Olen identiteetiltäni Itä-Euroopan ja Itämeren, erityisesti Suomenlahden alueen musiikin ja sukupuolten historian tutkija. Yhtäältä tuntuu tällä hetkellä mahdottomalta kirjoittaa Venäjän julmasta ja oikeudettomasta hyökkäyssodasta. Toisaalta tuntuu mahdottomalta kirjoittaa mistään muusta, niin inhimillisesti kuin ammatillisestikaan.
Vaikka – ja oikeastaan juuri siksi, että – en ole Venäjä- tai Ukraina-asiantuntija, haluan tässä blogissa antaa neljä ajankohtaista suositusta aihepiiriin liittyvistä kirjoista, musiikista ja paneelikeskusteluista, joiden avulla hahmottaa tilannetta.
1. Kaunokirjallisuutta – Svetlana Aleksijevitš
”Ukrainalainen isoisämme, äidin isä, kuoli rintamalla. Hänet haudattiin jonnekin Unkariin. Valkovenäläinen isoäitimme, isän äiti, kuoli lavantautiin partisaanijoukoissa. Kaksi hänen poikaansa palveli armeijassa ja katosi tietymättömiin sodan ensimmäisinä kuukausina. Kolmesta palasi yksi. Isäni. Saksalaiset polttivat elävältä yksitoista kaukaista sukulaistamme lapsineen. Kenet kotimökkiinsä, kenet kylän kirkkoon. Tällaista oli jokaisessa perheessä. Kaikilla.
Maaseudulla pojat leikkivät saksalaisia ja venäläisiä vielä kauan sodan jälkeen. He huutelivat saksaksi: Hände hoch! Zuruck! ja Hitler kaput!
Emme tienneet maailmasta, jossa ei ole sotaa. Sodan maailma oli ainoa tuntemamme maailma sodan ihmiset olivat ainoita tuntemiamme ihmisiä. En minä vieläkään tunne toisenlaista maailmaa tai toisenlaisia ihmisiä. Liekö niitä koskaan ollutkaan?” (Aleksijevitš 2013, 8)
Tämä perhehistoriallinen kuvaus on peräisin ukrainalais-valkovenäläisen kirjailijan ja journalistin Svetlana Aleksijevitšin teoksesta Sodalla ei ole naisen kasvoja (1983). Poliittisena toisinajattelijana tunnettu Nobel-voittaja Aleksijevitš on kuuluisa kerronnallisesti moniäänisistä teoksistaan, jotka käsittelevät Euroopan lähihistorian kipupisteitä. Esimerkiksi vuoden 1986 ydinvoimalaonnettomuutta käsittelevä Tšernobylista nousee rukous -romaani (1997) on kuin häkellyttävän suuri, kollaasimainen sielunmessu, jota rytmittävät kertojien kuoro- ja soolo-osuudet.
Aleksijevitš on kirjoittanut laajasti muun muassa Neuvostoliiton sodista sekä diktatuurin hajoamisesta, jota hän kuvaa teoksessaan Neuvostoihmisen loppu: kuinka nykyhetkestä tuli second handia (2013). Kirjailija palaa esipuheissaan toistuvasti ajatukseen tavallisesta ihmisestä, tunteiden ja arjen menneisyydestä vastapainona ontoille suurmieskulteille, kuten tästä fiktiivisestä vuoropuhelusta sensorin kanssa käy ilmi:
”- Tuo on vale! Panettelet neuvostosotilasta, joka vapautti puolet Euroopasta. Halvennat partisaaneja. Sankarillista kansaa. Emme me kaipaa teidän pientä historiaanne. Me kaipaamme suurta historiaa. Voiton historiaa. Te ette välitä sankareistamme! Te että välitä suurista aatteistamme, Marxin ja Leninin aatteista.
