17.3.2008 Reetta Haarajoki
When I was young
I never needed anyone
And makin’ love was just for fun
Those days are gone
Livin’ alone
I think of all the friends I’ve known
But when I dial the telephone
Nobody’s home
All by myself
Don’t wanna be, all by myself anymore
All by myself
Don’t wanna live, all by myself anymore
Hard to be sure
Sometimes I feel so insecure
And love so distant and obscure
Remains the cure
All by myself
Don’t wanna be, all by myself anymore
All by myself
Don’t wanna live, all by myself anymore
When I was young
I never needed anyone
And makin’ love was just for fun
Those days are gone
All by myself
Don’t wanna be, all by myself anymore
All by myself
Don’t wanna live, all by myself anymore
All by myself
Don’t wanna be, all by myself anymore
All by myself
Don’t wanna live, all by myself anymore
Eric Carmen; All by myself
Nan Golding 1.2. – 13.4.2008 Kiasma 4krs.
Näyttelyssä musiikki johdattaa ja nostalgisoi. Tarina on kuin oopperaa. Se on kaunis, vaikka jo tarinan kulkiessa tiedämme lopun olevan surullinen.
Tarkastelen seuraavassa Nan Goldinin valokuvia lähtökohtani tapa, jolla Goldin tarkastelee ja havainnoi ympäristöään. Pohdin miten Goldin osallistuu havainnoimaansa ja vertaan Goldinia Baudelairen kaltaiseen ympäristöään tarkkailevaan flanööriin. Benjamin tarkasteli Baudelairea flanöörinä, joka tekee havaintoja suurkaupunkiympäristössä. Baudelaire havainnoi runoutensa kautta 1800-luvun teollistuvaa Pariisia. Flanööri harhailee kaupungissa päämäärättömästi ja kokee ympäristönsä hienostuneemmin. Benjamin tulkitsee, että flanöörin katse on vieraantunutta katsetta. Flänööri etsii turvapaikkaa joukoista, mutta ei ole kotonaan suurkaupungin massassa, eikä porvarisluokassa. Flänöörille kaupunki on vuoroin maisema, vuoroin olohuone. Flänöörin rooli jää kuitenkin sekä Baudelairella, että Benjaminilla tarkkailijan rooliksi.
Tehdessään merkintöjä ympäristöstä tarkkailija ja havainnoitsija sijoittuu helposti ulkopuolelle. Nan Goldinin tapa tallentaa ympäristöään on ennen kaikkea läsnäolevaa ja välitöntä kokemista. Goldin on kontaktissa kuvattaviensa kanssa. Kuvattavat hymyilevät Goldinille, ojentavat tälle olutpulloa ja nojaavat häntä kohden. Goldin on itse mukana tilanteissa, istuu keskellä juhlia tai baaripöydässä, ei jää niiden ulkopuolelle. Goldinin rooli ei siis ole linssin takaa tallentajan rooli. Hän on samalla tasolla kuin kuvattavansa, yksi heidän joukossaan.
Goldinin valokuvaukselle on toki keskeistä tallentaa ympäristönsä tietynlaisena. Kun saavun toisen kerran Goldinin näyttelyyn, huomaan, että näyttely ei ole vain Goldinin oma tarina. Goldinilla on selkeästi tietoinen tarve esittää hyvin monen näyttelyssä esiintyvän ihmisen tarina. Ystävät ja hetket on tallennettu sellaisina kuin ne halutaan muistaa. Esimerkiksi Cookiesta piirtyy esiin kissansilmäisesti tyyppi, jonka hahmo kutistuu ja heikkenee kuolemaa kohden. Goldin kuitenkin haluaa näyttää hänet hymyilevänä ja iloisena, vielä hetkinä ennen sairastumista. Jollain tapaa ilon hetkinä on siis jo havaittavissa se mikä on tuleva, vaikka kuvattavat tai kuvaaja eivät täysin tiedosta mitä tuo tuleva on.
