Teksti: Henna Kukkonen 17.4.2016
Maalauksessa univormupukuinen mies on istutettu siniharmaaseen taustaan, johon hänet on myös osittain häivytetty. Teoksen yli, suoraan miehen silmien kohdalla kulkee tumma viiva. Videossa toinen mies tuijottaa koko videon keston eli viidentoista minuutin ajan suoraan kameraan. Katsoja ei näe mitään muuta kuin miehen kasvot valkeata taustaa vasten. Molemmat teokset ovat muotokuvanomaisia, mutta miksi vain jälkimmäistä voi pitää muotokuvana? Entä miksi molempien teosten henkilöt jäävät anonyymeiksi, nimettömiksi?
Alkuvuodesta 2016 Turun yliopistolla järjestettiin Tutta Palinin ohjaama muotokuvatutkimuksen kurssi. Kurssin aikana pohdimme useaan otteeseen muotokuvan luonnetta: mikä muotokuva oikeastaan on? Miten se määritellään tai tunnistetaan?
Muotokuvan genre on vanha: hallitsijoiden ja muiden merkkihenkilöiden muotokuvia on tuotettu vuosisatoja. Pitkä historia tekee muotokuvasta myös konservatiivisen lajityypin: sillä on omat vakiintuneet muotonsa ja tunnistettavat piirteensä, joiden puuttuminen voi saada meidät epäilemään, onko kyseessä muotokuva lainkaan. Lähtökohtaisesti muotokuvan ainakin oletetaan esittävän kohdettaan – olevan ikoninen – sekä myös edustavan malliaan jotenkin, esimerkiksi eri attribuuttien kautta esitettynä. Ongelma tässä on, että muotokuva kuvaa kuitenkin vain pintaa, fysionomiaa eli kohteen ulkoista olemusta. Sen sijaan kohteen sisäisyyden tavoittaminen on huomattavasti vaikeampi tehtävä. Muotokuvissa usein poseerataan jollain tavalla ja kuvattava on muutenkin tietoinen siitä, että on kuvauksen kohteena. Tietoisuus käy erityisen hyvin ilmi silmistä ja katseen suunnasta – katsooko malli suoraan katsojaa, jonnekin ulos kuvasta, vai ovatko hänen silmänsä suljetut hänen keskittyessään johonkin muuhun? Nämä ovat kysymyksiä, jotka nousevat pintaan katsottaessa Miikka Vaskolan Man with a Broken Horizon– ja Tero Puhan Ei mitään ja kaikki -teoksia.
Kohti anonyymiyttä
Miikka Vaskola: Man with a Broken Horizon (2015)Vaskolan Man with a Broken Horizon herättää kysymyksen, onko se muotokuva ollenkaan. Teos näyttää siltä, että siinä on käytetty miehen valokuvaa pohjalla. Tämä valokuva taas muistuttaa hyvin paljon perinteistä muotokuvaa: se on kokovartalokuva istuvasta miehestä, vaikka maalauksessa alkuperäisen kuvan rajoja onkin häivytetty. Vanhahko mies on kuvattu ¾-profiilissa ja virkapuku, kenties sotilasuraan viittaava, yllään sekä vakava ilme kasvoillaan.
Syy, miksi kyseenalaistan koko maalauksen muotokuvaluonteen on ensiksikin se, että mies on asetettu abstraktiin taustaan ja häivytetty sinne; hän on katoamassa taustaan ja vaikuttaa sen vuoksi enemmän objektilta kuin subjektilta. Toiseksi ja erityisesti syynä pidän kuitenkin sitä, että maalauksen yli on vedetty viiva, joka asettuu juuri miehen silmien kohdalle. Viiva kulkee harmonisesti kultaisen leikkauksen mukaan, mutta tässä tapauksessa on hyvin häiritsevä ja maalausta rikkova elementti. Samalla pään yläosa ja miehen muu vartalo jäävät hienoisesti eri tasoille eivätkä kohtaa enää.
Silmiin liittyy paljon sanontoja kuten ”silmät ovat sielun peili”, mikä on osoitus silmien keskeisyydestä ihmisten välisessä kommunikaatiossa. Silmien avulla voi ilmaista hyvin paljon, ja toisaalta ne ovat myös näköaistin merkittävyyden vuoksi tärkeitä oman havainnointimme kannalta. Lisäksi haluttaessa peittää ihmisen henkilöllisyys käytetään vähintään juuri silmien edessä olevaa palkkia tai muuta vastaavaa.