– Niin, en minä suurista aatteista välitä. Välitän pienestä ihmisestä…” (Aleksijevitš 2013, 37)
Tätä kautta Aleksijevitšin teokset avaavat oivaltavasti myös historiakulttuuria, historian poliittista käyttöä ja muistamisen kulttuuria. Esimerkiksi teoksessaan Neuvostoihmisen loppu kuullaan yliopisto-opettajan puheenvuoro:
”Yhteiskunnassa on ilmennyt Neuvostoliiton tarve. Stalinin palvonnan tarve. Puolet 19–30-vuotiaista nuorista pitää Stalinia ’suurena valtiomiehenä’. Aletaanko Stalinia taas palvoa maassa, jossa hän surmasi vähintään yhtä paljon ihmisiä kuin Hitler?! Kaikki neuvostoaikainen on uudelleen muodissa. […] Televisiossa on kymmeniä ohjelmia ja internetissä kymmeniä nostalgisia neuvostoaiheisia sivustoja. Stalinin leireihin – Solovkiin, Magadaniin – voi tehdä turistimatkoja. Mainos lupaa, että vahvemman vaikutelman saamiseksi kävijöille annetaan leirivaatteet ja hakku. Heille näytetään entistettyjä parakkeja. Ja lopuksi mennään kalastamaan…
Vanhan ajan aatteet heräävät eloon: mahtava imperiumi, rautainen ote, ’Venäjän oma tie’… Neuvostohymni otettiin taas käyttöön, on myös Komsomol, vaikka sen nimenä onkin ’Naši’ eli ’meikäläiset’, on valtapuolue, joka jäljittelee kommunistista puoluetta. Presidentillä on samanlainen valta kuin pääsihteerillä. Absoluuttinen. Marxismi-leninismin tilalla on ortodoksinen uskonto.
Vuoden 1917 vallankumouksen edellä Aleksandr Grin kirjoitti: ’Tulevaisuus on jotenkin siirtynyt paikaltaan.’ Siitä on nyt sata vuotta, eikä tulevaisuus taaskaan ole paikoillaan. Aika on päätynyt uusiokäyttöön.” (Aleksijevitš 2018, 22–23)
2. Paneelikeskustelu – The Russian Invasion in the Core of Europe
Historia onkin potentiaalisesti vaarallista. Tämä on klishee, mutta totta. Kirjailija Sofi Oksanen kirjoittaa Helsingin Sanomissa osuvasti:
”Jos viranomaiset, opetus, media ja oikeuslaitos toistavat samoja valheita sukupolvesta toiseen, niistä tulee yleisesti hyväksytty totuus. Neuvostoliiton romahdettua Venäjä ei koskaan tehnyt samanlaista tilintekoa menneisyytensä kanssa kuin Saksa, ja niinpä vanhat käsitykset jäivät elämään. Ne oli helppo aktivoida Putinin sotien tarvitsemien viholliskuvien tukevoittamiseen. Tehtävään sopi myös holokaustin muiston manipulointi. […] Neuvostoliitossa kouluopetus varmisti, että sukupolvi toisensa jälkeen kasvatettiin pitämään maansa aggressioita ja miehityksiä oikeutettuina. 1990-luvulla opetus moniäänistyi hetkeksi, mutta Putinin aikakaudella se palautettiin isänmaalliseen ruotuun ja historiapolitiikka kiristyi. Suuren isänmaallisen sodan virallisen version kyseenalaistaminen kriminalisoitiin.” (HS 19.3.2022)
Ei ole yhdentekevää, kenen tarinoita kerromme, kuka niitä kertoo ja mistä näkökulmasta niitä kerrotaan – päinvastoin. Tämä sanoma välittyi Aleksanteri-instituutin ”The Russian Invasion in the Core of Europe: Bringing Ukrainian Voices to the Fore” -paneelikeskustelusta, johon osallistuivat sosiologit Yuliya Bidenko, Tymofii Brik ja historiapolitiikan tutkija Tatiana Zhurzhenko. Kuten Zhurzhenko omassa alustuksessaan muistutti, Venäjän hyökkäyssota kulkee käsi kädessä muistia ja menneisyyttä koskevan henkisen sodankäynnin (memory war) kanssa.
Paneelikeskustelun moderaattori Rūta Kazlauskaitė esitti tapahtuman lopuksi tärkeän kysymyksen: mitä virheitä länsimaisten toimittajien ja tutkijoiden tulisi Ukrainan sodan käsittelyssä välttää? Keskustelijoiden viesti oli selkeä: kutsukaa ukrainalaisia historian, yhteiskunnan ja politiikan tutkijoita keskustelemaan asiantuntijoina, ei silminnäkijöinä, joiden oletetaan raportoivan sodan kauheuksista länsikuulijalle. Älkää keskittykö kysymyksissänne suurvaltoihin – siihen, ”mitä Putin nyt ajattelee” – vaan Ukrainaan, ja kunnioittakaa ukrainalaisten omia ääniä.
