2000-luvun alussa olin siskoni kanssa laivalla. Hytti oli halpa ja ikkunan tilalla oli taulu. Sisko kommentoi sitä sims-taiteeksi. Siihen aikaan teinit pelasivat Sims-peliä, jossa rakennettiin taloa ihmiselle. Jos laittoi seinälle kuvan, ihminen oli tyytyväinen ja pelissä sai ”hyvinvointipisteitä”, siis kerrytti pelin sisäistä valuuttaa. 2020-luvun nykytaiteen toteuttaminen julkisiin tiloihin on alkanut askarruttavalla tavalla muistuttaa sims-taidetta.
Julkisen taiteen ”sims-taiteistuminen” näkyy kahdella tavalla. Ensimmäinen liittyy hyvinvointipisteisiin. Vuodesta toiseen kyselytutkimukset näyttävät kaupunkilaisten haluavan taidetta julkisiin tiloihin[1]. Nousukaudella sitä on hankittu ja ala on kasvanut. Onnistuneiden teosten esimerkit ovat laajentaneet näkemystä taiteen voimasta jonakin sellaisena, joka on aina hyväksi tilalle. Pian uskottiin, että teos voi olla kiva, ketään loukkaamaton, näyttävä, kaunis, edullinen, huoltovapaa ja silti hyvä. Hyvinvointipisteet siis saa, kun kehyksissä vain on jotain.
Taidehistorian jokaisella mesenaatilla on tavoitteita. ”Tämä on kiva kaupunki” on tietenkin aika harmiton viesti välittää hankkimalla teos aukiolle tai julkisivuun. Tällaista voi tehdä ja se voi olla ok, niin kuin kuviollisen talouspaperin tekeminen vaikka on. Se on kuitenkin paljon vähemmän kuin mitä taide voisi olla.
Taideteoksen läpi näkee ihmisyyteen tarkemmin. Mittaamattoman arvokas kokemus yksin, mutta jaettuna sattumanvaraisten kanssakulkijoiden kanssa julkisessa tilassa? Jotain suurta. Urani alussa kymmenen vuotta sitten ajattelin, että tämän eteen haluan tehdä töitä. Julkisen tilan, arkkitehtuurin ja taiteen tekeminen ammattina on kuitenkin muuttunut niin kuin kaiken muunkin. Periaatteessa vielä odotellaan sitä maailmaa, missä kaikki muuttuu virtuaaliseksi. Ready Player One, singulariteetti ja niin pois päin. Mutta. Yhteydet ihmisten välillä muodostuvat jo netin rakenteissa. Status on siellä. Päätökset siitä ”kuka kukin on” syntyvät siellä. Me, tai jokin osa meistä, on jo siellä.
Tämän takia kaupungin brändinrakennus ei ole ainut taiteen välineellistämisen näkökulma julkisen tilan nykytaiteessa, eikä edes mitenkään kiinnostavin osa tätä keskustelua. Pointti ei siis ole, että taideteos hankitaan välittämään tilaajan valitsemaa viestiä. Pointti on, että teos hankitaan, jotta siitä jaettu kuva voi välittää tuota viestiä. Ja tämä kuvallistuminen, teoksen välinearvon siirtyminen teoksesta otetun kuvan välinearvoon, on isompi muutos taidekaupan historiassa. Sillä on myös isompi vaikutus taiteeseen itseensä. Katsominen on muuttunut. Se on muuttanut myös taidetta.
*
Otan esimerkiksi julkisen tilan taiteen valintaprosessin, joka on itselleni tuttu. Pitkässä kokouksessa potentiaaliselle teokselle muodostuu ennakolta eräänlainen avatar, vähän niin kuin pelaajaa kuvaava pelaajakortti. Kokouksen yllä leijuen se edustaa oletuksia siitä, miten teos tulisi vastaanotetuksi ja jaetuksi netissä. Tämä ennakoitu potentiaali ohjaa sitä, minkälainen teos voi tulla valituksi. Maksajan näkökulmasta: on toivottavaa, että kaupunkilaiset saavat jotain irti aukiolla olevasta teoksesta. On olennaista, että siitä halutaan ottaa ja jakaa kuvia, kasvattaen kaikkien osapuolten huomiopääomaa positiiviseen suuntaan.