Vaskolan maalauksessa miehestä tehdään siis oikeastaan subjektin sijaan objekti rikkomalla ja viivan avulla peittämällä silmien alue. Samalla miehestä tulee katsojalle anonyymi; kuva olisi ilmeisen muotokuvamainen jos vain näkisimme miehen silmät. Kiinnostava elementti kuvassa on miehen virka-asu, joka sekin viittaa jo itsessään anonyymiin järjestelmään, jonka osanen mies on. Toisaalta hänen ikänsä ja sukupuolensa (sekä siksi, että on muotokuvattavana) takia voi päätellä, että hänen asemansa on melko korkea. Voi miettiä, haluaako taiteilija kyseenalaistaa kuvallaan yksityisen ja julkisen sfäärin erottelua tai kenties kasvottomaksi tekevää järjestelmää. Kasvoton Vaskolan maalauksen mies nimittäin on, vaikka vain hänen silmänsä ovat peitetyt. Maalauksen hahmo ei enää ole yksilö eikä kuvauksen kohde, ainoastaan aihe tai väline suuremmille teemoille.
Tero Puhan 15-minuuttinen video Ei mitään ja kaikki puolestaan on mielestäni muotokuva, vaikka jo teoksen nimi kyseenalaistaa sen, voiko katsoja saada kuvatusta juuri minkäänlaista tietoa. Muotokuvaksi videon tekee se, että kuvattu, siis taiteilija itse on tietoinen kuvauksesta. Kuitenkaan video ei perinteisen muotokuvan tapaan paljasta oikeastaan mitään henkilöstä itsestään. Se, mitä katsoja voi päätellä, on ainoastaan kuvatun ulkoiset ominaisuudet – summittainen ikä, sukupuoli.
Tero Puha: Ei mitään ja kaikki (2013; still-kuva)Av-arkin sivuilla videon asettelua kuvaillaan ”passikuvamaiseksi”, ja sitä se onkin: kuva on rajattu niin, että keskellä ovat miehen kasvot ja muusta kehosta on näkyvillä ainoastaan vähän hartioita. Tausta on neutraalin valkea. Passikuvan idea on tietenkin olla helposti tunnistettava dokumentti ihmisestä, hänen yksilöllisten piirteidensä kuvaus. Passikuva kuten Puhan videokin ovat hyvin ikonisia kuvia eli ne vähintäänkin pyrkivät esittämään mahdollisimman tarkasti kohteensa, ja onnistuvatkin siinä, ainakin yhdenlaisessa esittämisessä. Samalla kun passikuva erottelee jokaisen ainutlaatuiset piirteet toisten vastaavista, asettaa se myös kaikki samaan muottiin ja tekee sitä kautta anonyymiksi. Passikuvahan täytyy ottaa tarkkojen ohjeiden mukaan, jotta se kelpuutetaan henkilöllisyyden todistamiseen.
*
Vaskolan ja Puhan teokset ovat erilaisia monin tavoin, kuten mediumiltaan ja esitystavaltaan. Ne on kuitenkin tehty vain parin vuoden erotuksella toisistaan samassa maassa. Molemmissa kuvauksen kohteena on ihminen. Se ei kuitenkaan vielä riitä tekemään molemmista muotokuvia, vaan ainoastaan Puha videossaan tietoisena subjektina tekee myös teoksesta muotokuvan. Vaskolan maalauksessa alkuperäistä muotokuvaa on käytetty hyväksi, mutta lopputulos ei ole muotokuva.
Molemmissa teoksissa anonyymiys nousee yhdistäväksi elementiksi, vaikkakin niiden anonyymiys on erilaista: Vaskolan maalauksessa miehestä on tehty objekti sekä kirjaimellisesti näkemätön. Voimme tarkastella häntä paljastumatta itse, sillä mies ei näe meitä. Puhan videossa mies on subjekti ja hän näkee meidät ja katsoo koko teoksen keston ajan suoraan silmiin, mutta on silti anonyymi. Passikuvamaisen muodon avulla miehestä on tehty näkymätön, kuka tahansa ilman nimeä.
Taustalukemistona:
Kihlman, Asta: ”Sukupuolen problematiikkaa Beda Stjernschantzin omakuvassa”. Teoksessa Beda Stjernschantz. Ristikkoportin takana, toim. Itha O’Neill. 2014. 83–90.
Kuusamo, Altti: ”Kasvojen merkkiluonteen läpinäkyvyydestä. Kasvojen elävöittämisen kielioppia”. Teoksessa Merkitysten maailmantorilla, toim. Sam Inkinen et al. 2008. 13–43.
Mustekalan Muotokuva-teemanumero ilmestyi äskettäin. Hanna Lamnaouer kirjoitti helmikuussa arvion Miikka Vaskolan näyttelystä Turun taidemuseossa