Yuliya Bidenko huomautti keskustelussa myös Itä-Euroopan tutkimuksen Venäjä-painotteisuus lännessä. On tietenkin tärkeää, että venäjän kielen ja Venäjän historian asiantuntijoita edelleen koulutetaan esimerkiksi Suomessa – professori Sanna Turoman sanoin Putinilla ei ole monopolia venäjän kieleen: ”Venäjä on myös Putinin vastustajien kieli. Venäjän kielellä on myös valtavan arvokas humanistinen kulttuuriperintö. Venäjän kieli on Tolstoin pasifismin kieli, se on Tšehovin modernin ihmiskuvan kieli, se on venäläisen elokuvan kieli. Tämä kaikki on antanut ihan valtavasti myös länsimaiselle kulttuurille.” (HS / Aamulehti 25.3.2022)
Vähintään yhtä tärkeää moraalisesti ja geopoliittisesti kuitenkin on, että meillä on asiantuntijoita vaikkapa Viron, Latvian, Liettuan, Valko-Venäjän ja Ukrainan kulttuureista sekä kielistä – Keski-Aasian alueista ja Venäjän sisäisistä vähemmistökulttuureista puhumattakaan. Huolestuttavaa onkin, että pienten kielten ja kulttuurien opetus on ollut ylipäätään ahtaalla uusyliopistojärjestelmässämme, mikä on näkynyt muun muassa Ukraina-opintokokonaisuuden lakkauttamisena sekä viron kielen ja kulttuurin opetuksen ahtaana tilanteena.
Paneelikeskustelun käynnistämä luentosarja jatkuu kevätlukukauden ajan tiistaisin ja torstaisin, ja luentonauhoitteet ovat verkossa kuunneltavissa. Mukana on puheenvuoroja lukuisista yhteiskunnallisista teemoista, niin kielipolitiikasta kuin muun muassa naisten roolista sodassa ja mielenosoituksissa.
3. Essee – Ileana Nachescu
Myös romanialaistaustainen feministitutkija Ileana Nachescu kirjoittaa valaisevasti The Boston Review’ssä julkaistussa artikkelissaan (4.3.2022) siitä, miten Putinin hyökkäyssotaa ei tulisi tulkita yksioikoisesti kylmän sodan tai jatkona tai ”postsoviet”-linssin läpi, vaan yhtä lailla uusliberaalin kapitalismin, seksismin ja rasismin tuloksena.
Suomessakin monet ovat nostaneet aiheellisesti esille länsimaiden kaksinaismoralistiset asenteet yhtäältä suhteessa Ukrainasta ja toisaalta Euroopan ulkopuolelta saapuneisiin pakolaisiin, ja kuten Nachescu toteaa, esimerkiksi uutisointi Syyrian sodasta on ollut varsin erilaista lännessä. Myös tässä suhteessa meillä kaikilla on peiliin katsomisen paikka. Lisäksi kirjoittaja huomauttaa, että länsimaisten reportterien kommentit Ukrainasta – ”suhteellisen sivistynyt, suhteellisen demokraattinen [maa]” – kertovat paitsi eurosentrisistä ja rasistisista asenteistamme, myös suhteestamme itäisen Euroopan maihin: näin ukrainalaisetkin nähdään ”valkoisina, mutta ei länsimaisina” (white but not Western). Artikkelinsa lopussa Nachescu tiivistää argumenttinsa iskevästi:
”Just as Putin is not only a product of postsocialism but also, and perhaps principally, of rapacious neoliberalism, Ukraine is not only a postsocialist country, it is also a part of global migration circuits. Among the refugees fleeing the country are not only Ukrainians and Romani, but also Indian students and Black Ukrainians of various backgrounds. The old framework of East versus West does not account for racialized experiences, nor for the measure of white privilege some Ukrainians can hope to acquire while others cannot. Yet only by accounting for race, for the way racialized language ranks experiences and pain and measures who, specifically, via their proximity to whiteness, is worthy of compassion, can we move toward true democracy, one that can be experienced regardless of skin color and nation of origin.”[1]
4. Musiikkia – Stefania Turkevytš
Lopuksi kuuntelusuositus lukemisen ja luentojen oheen: jos et ole vielä tutustunut Stefania Turkevytš-Lukianovytšin (Стефанія Туркевич-Лукіянович) musiikkiin , se kannattaa tehdä nyt. Vuonna 1898 Galician alueella syntynyttä Turkevytšiä pidetään ”Ukrainan ensimmäisenä säveltäjänaisena”, ja vaikka hänen teoksensa ehtivät vaipua aikanaan unholaan, ovat ukrainalaiset muusikot ja orkesterit niitä viime vuosina soittaneet ja levyttäneet. Muun muassa Lvivissä, Prahassa ja Wienissä opiskellut, sittemmin Britanniaan neuvostovaltaa pakenemaan joutunut Turkevytš oli monen aikalaiskollegansa tapaan monipuolinen musiikkitoimija. Säveltäjän työnsä ohella hän hankki tohtorin tutkinnon musiikkitieteestä ja opetti pianonsoittoa sekä musiikin teoriaa.
