Neroista, avantgardesta ja naisista

2.4. 2007 Irmeli Hautamäki

Näkökulma artikkelikokoelmaan (2007) ”Kirjoituksia Neroudesta. Myytit kultit persoonat.” Toimittanut Taava Koskinen. SKS.

Taava Koskisen toimittama nerokirja tarjoaa kiinnostavia lukukokemuksia yhdeltätoista eri aloja edustavilta kirjoittajalta. Kokoelmassa on monia uusia avauksia taidediskurssiin ja kirjoittajien erilaiset näkemykset antavat paljon uutta ajateltavaa. Kirja on poikkeuksellisen piristävä, jopa hauska.

Silti mietin hieman ihmeissäni, miksi 2000 –luvun alun Suomessa ilmestyy kirja taiteen neroista? Onko syynä nostalgia aikaan, jolloin taiteilijaan ja taiteeseen kohdistunut ihailu oli vielä kollektiivista ja epäilemätöntä? Samalla pohdin, onko tuollaista ehdotonta taiteen arvostusta ollut koskaan? Eivätkö suurimmatkin taiteilijat ole kohdanneet yleisön taholta oikukasta ja pikkumaista suhtautumista, ajatellaan vaikka Mozartia, joka yhtäkkiä joutui wieniläisyleisön epäsuosioon oltuaan hetkeä aiemmin yleisön ehdoton lemmikki?

Pitää paikkansa, että nerous tuotetaan poliittisessa ja historiallisessa tilanteessa. Nerous on Jukka Sarjalan mukaan sosiaalinen konstruktio, joka koostuu monista tekijöitä. Kansallisromantiikan kausi 1800 –luvun alussa oli historiallinen tilanne, jossa monet Euroopan kansallisvaltiot syntyivät ja ne tarvitsivat kansallisaatteen ilmentäjäksi taiteilijan. Miksi juuri taiteilijan, miksei filosofia tai tutkijaa? Taiteilija oli kätevä kansallinen keulakuva siksi, ettei taiteilijan kanssa väitellä. Filosofin ajatukset voi aina kyseenalaistaa, filosofian luonteeseen kuuluu, että filosofin rinnalle voi tulla keskustelemaan tasavertaisena, siksi filosofit eivät ole neroja. Tutkijat eivät myöskään ole neroja (lukuun ottamatta Stephen Hawkinsia, jota kukaan ei ymmärrä), sillä tutkijan väitteet voi kyseenalaistaa. Tieteellä ja filosofialla ei ole, ainakaan helposti osoitettavia kansallisia tunnuspiirteitä. Taiteella väitetään sellaisia olevan. Taide koetaan, eikä kokemuksista väitellä tai aina haluta edes keskustella.

Romantiikan ajan taiteilijaneron tunnuspiirteisiin kuului analysoimattomuus. Olen samaa mieltä Sarjalan kanssa siitä, että neroudessa katsottiin olevan jotakin mysteerinomaista, suurta ja pyhää, joka tuli jättää koskemattomaksi. Neroa kuului palvoa, häneen eteensä piti langeta. Kaikki tällainen kuuluu 2000 –luvulla auttamatta menneeseen aikaan, menneeseen maailmaan. Nykyajan ihminen suhtautuu taiteeseen ja taiteilijoihin toisin. Nykyajan yleisö myös osoittaa arvostuksensa toisin. Arvostusta osoittaa halu tulkita, keskustella, ehkä myös väittää vastaan, ylipäätänsä olla jotakin mieltä. Nykyajan yleisö ei odota taiteelta elämää suurempaa visioita, vaan enemmänkin kanssakäymistä, kanssaelämistä. Taiteilijalta odotetaan että hän kykenee merkitsemään ajan, missä elämme tarkkanäköisemmin. Taiteilija on yksi meistä, mutta ei kuka tahansa. Riittää että taideteos on kiinnostava, ajatuksia herättävä, puhutteleva ja niin hyvin tehty, ettei sen parissa kiusaannu tai pitkästy.