Nan Goldin on elänyt kahta hyvin erilaista elämää. Goldin syntyi vuonna 1953 ja asui Washington DC:n lähiössä Marylandissa. Valokuvaukseen hän tutustui Satay Community Schoolissa Bostonissa 15-vuotiaana. Myöhemmin hän opiskeli valokuvausta Tufsin yliopiston Boston School of the Museum of Fine Artsissa. Aluksi Goldin kuvasi mustavalkokuvin Bostonin homo- ja transvestiittiyhteisöjen elämää. Värikuviksi hänen kuvansa vaihtuivat puhtaan vahingon kautta, mutta ovat myöhemmin säilyneet sellaisina. Muutettuaan valmistumisensa jälkeen New Yorkiin, Goldin kuvasi lähipiiriään, jota hän on itse kuvaillut uudeksi perheekseen.
Ensimmäisen elämänsä Goldin eli ihan tavallisen juutalaisperheen nuorimpana tyttärenä. Tavallisen, ainakin jos ajatellaan, että jokaisella perheellä on oma traumansa, josta puhutaan vain kuiskien. Goldinin tämän elämän tarina tulee esille Goldinin teoksessa “Sisters, Saints”. Oikeastaan teos kertoo taiteilijan sisaresta, Barbara Goldinista, mutta lopulta siitä tulee myös Nan Goldinin tarina. Nan Goldin rinnastaa sisarensa elämäntarinan vainotun Pyhän Barbaran tarinaan. Barbara Goldinin suljettiin varhaisella iällä kasvatuslaitokseen, ja tämä teki useiden masennusjaksojen jälkeen itsemurhan.
Nan Goldinin ääni sanoo vakavana, kuvien taustalla pyörivällä nauhalla, että hän luuli pitkään oman elämänsäkin päättyvän kahdeksantoistavuotiaana. Mutta toisin kävin. Goldinin ääni jatkaa, että ensin huumeet pelastivat hänet tuolta pelätyltä ennenaikaiselta kuolemalta. Pelastivat, ennen kuin ne muuttuivat hänen vankilakseen.
Sisaren kuolema ja tämän “hulluksi julistaminen” leijailee Goldinin yllä hänen loppuelämänsä. Hän on oivaltanut kevyen rajan elämän ja kuoleman välillä. Kun Goldinin elämä virtaa kuvina edessäni musiikin soidessa, en voi olla liikuttumatta. Eksynyt Nan, hämmentynyt Nan, aina kiharatukkainen Nan. Hoikka Nan tanssipuvussa. Mustan silmän saanut Nan. Kuvanauhan takana kummittelee huutojen ja hiljaisuuden äänimaailma. Kuiskaus ja vaikeneminen.
Goldinin kuvissa eletään 80-lukua, jolloin tietoa vaaroista ei vielä ollut. Nykyään elävä 2000-luvun ihminen elää jatkuvasti tiedostaen ympärillään kaikkea. Kun istumme baarissa, mietimme jo seuraavan päivän päänsärkyä. Teemme jatkuvia tiedostavia valintoja, sillä valistus ei salli meidän lopettaa ajattelemista. 2000-luvun ihminen miettii irtosuhteiden viidakossa, kannattaako. Goldinin maailmassa suhtautuminen viinaan, huumeisiin ja seksiin oli rajatonta. Tavallaan näitä kaikkia haalitaan niin paljon kuin mahdollista.
Elämä ja kuolema ovat teemat, jotka liittyvät vahvasti Goldinin kuvamaailmaan. Toisaalta kuolemaa kuvataan hyvinkin konkreettisesti aids-kohtaloiden ja huumeiden käytön kautta. Toisaalta useissa kuvissa esiintyvät kukkakimput maljakoissaan symboloivat elämän nopeaa kiertokulkua ja lakastumista. Goldinin kuvista saa sellaisen vaikutelman, että elämä on vain nopea välähdys syntymän ja kuoleman välissä.
New Yorkista alkoi kuitenkin Goldinin uusi vapautunut elämä, hänen uuden perheensä keskellä. Tuota perhettä hän on taltioinut usein hyvinkin intiimeissä töissään. Filmille ovat merkintöinä jokapäiväisestä tallentuneet etenkin vartaloiden muodot ja valot.