Turkevytšin laajaan tuotantoon kuuluu niin näyttämömusiikkia, yksinlauluja, orkesteriteoksia kuin kamarimusiikkiakin. Myöhäisromanttisten ja modernististen tyylien välillä liikkuva Turkevytš oli monien kollegojensa kuten tšekkiläisen Vítězslava Kaprálován tai virolaisen Ester Mäen (Mägi) tapaan kiinnostunut maansa kansanlauluista. Vuonna 1934 julkaistun väitöskirjan aiheenakin oli ukrainalainen kansanperinne venäläisissä oopperoissa.
Turkevytšin teoksia on kuunneltavissa YouTubessa, ja hänen yksinlaulujensa nuotteja löytyy The Ukrainian Art Song Project -hankkeen sivuilta. Musiikintutkijoista Stefania Pavlišin on julkaissut Turkevytšista ukrainankielisen elämäkerran, ja Erica Glenn on tehnyt Turkevytšin Oksanan sydän (Серце Оксани) -näyttämöteoksesta englanninkielisen edition, josta löytyy niin ikään lisätietoa säveltäjän elämästä ja tuotannosta englannin kielellä.
Teksti: Nuppu Koivisto
IHME Helsinki on listannut sivustoja, joiden kautta ukrainalaisia taiteilijoita voi auttaa Suomesta käsin.
Sitaattien lähteet
Aleksijevitš, Svetlana (suom. Pauli Tapio). Sodalla ei ole naisen kasvoja. Helsinki: Tammi 2013.
Aleksijevitš, Svetlana (suom. Vappu Orlov). Neuvostoihmisen loppu: kuinka nykyhetkestä tuli second handia. Helsinki: Tammi 2018.
Määttänen, Markus. ”Tampereen yliopisto määrää katkaisemaan kaiken yhteydenpidon Venäjällä toimiviin tutkijoihin, myös Putinin vastustajiin – Professorilta kovaa kritiikkiä: ’Sahaamme omaa oksaamme’”. HS / Aamulehti 25.3.2022.
Nachescu, Ileana. ”Ukraine: Beyond the Postsoviet”. The Boston Review 4.3.2022. Luettavissa: https://bostonreview.net/articles/ukraine-beyond-the-postsoviet/.
Oksanen, Sofi. ”Vladimir Putin ei ole hullu, ja asialla spekulointi vie huomion olennaiselta”. HS 19.3.2022.
Viite
[1] “Aivan kuten Putin ei ole ainoastaan sosialismin jälkeisen ajan, vaan myös – ja ehkä pääosin – kyltymättömän uusliberalismin tuote, Ukrainakaan ei ole ainoastaan jälkisosialistinen maa, vaan myös osa maailmanlaajuisia muuttoliikereittejä. Maasta pakenevien pakolaisten joukossa ei ole ainoastaan [valkoisia] ukrainalaisia ja romaneja, vaan myös intialaisia opiskelijoita ja mustia, eri taustoista tulevia ukrainalaisia. Vanhakantainen idän ja lännen vastakkainasettelun viitekehys ei riitä selittämään rodullistamisen kokemuksia eikä myöskään sitä valkoisen etuoikeuden määrää, jonka jotkut ukrainalaiset voivat toivoa saavuttavansa ja jotkut taas eivät. Kuitenkin voimme edetä kohti todellista, kansallisuudesta ja ihonväristä riippumatta koettavissa olevaa demokratiaa ainoastaan tekemällä selkoa rodu[llistamise]sta, tavasta, jolla rodullistettu kieli arvottaa kokemuksia ja tuskaa ja mittaa sitä, kuka on myötätunnon arvoinen nimenomaisesti suhteessa siihen, miten lähellä hän on valkoisuutta.” (Suom. Nuppu Koivisto)