Teksti: Nuppu Koivisto 8.9.2015
Suomen mediakenttää on viime viikkojen aikana leimannut mielenkiintoinen metapuhe: ilmapiirin radikalisoitumisesta sekä tunteiden kuumenemisesta on oltu huolissaan pakolaisuuteen ja maahanmuuttoon liittyvien debattien tiimoilta. Muun muassa Helsingin Sanomien Nyt-liite pisti hiljattain koko kommenttiosionsa jäähylle. Samaan aikaan esimerkiksi pääministeri Juha Sipilä (kesk) on puhunut ”ääripäiden” korostumisesta julkisessa keskustelussa ja penännyt asianosaisilta maltillisuutta sekä kiihkottomuutta, jotta kaikkien äänet tulisivat tasaveroisesti kuulluiksi.
Mikäli aiheesta käytyyn keskusteluun todella halutaan tasapuolisuutta, katse olisi syytä vaihteeksi kääntää jonnekin muualle kuin hallituspuolue perussuomalaisten alinomaa rummuttamiin maahanmuuton ”lieveilmiöihin” tai kulttuurisiin törmäyskursseihin. Suomessa olisi korkea aika keskittyä pikemminkin nationalismin lieveilmiöihin, joiden leimaama historia- ja kulttuurikäsityksemme näkyy hyvin konkreettisella tavalla viime vuosien poliittisessa keskustelussa.
Eräs nationalismi-sanan innokkaimpia lipunkantajia lienee Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Heikki Aittokoski, joka on nostanut aiheen esille blogissaan useaan otteeseen. Jo viime joulukuussa (HS 3.12.2014) hän tuskasteli, kuinka kyseinen termi on ”saanut ikävän leiman”, vaikka se on aatteena ”vähän niin kuin siniristilippu tai vaakunaleijona: sivistyneesti ja oikein käytettynä hieno asia”. Koska käsitteen etymologinen juuri löytyy latinan ”kansakuntaa” tarkoittavasta sanasta (natio), kyseessä on toimittajan mielestä ”neutraali” ilmaus, sillä kaikkihan toki tietävät, että maailmamme muodostuu eri kansakunnista. Aittokosken logiikan mukaan ”n-sana pitäisikin kaapata takaisin oikealle omistajalleen, kansalle”.
Historioitsijan näkökulmasta tällainen ajattelumalli on absurdi. Jos Aittokoski olisi tutustunut nationalismitutkimuksen merkittäviin linjauksiin viimeisten kolmen vuosikymmenen ajalta, hän tietäisi, ettei ”kansakuntien” olemassaolo ole mikään itsestäänselvyys. Kuten muun muassa historioitsijat Benedict Anderson ja Eric Hobsbawm ovat esittäneet, kyse on pikemminkin keinotekoisista, enemmän tai vähemmän tietoisesti rakennetuista yhteisöistä, joiden varaan ihmiset identiteettiään kokoavat. Ei ole olemassa esimerkiksi sellaista absoluuttista ja ylihistoriallista entiteettiä kuin ”suomalainen kansakunta”, vaan kyse on 1800-luvun saksan- ja ruotsikielisen sivistyneistön ihanteen projektista. Olisikin kiinnostavaa tietää, mistä toimittaja kuvittelee löytävänsä martyrisoimansa ”kansan”, jonka käyttöön nationalismin käsite olisi hänen näkökulmastaan rehabilitoitava.
Tästä kontekstista käsin Aittokosken viime viikolla julkaisema kirjoitus – ”Kiihkomielinen nationalismi roihahtaa liian vähäisestä nationalismista” (HS 28.8.2015) – on vielä kummallisempi. Tiivistetysti sanottuna toimittaja esittää, että sotapakolaisten Eurooppaan tulon taustalla on ”terveen kansallismielisyyden” puute heidän synnyinseuduillaan. Koska ”Syyrian, Irakin ja Afganistanin hillittömässä väkivallassa on osittain kyse siitä, että uskontokunnat, klaanit tai heimot ajavat kansakunnan edelle”, alueilta puuttuu ”yhtenäinen käsitys valtiosta”. Näin syntyy maahanmuuttoa, joka taas Aittokosken mukaan lietsoo Euroopan äärioikeistolaisten puolueiden kannattajakuntaa. Matka perussuomalaisten puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalon kommentteihin taistelukuntoisten miesten velvollisuuksista isänmaataan kohtaan ei ole tästä argumentaatioketjusta kovin pitkä.
Toimittajan väitteet ovat lisäksi erittäin eurosentrisiä ja yksinkertaistavia. Ensinnäkin nationalismi on länsimaisessa kulttuuripiirissä syntynyt, historiallisesti nuori aate, ei mikään ihmiskunnan biologinen ominaisuus, joka oikein kanavoituna luo avaimet onnistuneeseen yhteiskuntaan. Aittokosken tekstistä välittyy arvoasetelma, jossa ”uskontokunnat, klaanit ja heimot” näyttäytyvät lähtökohtaisesti alempiarvoisina kuin kallisarvoinen kansallisuusaate. Sodan uhrille sen sijaan tuskin on väliä, minkä tyyppisten aatesuuntausten konflikti hänen inhimillisen hätänsä aiheuttaa. On hämmentävää, että kokenut journalisti voi nähdä asiat näin mustavalkoisesti.