Kaikista meistä on jossain somessa tällainen pelaajakortti. Samoin jokaisesta taideteoksesta, mahdollisesti kaikesta muustakin. Julkisen teoksen hankinnassa on tärkeää, että sen pelaajakortti on arvokas. Jos se ei pysäytä osana kuvavirtaa, keskustelu sen kokemuksen luonteesta, joka katsojan ja teoksen välisessä kohtaamisessa voisi ehkä syntyä, ei välttämättä pääse alkamaan. Julkinen mielipide ohjautuu toisella lailla kuin ennen, ja siksi myös julkinen raha.
Jos siis 2020-luvun julkisen taiteen ensimmäinen uskonkappale on, että taideteos voi olla sekä kiinnostava että täysin ristiriidaton, toinen on tämä: kaiken läpäisevä, musertava tarve johonkin, joka voidaan muuntaa kuvaksi itsestään, sillä vasta tuon kuvan menestys on menestystä. Teoksen, taiteilijan, tilaajan. Tätä on sims-taide Instagram-ajassa.
Fyysinen kokemus kuvana toimivasta teoksesta – tai museosta[2] – on suunnilleen sama, kuin ensisijaisesti scrollattavaksi ja vasta toissijaisesti syötäväksi tehty leivos. Joko kohtaat sen kuvaajana tai kuvana. Sitten vasta muuten. Kaikki tietävät miltä se maistuu.
*
Ehkä jaettavat kuvat tarkoittavat edistystä taiteen saavutettavuudessa. Tai ehkä julkinen tila vaan siirtyi online, ja taiteenkin pitäisi. Ehkä meemit luovat taiteen tulevaisuutta anarkistisena leikkinä, josta tulevaisuuden taidehistoriaa kirjoitetaan. Mahdollisesti. Silti, kun kävelet töihin, kadulla on muitakin. Fyysinen julkinen tila on edelleen olemassa, vaikka suhteemme siihen on muuttunut.
Maailma on mennyt puoliksi. Kuvien maailma painaa läsnäolona kehollisen maailman päällä, vie tilaa siltä ja tekee siitä jotain vähemmän huomionarvoista, kiusallista, toissijaista. Sen edessä haluan huutaa, että epätäydellinen materiaalisuus, turhauttava kokonainen läsnäolo, on tämän maailman koko pointti. Haluan teoksen, jota ei voi jakaa, mutta jonka voi jakaa, niin kuin kömpelön ensikohtaamisen voi jakaa toisen kanssa. Todellisena, välttämättömänä. Mutta en pääse siihen käsiksi, jokaisen teoksen kuva leijuu sen yllä kuin tauti.
No tee teos, jota ei voi muuttaa huomiotalouden valuutaksi. Onnistuu, ajattelen, kunnes muistan kuin vieraassa maassa: Jos en käytä paikallista valuuttaa, millä ostan ruokaa?
Nyt on lama. Hybris on hiljentynyt rakentamisessa ja sen mukana taidehankinnat julkisessa tilassa. Tauko on aina mahdollisuus tehdä toisin sen jälkeen. Eikö tunnu siltä, että on vielä olemassa jotain uusia tapoja, joilla nykytaide voisi olla osa julkista tilaa? Välineenä, varmasti, mutta jollekin arvokkaammalle ja arvokkaammin? Nyt on hyvä hetki miettiä, mitä se voisi olla.
Teksti: Maija Kovari
Kirjoittaja on kuvanveistäjä ja arkkitehti. Hän on toteuttanut yhdeksän pysyvää teosta julkisiin tiloihin ja johtaa taiteellisen työnsä ohella Public Art Agency Finlandia, joka on erikoistunut julkisen taiteen koordinointiin.www.kovari.fi www.paaf.fi
Viitteet
[1] Taiteen edistämiskeskuksen kyselyjä on toteutettu säännöllisesti vuodesta 2014 alkaen. Uusin julkaistiin helmikuussa 2025. Taiteen edistämiskeskus, Julkisen taiteen kannatus Suomessa laajaa – nyt jo 77 prosenttia toivoo taideteoksia. Julkaistu 2/2025. Verkossa: julkinentaide.fi/fi/julkisen-taiteen-kannatus-suomessa-laajaa-nyt-jo-77-prosenttia-toivoo-taideteoksia
[2] Esimerkkisi Moco-museo Amsterdamissa kokoaa näyttelynsä kuvattavuuden ehdoilla. Museolla on toimipiste myös Barcelonassa, ja se on juuri laajentanut Lontooseen. Higgins, Charlotte, Instagram is vital: Moco founders on why art must be seen through a lens. The Guardian 1.3.2024. Verkossa: theguardian.com/culture/2024/mar/01/instagram-vital-art-museum-culture-moco-gallery-founders