29.2.2008 Irmeli Hautamäki
Riitta – Nainen talossa Kiasma-teatterissa
Pauliina Hulkon ohjaama kokeellinen teatteriesitys Riitta – Nainen talossa Kiasma – teatterissa oli ilahduttava tapaus, joka ei ole saanut tarpeeksi huomiota. Esitys ei ollut vain kiinnostava, se otti riskiä uhkarohkeuteen saakka, mutta onnistui ja teki katsojan lopulta suorastaan onnelliseksi. Kunnia kuuluu myös Teatterikorkeakoulun tohtoriohjelmalle; jos se mahdollistaa tällaisia produktioita, niin mikä sen parempaa.
Esityksen otsikko viittaa Alexandre Dumas nuoremman Kamelianaiseen, jonka päähenkilö oli unohtumaton kurtisaani Marguerite Gautier – mistä nimi Riitta (kuinka kova ja soinnuton se onkaan verrattuna englannin tai ranskankieliseen versioonsa) tietenkin juontuu. Esitykseen kuului tekstifragmentteja Dumas’n romaanista. Lumoavaa, tyylikästä ja ylellistä lähestyttiin kuitenkin sen vastakohdan, eli groteskin kautta. Näyttämöllä ei ollut yhtäkään tyylikästä naista, vaan kaikki esiintyjät olivat miehiä.
Tämä valinta tietysti herätti monia kysymyksiä, varsinkin esityksen alussa. Kyse oli tietysti sukupuolesta, mutta ei naisellisuudesta eikä miehisyydestä, eikä niiden vastakkaisuudestakaan. Näkisin että valinnan taustalla oli enemmän fyysisyys sinänsä, tuo paljon puhuttu ruumiillisuus. Ruumiillisuus (oli kyse sitten naisen tai miehen ruumiista) on aina jollakin tavoin puutteellista, vajavaista –joskus groteskiuteen saakka. Rakkaudessa ja siihen liittyvissä mielikuvissa lumoavuus ja ruumiin puutteellisuus törmäävät yhteen ja sekoittuvat toisiinsa omituisesti.
Alussa miesesiintyjät olivat lähestulkoon todellisia ‘tavallisia miehiä’. Mustaan peruspukuun pukeutuneina he askaroivat miesten töissä puuta veistäen ja hioen. Näissä tosimiehissä oli silti vikaa: heidän jalkaansa oli sidottu korkeakorkoiset valkoiset sandaalit. Ne pilasivat koko miehisyyden ilmenemän.
Myöhemmin groteskius, fyysinen vajavuus, korostui shokeeraavasti, kun esiintyjät istutettiin pyörätuoleihin. Nyt he olivat heittäneet mustat univormunsa pois ja esiintymisasuina oli enää pelkät korsetit sekä naurettavat sukkahousut, joihin miesten pitkät ja hyvännäköiset sääret oli puettu. Näissä hullunkurisissa ja mahdottomissa asuissa esiintyjät tekivät ihmeitä: he muuttivat epäuskottavan uskottavaksi, huvittivat ja viihdyttivät katsojia taitavilla laulu ja varietee-esityksillä. Musiikkina oli kevyttä ja emotionaalisesti sykähdyttävää amerikkalaista viihdemusiikkia. Yksi esiintyjistä oli todella vammainen. Katsomossa koettiin lieviä huimauksen hetkiä, kun muut heittelivät häntä kuin räsynukkea.
Riitta –
’Vammaisesiintyjien’ pyörätuolishow- numerot huvittivat kovasti. Valloittavimmillaan esitys oli numerossa, jossa yksi esiintyjä ’strippasi’ pyörätuolissa ’Lovin you is easy b’couse your’e beautiful’ kappaleen soidessa taustalla. Esiintyjä hipelöi pyörätuolia ikään vartaloaan ja heitteli pyörätuolin irronneita osia menemään. Näiden kanssa vuorottelivat sensuellit kohtaukset, joissa miesten suun kautta tuli esiin kananmuna. Tällainen uskalias numero kuuluu ilmeisesti vakiona striptease-esityksiin.
Halu miellyttää ja viehättää, olla mieliksi, olla haluttava, päästä huomion kohteeksi, saada toinen heltymään, siitä näyttämön vammaisnumeroissa oli kyse. Välillä kävi mielessä epäilys, haluttiinko tässä alleviivata sitä, että vain kauniit eli fyysisesti täydelliset tulevat rakastetuiksi? Esiintyjien taitavuus hälvensi epäilyn ja todistetuksi tuli, että kenellä tahansa jolla on halua, on myös kykyä miellyttää ja ainakin huvittaa – jotakuta.
Kun katsojille tarjottiin varieteenumeroiden ja reippaan kuorolaulun vastapainoksi hyvin valittuja tekstikatkelmia Dumas’lta ja Irigaraylta, syntyi esitykseen kiinnostava jännite fyysisesti vajavaisen todellisuuden ja toivekuvan välille.
Riitta, kuvassa Jukka Ruotsalainen
Yksi esiintyjä resitoi Dumas’n tekstiä niin taitavasti, että mielikuvitus loihti esiin välähdyksiä 1800 –luvun puolivälin muodikkaasta ja aistikkaasta kaunottaresta Marguerite Gautier’sta ja tämän kodista. Kaunotar on olemassa vain kuulijan ajatuksissa, välimatkaa näyttämön näkyvään todellisuuteen oli runsaasti. Silti, en ole varmaan koskaan kuullut näin älykkäästi esitettyä puhetta suomalaisessa teatterissa. Esityksen ’täydellisyyttä’ (tässä yhteydessä) korosti esiintyjän aivan pieni, hurmaava r-vika. Toinen kiinnostava tekstiresitaatio oli Luce Irigaraylta, sen aiheena oli hyväily.
Tämän fragmentin luki oikeasti vammainen esiintyjä, mikä motivoi hänen roolinsa esityksessä. Tuo hämmästyttävä katkelma luettiin kolmeen kertaan: ensin tunnustellen sen outoa runollis-filosofista tyyliä, sitten ymmärtäen ja selkeästi ja lopulta kuin rukouksena. Kaikki pyörätuolissa istuvat esiintyjät lausuivat sen hartaasti yhteen ääneen kuin isämeidän. Mieleeni jäi, että tekstikatkelmassa puhuttiin neitseellisyydestä ja ehkä myös viattomuudesta, joka hyväilyssä syntyy uudelleen.
Esitys kasvoi ja muuttui vaihe vaiheelta. Se ylitti alun fyysisen groteskiuden ja siihen liittyvän irvokkaan koomisuuden. Lopussa se ikään kuin rukoili viattomuuden puolesta. Tänä aikana, kun joka tuutista työnnetään lapsipornoa ja seksiskandaaleja, vetoomusta viattomuudesta voisi pitää poliittisena tekona. Loistava kohtaus oli esityksen loppupuolella myös se, jossa hyvin pitkä miesesiintyjä nousi (korkokengissä) pyörätuolista, riisui pikkutakin päältään, taitteli sen rauhallisesti käsivarrelleen ja katseltuaan ympärilleen poistui arvokkain askelin näyttämöltä.
Dramaturgia ja ohjaus: Pauliina Hulkko
Musiikin johto: Sanna Salmenkallio
Esiintyjät: Masi Eskolin, Marc Gassot, Juhani Haukka, Pekka Heikkinen, Jussi Lehtonen, Veli Lehtovaara, Jukka Ruotsalainen
Muusikot: Harry Joy/ Mirva Råman (fagotti), Sanna Salmenkallio (viulu,piano), Kari Sinkkonen (koskettimet)