Aittokosken retoriikasta kuultaa läpi pelko siitä, ettei harmittoman kansallismielisiä lippu- ja jääkiekkorituaaleja voisi jatkossa enää toteuttaa kiihkoilijaksi leimautumatta. Rakentavan nationalismikritiikin ei kuitenkaan ole tarkoitus demonisoida koko aatesuuntaa, vaan osoittaa, miten suuressa ja arkisessa määrin se itse asiassa leimaa 1900-luvun eurooppalaista maailmankuvaa ja mitä ongelmia tämän ajattelutavan soveltamisesta käytäntöön voi koitua. Jokaisen kulttuuripiirissämme kasvaneen ihmisen alitajunnassa kasvaa luultavasti kansallismielisyyden oras, joka on iskostettu aivoihin jo alakoulusta alkaen.
Tästä ei seuraa, että nationalistinen aatemaailma olisi edes kohtuullisissa määrin lähtökohtaisen positiivinen ja universaalisti tavoiteltava asia. Se perustuu näkökulmalle, joka jakaa ihmiset kielen, kulttuurin tai jonkin kuvitteellisen ”etnisyyden” perusteella eri ryhmiin, ”meihin” ja ”muihin”. Suomen poliittisen historiakuvan kontekstissa on silti helppo tuudittautua siihen ajatukseen, että ”meidän” maltillinen kansallismielisyytemme on jotenkin parempaa ja vähemmän räjähdysherkkää kuin totalitarismista konkreettisesti kärsineissä valtioissa.
Vallitseva eurooppalainen historiakäsitys, jossa natsismin julmuuksista on syystäkin tullut äärimmäisen pahan akseli, hämärtää kuitenkin sitä tosiseikkaa, että kansallissosialistitkin olivat kaltaisiamme ihmisiä, eivät ohjelmoituja tappokoneita. On syytä muistaa, että natsipuolue nousi valtaan demokraattisin keinoin: juuri tästä syystä meidän on oltava valppaita arvioimaan poliittisten toimintatapojen väkivallattomuutta sekä oikeudenmukaisuutta myös demokratian viitekehyksen sisällä. Esimerkiksi natsismin hurmioonhan osallistui suuressa määrin myös suomalainen fennomaani-intelligentsia – toisin sanoen radikalisoitumisen vaara on olennaista tiedostaa. Suomessa tätä historiallista likapyykkiä ei ole kunnolla pesty julkisessa keskustelussa. Kuvaavaa on, että kun Helsingin Sanomat pari viikkoa sitten uutisoi suomalaisälymystön natsiyhteyksistä 1930–1940-luvuilla, artikkelin kommenttiosio täyttyi hetkessä kyselyistä, miksei vastaavaa reportaasia tehty entisistä taistolaisista ja kommunisteista. Tällainen anakronistinen defenssimekanismi ei auta ketään ymmärtämään kahden keskenään yhteismitattoman ilmiön syitä ja seurauksia niiden omien kontekstien ehdoilla.
Nykyisessä mediadebatissa olisikin syytä pitää huolta siitä, ettei keskusteluilmapiiri pääse radikalismin karttamisen varjolla salakavalasti luisumaan vahvan kansallismieliseen suuntaan. Kun vertailukohtina ovat vaikkapa Olli Immosen kiihkonationalistiset purkaukset, perinteisempi isänmaaretoriikka alkaa kuulostaa hyvinkin harmittomalta. Tämä ei kuitenkaan saisi johtaa siihen, että nationalistisen ajattelun ongelmat painetaan villaisella siinä tapauksessa, että aatetta toteutetaan maltillisesti. Erityisen huolestuttavaa on, että debatissa etsitään jatkuvasti äärioikeistolaisille vastapoolia, jota ei käytännössä ole olemassa, ellei ihmisarvon ja kansainvälisten sopimusten puolustajia siihen lasketa.
Heikki Aittokosken mukaan ”kansakunta – tai sen sukulainen, kansallisvaltio – ei taida olla katoamassa mihinkään”. Lähtökohta, jossa ilmiö otetaan annettuna, on kauttaaltaan problemaattinen. Koska maailman hahmottaminen kansakuntapohjalta on meidän kulttuuriimme niin vahvasti sisäänrakennettu, meidän on vaikea nähdä sen suhteen metsää puilta. Näin ollen tehtävämme ei ensisijaisesti ole todistaa, kuinka kiva juttu nationalismi on kohtuukäyttäjälle, vaan lähestyä aihetta (itse)kriittisesti. Perspektiivin muutos olisi tässä suhteessa terveellinen itse kullekin. Voisimme vaihteeksi painottaa olevamme vaikka helsinkiläisiä, torniolaisia, tai pihtiputaalaisia, maalaisia tai kaupunkilaisia, eurooppalaisia tai pohjoismaisia – ei pelkästään suomalaisia.
Kirjoittaja työskentelee tohtorikoulutettavana Helsingin yliopiston Historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelmassa erikoisalanaan 1800-luvun Euroopan kulttuurihistoria.
Kirjallisuutta:
Anderson, Benedict. Imagined Communities: Reflections on the Origin and Spread of Nationalism. London: Verso 2006.
Hobsbawm, Eric ja Ranger, Terence (toim.).The Invention of Tradition. Cambridge: Cambridge University Press 1983.
Lähteet:
Aittokoski, Heikki. “Nationalismi on saanut ikävän leiman”. Helsingin Sanomat 3.12.2014.
Aittokoski, Heikki. ”Kansakunta ulkohuussissa, Helsingin Sanomat 26.7.2015.
Aittokoski, Heikki. ”Kiihkomielinen nationalismi roihahtaa liian vähäisestä nationalismista”. Helsingin Sanomat 28.8.2015.