikolla aivan sattumalta Britannian ensimmäisen tummaihoisen säveltäjän Ignatius Sanchon (n. 1729–1780) elämäntarinaan. [7] Ehkä tässä olisi kelpo teema The Second International Conference on Women’s Work in Music -tapahtumalle, joka toivon mukaan seuraa pian erinomaisen antoisaa edeltäjäänsä.
Kirjoittaja valmistelee Helsingin yliopistolla tohtorintutkintoaan työotsikolla ”’Suloisia impiä’ vai ’tapain turmelijoita’? Naisorkesterit Suomessa 1870–1918”.
Viitteet
[1] ”Toronto orchestra closed after fat-shaming singers”. BBC News 25.8.2017.
[2] BBC Promseista esitelmöi Susan Elliott (“Women Composers and the Proms: The First 100 Years”, 6.9.2017, Bangor University).
[3] Enya Doylen esitelmä “The Quire as Liberation Zone: Women and Girls in English Cathedral Music”, 6.9.2017, Bangor University.
[4] “Music Industry Panel”, 5.9.2017, Bangor University.
[5] Ks. viite 3.
[6] George-Graves, Nadine: ”The royalty of Negro vaudeville” – the Whitman Sisters and the negotiation of race, gender and class in African American theater, 1900–1940 (St Martin’s Press: New York 2000).
[7] Inglis, Lucy: Georgian London – Into the Streets (Penguin Books: London 2014), s. 97–98.