11.2.2009 Karoliina Helkkula
Tammikuun 2009 DocPoint-festivaaleilla näkemäni venäläinen kohuelokuva, Vitali Manskin ohjaama Virginity (Venäjä, 2008), herätti ristiriitaisia tunteita. Dokumentti kuvaa nuorten epätoivoista pyrkimystä vastata yhteiskunnan pinnallisiin tavoitteisiin, jossa kuuluisuus on kunniallisuutta arvokkaampaa ja raha ja menestys määrittelevät ihmisen markkina-arvon.
Elokuvassa esiintyvien alle parikymppisten tyttöjen naiivius ja elämän perusarvojen puuttuminen saavat katsojan tuntemaan sekä ahdistusta että myötähäpeää. Eksyneet hahmot esiintyvät kameran edessä pelkäämättä ja tuovat näkökantansa esille hämmästyttävän itsevarmasti. Tyttöjä yhdistää se, että he pitävät menestyksen reseptinä toisten hyväksikäyttöä ja armottomuutta. He uskovat, ettei elämässä voi pärjätä ellei ole rahaa pitää hohdokkaita kulisseja yllä. Normaali opiskelu ei kiinnosta, vaan menestyksen on tultava mahdollisimman nopeasti ja helposti. Illuusioita pidetään yllä ja toistetaan kuin mantraa, mikä rajaa tyttöjen maailmankuvat hyvin ahtaiksi.
Tyttöjä yhdistää myös se, että he kaikki ovat suojelleet ”henkilökohtaista pääomaansa”, neitsyyttään, koko nuoruutensa ajan, jotta voisivat myöhemmin hyötyä neitsyydestä rahallisesti tai saada osakseen kunnioitusta. Hätkähdyttävää aihetta käsitellään avoimesti, ja tyttöjen dialogit ovat mielenkiintoista kuultavaa. Ohjaaja on onnistunut keräämään kolmen päähenkilön lisäksi joukon samanhenkisiä nuoria ja pommittaa heitä provosoivilla kysymyksillä. Nuorten elämän tärkeimmiksi asioiksi osoittautuvat raha ja maine.
Häikäilemättömin asenne on mummonsa kanssa kahdestaan asuvalla Karinalla. Hän uskoo vilpittömästi olevansa seuraava Madonna ja sipsuttaa pitkin kylänraittia pinkeissä vetimissään toivoen, että joku huomaisi hänet. Katya taas aikoo kaupata neitsyytensä nettipalstan huutokaupassa ja sijoittaa rahat opiskeluun. Kameran edessä hauraalta vaikuttava 18-vuotias tyttö on silminnähden eksyksissä. Kolmas tytöistä, Kristina, sen sijaan etsii ”puhdasta rakkautta” ja haluaa antaa itsensä jollekin, josta todella välittää. Kristina päätyy tosi-tv-ohjelmaan, jossa tavoitteena on kisata ohjelman ainoan miehen huomiosta kymmenien juonittelevien naisten keskellä.
Kaikki tytöt ovat jollain käsittämättömällä tavalla luoneet kuvitelmissaan täysin utopistisia haaveita ja ovat valmiita tavoittelemaan niitä millä hinnalla tahansa. He antavat ulkoisten paineiden ohjata elämäänsä, eivätkä juuri välitä muiden mielipiteistä pyrkiessään päämääriinsä.
Elokuva on hyvä kuvaus nykypäivän yhteiskunnasta ja maasta, joka ratsastaa häikäilemättömällä, yli-individualistisella kapitalismin aallolla, jossa jokaisella täytyy olla jotain tarjottavaa. Jos ei ole mitään annettavaa markkinoille, tämä merkitsee samaa kuin ei olisi olemassa ollenkaan. Kauppatavarana ovat yleensä nuoret itse, ja neitsyyden myymistä verrataankin elinkauppaan. Eksyneet tytöt ovat helppoja saaliita moraalisesti konkurssissa oleville markkinoille, joilla heistä otetaan kylmästi kaikki irti. He saavat huomata, ettei hohdokas elämä olekaan sitä mitä he ovat kuvitelleet. Karina päätyy barbimaailmansa sijaan hämyisen yökerhon strippariksi. Katyan jo ennestään romuttunut itsetunto taas saa korjaamattoman lommon hänen myytyään neitsyytensä täysin ventovieraalle.
Kuvaus materialistisesta ja pinnallisesta maailmasta saa voimaan pahoin. Elokuva käsittelee kuitenkin nuorten yhteistä unelmaa julkisuudesta. Dokumentaristin tarkoitus on ollut ennemminkin saattaa yhteiskunta vastuuseen teoistaan kuin kyseenalaistaa nuorten arvot. Elokuvan nuoret naiset ovat loppujen lopuksi ”uuden systeemin” uhreja. Mediassa vellovat ihanteet ovat löytäneet kohteensa. Lisäksi tyttöjen vanhemmat vaikuttavat välinpitämättömiltä ja tuntuvat jopa hyväksyvän jälkikasvunsa touhut. Tämä tukee ohjaajan tarkoitusta leimata aikuiset hyväksikäyttäjiksi.
Vitali Manskin tulkinta ohjailee katsojaa kaikin tavoin. Hänen ajatusmaailmansa on hyvin erilainen kuin nuorten, mikä tulee esille erityisesti haastatteluissa, jotka selvästikin yrittävät esittää heidän mielipiteensä kärjistetysti. Elokuva ei kuitenkaan ohjaa katsojaa suoraan, vaan argumentaatio on mykkää. Dokumentti on antropologinen ja hyvin tekijälähtöinen. Se ei tyydy vain havainnoimaan, vaan pyrkii etsimään syitä ja seurauksia. Henkilökuvaus on kuitenkin harmittavan ohutta ja nopeasti tehtyä, eikä riittävän ymmärtävää otetta synny. Lisää miinuksia tulee sekavuudesta ja monien kohtausten liiallisesta venyttämisestä. Erityisesti jakso, jossa yksi tytöistä lähetetään tosi-tv-ohjelmaan, saa katsojan hämmennyksiin ja rikkoo tapahtumakulun yhtenäisyyden.
Parhaiten dokumentti onnistuu tehtävässään luoda suhde katsojaan vieraannuttamisen keinoin. Poikkeava käytöshän on aina omaa elämää kiinnostavampaa, ja kuvattavien moraalittomuus kohottaa katsojan itsetuntoa. Vaikka elokuvan ainekset ovatkin periaatteessa hyvät, kerroksellisuus ja dialogisuus säröilevät jonkin verran. Ilmeisen tiukasta kuvausaikataulusta johtuen ohjaaja ei ole päässyt tyttöjen ajatusmaailmaan pintaraapaisua syvemmälle. Hän ei luultavasti ole viettänyt heidän parissaan muutamaa kuukautta pidempään. Katsoja voi vain kuvitella, millainen elokuva olisi syntynyt, jos nuoria olisi tarkkailtu usean vuoden ajan ja varsinkin, jos heille olisi annettu mahdollisuus tekojensa jälkipuintiin. Tässä mielessä dokumentti ei onnistu selittävässä tavoitteessaan, ainakaan yksilöiden tasolla.