Goldinin valokuvat ovat kuvia hänen lähipiiristään. Kuvissa on usein yksi tai kaksi ihmistä hyvin luonnollisessa olotilassa. Kuvattavat ovat samassa tilassa Goldinin kanssa. Usein ollaan juhlissa baarissa tai lojutaan huolettomasti savuke kädessä sängyllä. Monet Goldinin kuvat ovat niin intiimejä, että on vaikea ymmärtää, miksi kuvaaja on ollut paikalla. Toisaalta tämä seikka korostaa kuvissa esiintyvien ihmisten estottomuutta ja tietynlaista rajattomuutta. Vaikka kuvissa ihmiset ja vartalot ovat keskiössä, on myös huonetila esillä. Vaikka henkilöt makailisivat sängyllä, saattaa kuvan yläreunustaa kehystää yöpöydän esineet. Jos kuvissa esiintyy vain yksi ihminen, ei hän ole koskaan yksin, vaan takana loistaa esimerkiksi valotaulu, seinällä on kehyksissä muotokuva tai kuvan henkilöllä kädessään sanomalehti, jonka pääotsikko erottuu katsojallekin.
Goldinin valokuvien vaikutelma on, että ympärillä on jatkuvasti ihmisiä. Useat valokuvat ovat pariskunnista. Vaikka kuvan keskeinen fyysinen läheisyys on usein pientä, henkilöt istuvat esimerkiksi yhdessä sängynlaidalla, tekee Goldin tarkkoja havaintoja kuvattavistaan. Goldinin kuvissa on selvästi aistittavissa henkilöiden henkinen läheisyys tai etäisyys. Välillä samalla sängylläkin istuvien henkilöiden etäisyys tuntuu kasvavan valovuosiin, kun toisen katse harhailee tilan ulkopuolelle. Goldinin paljon kuvaamat Joanna ja Aurelie ovat poikkeuksellisia, ehkä maailmankaikkeuden kauneimmat rakastavaiset. Heillä on samanlaiset poolopuserot ja savukkeet samalla tavalla etu- ja keskisormen välissä, osoittamassa samaan ilmansuuntaan. Molemmat ovat tummapiirteisiä ja kauniita. Joanna on espanjalainen ja Aurelien nenänpää on sen verran pysty, että sitä haluaisi koskettaa.
1990-luvulla Goldinille avautui uusi visuaalinen maailma. Ensi kertaa hän alkoi toden teolla kuvata ulkoilmaa ja yksityiskohtia matkoiltaan. New Yorkissa tai jossain päin maailmaa palataan välillä jälleen yhteen ystävien kanssa, mutta 80-luvun takaiset hurjat ajat ovat ohi. Kiasman näyttelyssä ensimmäinen näyttelyhuone, joka kokoaa Goldinin kuuluisuuteen nostaneet 80-luvun kuvat yhteen on hämärämpi, kuin sieltä täältä kuvia näyttävä myöhempää ajanjaksoa esittelevä huone. Toinen huone tuntuu melkein hallitsemattoman pirstaleiselta. Välillä ollaan ulkomailla, välillä esitetään tuttavien lapsia. Joka tapauksessa, ajat ovat nyt muuttuneet ja vanhoihin aikoihin palataan enää vain kaihoisissa muistoissa.
Goldinin teokset nostalgisena muistelmana
Goldinin teoksista rakentuu yhdessä musiikin kanssa nostalginen “muistelo”. Katsellessa Goldinin valokuvavedoksia, viereisten diakuva-salien musiikki kantautuu korviin. Vuoroin sävelmät ovat kuin gay-diskosta tai jukeboxista, vuoroin lauletaan oopperaa. Bronski beatin Small town boyn tapaan monissa kappaleissa on kaihoa ja kaipausta.
You leave in the morning
With everything you own
In a little black case
Alone on a platform
The wind and the rain
On a sad and lonely face
Mother will never understand
Why you had to leave
But the answers you seek
Will never be found at home
The love that you need
Will never be found at home
Run away, turn away, run away, turn away, run away.
Run away, turn away, run away, turn away, run away.
Pushed around and kicked around
Always a lonely boy
You were the one
That theyd talk about around town
As they put you down
And as hard as they would try
Theyd hurt to make you cry
But you never cried to them
Just to your soul
No you never cried to them
Just to your soul
Run away, turn away, run away, turn away, run away.
Run away, turn away, run away, turn away, run away.
Cry , boy, cry…
You leave in the morning
With everything you own
In a little black case
Alone on a platform
The wind and the rain
On a sad and lonely face
Run away, turn away, run away, turn away, run away.
