Teksti: Nuppu Koivisto 18.9.2016
”Alla filmerna som görs till Finlands 100-årsjubileum handlar om män. Alla. För mig är det ett mysterium att ingen reagerade på det här under processens gång. När jag läser manus där huvudrollen är en man tänker jag ofta på hur lätt det skulle vara att göra Janne till Janina”, kommentoi näyttelijä Jessica Grabowsky Hufvudstadsbladetissa 13.9.2016 tulevan kansallisen pönötysspektaakkelimme taiteellisia ambitioita. Kannanotto on monessa mielessä tärkeä. Ensinnäkään naisten omaehtoista näkyvyyttä valkokankaalla tuskin voi tässä A2-lisääntymisiltojen maassa liikaa korostaa. Toiseksi on oleellista kysyä, millä tavalla naiset nivotaan osaksi sitä kansallisen historiankirjoituksen kaarta, joka koko projektiin liittyy.
Koko juhlavuoteen liittyvä historiakuva lipsuu luonnollisesti äkkiä purematta niellyn metodologisen nationalismin ja kansallisen omahyväisyyden maailmaan. Projektia markkinoiva Suomi100-sivusto on kuin suoraan pääministerimme fläppitaululta: sen kuvakieli heijastelee Sibeliuksineen, marjasaaliineen ja idylliseen kaupunkimaisemaan sijoiteltuine tyytyväisine kansalaisineen tuttua ja turvallista maabrändiklisheetä. Mukaan kootussa massiivisessa aikajanassa Suomen tapahtumat ja ”muu maailma” on tietenkin sijoitettu steriilisti erillisiin sarakkeisiinsa. Logon fonttivalintakin on juuri sen verran retro, että Suomi-Filmi-mielikuvilta on vaikea välttyä. Valtion 100-vuotias itsenäisyys näyttäytyy tässä kontekstissa miellyttävänä demokratian ja hyvinvointivaltion menestystarinana, joka etenee kauniin teleologisesti dramaattisten mutta sankarillisten käänteiden (talvisota) kautta kohti yhteistä ”tulevaisuuden Suomea”, jossa kaikki on paremmin.
Konservatiivisessa, miehisessä historiakuvassa naisen paikka rajoittuu yleensä enkelimäiseen lottaan, vertauskuvalliseen Suomi-neitoon tai korkeintaan Minna Canthiin. Vähäosaisempien sosiaaliluokkien naiset – työläiset, palvelijat, prostituoiduista nyt puhumattakaan – joko loistavat poissaolollaan tai näyttäytyvät surullisten olosuhteiden uhreina. Fennomaaninen ajatus naisesta kodin hengettärenä tai korkeintaan kansankynttilänä istuu tiukassa. Tämä on nähdäkseni eettisesti kyseenalaista: eräs historiantutkimuksen tärkeimpiä tehtäviä on tuoda julkisesti kuuluviksi niiden ihmisten ääniä, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet muiden jalkoihin.
Kenties Suomi100-hypeen liittyvä elokuvabuumi voisi ottaa tässä oppia viime aikojen kansainvälisistä trendeistä. Keväällä 2016 teattereissa pyöri näyttävästi kaksi ilahduttavan raikasta historiallista suuren budjetin mainstream-elokuvaa – The Suffragette ja The Dressmaker – joita tähdittivät Carey Mulliganin ja Kate Winsletin kaltaiset kuuluisuudet. Etenkin ensin mainittu toimi oivallisena herätteenä sen suhteen, millaisin odotuksin Finnkino-rainoissa esiintyviä naishahmoja yleensä lähestyy: kerrankin naisnäkökulmasta kerrottu elokuva, joissa mieshenkilöiden ja parisuhteiden merkitys jää marginaaliseksi. Samaa virkistävää ajattelua löytyy The Dressmaker -elokuvan draaman kaaresta, jossa alun Pieni suklaapuoti -tyylinen romanttinen komiikka katkaistaan Kill Bill -henkisen kostosaagan hyväksi. Merkillepantavaa on, että kummankaan elokuvan päähenkilöt eivät kuulu yhteiskunnalliseen eliittiin, vaan tarinaa kuljettavat Lontoon East Endissä kasvanut pyykkäri sekä australialaiseen pikkukaupunkiin asettuva ompelijatar omilla ehdoillaan.
Itse roolihahmojen ohella oleellinen on kysymys siitä, missä määrin naisnäyttelijöiden oma ääni kuuluu Suomen julkisessa keskustelussa. Grabowsky toteaa haastattelussaan tuntevansa kollegoita, joiden on vaikea saada yhteiskunnallisia ja taiteellisia näkemyksiään julki, kun toimittajia kiinnostaa pääasiallisesti haastateltavan perhe-elämä. On surullista, että naispuolisiin esiintyviin taiteilijoihin suhtaudutaan median piirissä pikemminkin heidän sukupuolensa kuin heidän työnsä ehdoilla. Keskustelulla naistaiteilijoiden ihmissuhteista tai vaikkapa heidän työvaatteidensa sopivaisuudesta on toki yleiseurooppalaiset, historialliset juurensa. 1800-lukulainen porvarillinen epäluulo julkisesti musisoivan tai näyttelevän naisen moraalia kohtaan ei ole näistä asenteista kaukana.
Kansallinen kertomus Suomi100-vouhotuksineen on tietenkin historiantutkimuksen kannalta lähtökohtaisen ongelmallinen ilmiö – ja sama koskee sen suhdetta sukupuoleen. Suomen tapauksessa sankarin viittaa saavat yleensä kantaa keskiluokkaiset, kansallismielisen ideologian omaksuneet 1900-luvun alun naiset, joiden kautta on mukava ylpeillä aikakauden poliittisilla uudistuksilla. Osittain sama haaste koskee The Suffragette -elokuvaa, joka esittää uusimman ajan sukupuolihistoriaa yleisölle ainoastaan naisasialiikkeen herooisena kertomuksena. Tällaisesta näkökulmasta tulee helposti turhan ahdas. Näiden kahden narratiivin purkamisen soisi olevan entistä näkyvämmin agendalla, kun itsenäisen Suomen historiaa käsitellään taiteen tai populaarikulttuurin keinoin. Jessica Grabowskyn painavissa sanoissa piilee tärkeä askel tähän suuntaan.
Kirjallisuus
Hakala, Heidi. ”Gör Janne till Janina”. Jessica Grabowskyn haastattelu Hufvudstadsbladetissa 13.9.2016, viimeksi käytetty 18.9.2016.
Suomi100-juhlavuoden virallinen sivusto, viimeksi käytetty 18.9.2016.