Kirjassani ”Avantgarden alkuperä, Modernin estetiikkaa Baudelairesta Warholiin” (2003) olen kertonut, kuinka viihteen ja massakulttuurin synty 1800-luvun puolivälissä toi Pariisissa ja muissakin suurkaupungeissa taidemarkkinoille mitä kirjavimpia yrittäjiä, sillä ostokykyistä yleisöä oli yhä enemmän. Tuotteistamisen todellisuus kohtasi myös Charles Baudelairen, joka valitti, että oli ”kadottanut runoilijan sädekehänsä maantien pölyyn”. Sinne se jäi väkijoukon jalkoihin ja tallattavaksi. Mutta samalla hän lunasti tyylinsä vapauden.

Charles Baudelaire oli hyvin tietoinen siitä, ettei kansallisromantiikan nerotaiteilijan asemaan ollut paluuta. Hänen tuskansa ilmeni hyökkäyksenä uutta, ostavaa ja nautinnonhaluista massayleisöä vastaan. Hän sanoutui irti enemmistön mausta. Tällaiseen antagonismiin ei romanttinen nero tietenkään olisi ryhtynyt, sillä kansallisneron kuuluu suosia kansallisen eliitin ideoita, antaa niiden kannatella itseään.

Tämä on sitä vaikeaa modernisuutta, jota suomalainen taidehistoria ei vieläkään näemmä oikein tunnista. Suomalainen taidehistoria hyppää suoraan kansallisromantiikasta ja neroista myöhäismodernin erityisongelmiin.

Picasson nerous oli suuren rahan neroutta. Hänen teoksistaan maksetut summat panivat ihailijat, tutkijat ja kriitikot, koko yleisön hiljaisiksi. Asiantuntijat hyssyttelevät, hekin, ja heidän instituutionsa ovat ostettavissa. Onhan parempi, että museolla on yksi huono Picasso kuin että sillä on kymmenen erinomaista muuta teosta. Kaikki ymmärtävät nerouden kultaisen kosketuksen.

Picassonkin taiteilijakuvaan on pitkään kuulunut analysoimattomuus, neron varma tunnusmerkki. Tutkijat eivät ole rohjenneet sanoa paljon mitään. Hiljaisuus rikkoutui hetkeksi Berkeleyn yliopistossa maaliskuun alussa 2007 pidetyssä konferenssissa, jossa professori T.J. Clark kysyi, mitä Picassolle oikeastaan tapahtui, kun 1920 –luvulle saakka loistavasta maalarista tuli ensin epätasainen maalari ja lopulta hyvin huono maalari. Suuria massoja tämä tilaisuus ei kerännyt. Luulen että kovin monet taidekauppiaat eivät aplodeeraisi tälle kiinnostavalle ja uutta tietoa tuottaneelle konferenssille. Kun nerous puretaan osiinsa, taiteilijat tulevat jälleen esiin kiinnostavina, kiinnostavampina kuin ennen.

Ei ole kauaa siitä, kun sana lääkäri tarkoitti miestä, sana tutkija tarkoitti miestä tai sana filosofi tarkoitti meistä. Enää näin ei ole. Ei pitäisi enää 2000 –luvulla olla mitenkään nolostuttavaa ettei naisia tituleerata neroiksi. Heidän taiteestaan on niin paljon muuta kiinnostavaa sanottavaa.

Naisten ei ole syytä potea huonommuutta siitä, ettei historia tuntenut naisnerojen taidetta. Tästä vakuuttuu kun lukee Sibeliuksen itseironisia tarinoita itsestään. Sarjala kertoo artikkelissaan, kuinka vanheneva Sibelius, neromyytin uhri, kertoili itsestään kaupungilla kuulemiaan kaskuja, toinen toistaan hullumpia, joilla ei ollut mitään tekemistä hänen kanssaan. Ei hän niitä voinut julkisesti kumota, ainoataan nauraa niille. Hänestä tuli hiljainen, hän vaikeni ja lakkasi kommunikoimasta maailman kanssa. Surullista ja epäinhimillistä. Naiset ovat tulleet taiteen kentälle paljolti 1900 –luvun alun avantgardeliikkeiden myötä, niiden demokraattisessa veljellisessä ja sisarellisessa seurassa ja hengessä. Nämä naiset ovat uhmanneet isien ja äitien hyvää makua. Siitä se lähtee.