Run away, turn away, run away, turn away, run away. Bronski beat; Small town boy
Goldinin dia-esityksistä kehkeytyy kollaaseja hänen lapsuudenkuvistaan ja taiteestaan. Ne kertovat hänen tarinaansa samalla kuin esittelevät hänen töitään. Goldinin töistä muodostuukin omaelämäkerrallinen teksti, jossa hän pohtii, mistä on kotoisin ja mihin hän on päätynyt. Mielestäni omaelämäkerrat ovat aina hieman haikeita. Niissä muistellaan mennyttä ja pohditaan menetettyjä mahdollisuuksia. Omaelämäkerrassa olisi ainakin toivottavaa ilmaista eläneensä sydämensä kyllyydestä, vaikka hieman olisi mennyt metsään. Eric Carmenin hitti All By Myself, pohtii lyriikoissaan samoja teemoja kuin Goldinkin omaelämäkerrallisissa kuvissaan.
Valokuva-kollaasissa Self-portrait 1978-94/95, on koottuna Goldinin itsestään ottamia valokuvia. Valokuvissa hän on joko suunnannut kameran objektiivin suoraan kohti itseään tai sitten kuvannut heijastuksen peilistä. Kuvissa Nan on joko liikkuvassa junassa, sängyssä tai kylpyhuoneessa. Kuitenkin Goldinin omakuvien vaikutelma on sellainen, että taiteilija ikään kuin katsoo linssiin tarkastellakseen itseään ja kysyäkseen: Kuka minä olen? Dia-esityksien ja näyttelyn taustalla soivat kasarihitit vain korostavat haikailun ja ohikiitävän hetken vaikutelmaa.
Goldinin tarina on surullinen. Toisaalta siihen sisältyy paljon rakkautta. Harmittaa nähdä Goldin kuvassa ”Nan ja Dickie motellihuoneessa”. Dickie ei vaikuta ainoastaan kaamealta tyypiltä, vaan jokaisen naisen painajaiselta. Miksi Goldin on joutunut hotellihuoneeseen moisen lieron kanssa? Huolettomuudessa eläminen altistaa myös kolhuille ja mustelmille. Mutta se tajutaan aina jälkikäteen. Mustelmineen ja savukkeen polttamine käsivarsineen Goldin onnistuu olemaan melkoinen draamaqueen.
Vaikka Goldinin valokuvat olisivat aiheiltaan epätoivoisia, lämmittää niitä uskomattoman kaunis valo. Osittain valo on jopa raamatullista. Irlannin pelloilla ruohoa mutusteleva lammas 1990-luvun valokuvassa kantaakin Goldinin ristimänä “Pyhä lammas” -nimitystä. Valon poissaolon myös huomaa. Goldinin vieroitushoitolan pihamaalla tönöttävä lumiukko, sekä sairaalarakennus ovat ankeita, valoltaan tasapaksuja ja yksinkertaisesti rumia. Valonsäteet eivät ole lupaamassa mitään tai osoittamassa kaunista rumassa. Nämä valokuvat ovat yksinkertaisen monotonisia. Niissä ei ole hauskaa ja toisaalta tulevaisuuden mahdollisuudet eivät vielä näyttäydy. Ajattelisin, että valo merkitsee Goldinin teoksissa uutta aamua, ellei jopa uutta alkua. Uudet alut ovat tyypillisiä Goldinin tavalle katsoa maailmaa. Kaiken voi aloittaa vaikka “re-habissä” ja yhden vaihtoehdon tarjoaa myös “re-marring”.
Goldinin valokuvien shokkiarvo voi toisaalta olla nykykatsojan silmissä olematon. Kun 2000-luvulla tarkastelemme kuvia, saattavat ne nostaa esille ajatuksen siitä, että kaikki on nähty, eli mikä on kuvien mielenkiinto? Goldin kuitenkin taltioi uransa kiinnostavimmat otokset 1980-luvulla, jolloin tietous tulevasta oli vielä vain ilmassa oleva aavistus. Goldinin kuvien shokki-arvo suhteessa aikaan on todellista. Se on myös sellaista, ettei sitä jälkikäteen voi kopioida tai jäljitellä.