ARTTU MERIMAA – NONCHALANT
Videoteoksia Kluuvin galleriassa 08.01.-24.01.2010
nonchalant-21st_century
”Nonchalant: al. Ransk. 1800-luvulta: not being concerned, Engl:
feeling or appearing casually calm and relaxed; not displaying
anxiety, interest or enthusiasm.”
Arttu Merimaa on nimennyt Kluuvin Galleriassa avautuvan näyttelynsä 1800-luvulta peräisin olevalla ranskankielisellä termillä nonchalant. Hän tarkastelee tämän leikkisyyttä ja välinpitämättömyyttä kuvaavan termin avulla nykyajassa havaittavaa onttoutta. Onttous syntyy sosiaalisesta tyhjiöstä ja täyttää kuvattavien hahmojen elämän.
Merimaa on valmistunut Tampereen ammattikorkeakoulusta kuvataiteilijaksi vuonna 2007. Tämän jälkeen hänellä on ollut yksityisnäyttelyitä Porissa ja Tampereella. Takana on myös residenssikausi Soulissa, jossa on syntynyt myös yksi tämän
näyttelyn videoteoksista.
Merimaa kertoo tutkivansa yksilön asemaa mediakulttuurissa kliseiden kautta. Ja toden totta – Kluuvin galleriassa on esillä neljä teosta, joissa jokaisessa on persoonattomia, kliseisesti esille aseteltuja nuoria miehiä.
Teokset on heijastettu pienen gallerian seinille ja huoneen takaosaan viritetylle valkokankaalle. Loput voi nähdä eri kokoisilta monitoreilta. Videoiden taustana kuuluvat veden äänet, hidastetun epätodelliset miekkojen sivallukset ja pedon uhittelevan raukea murina värittävät tätä primitiivistä ekskursiota.
nonchalant-laituri
Nonchalant I: Laituri kuvaa parikymppisten miesten naurettavaa ja leikkisää uhoa kesäisellä mökkipihalla, jossa kaksi seurueen jäsentä käy vanhanaikaista kaksintaistelua jostakin ilmeisen turhasta aseinaan hampaiden välissä olevat tikarit.
Päät vain heiluvat, kun pojat sivaltavat teriä yhteen ja tuijottavat toisiaan nelinkontin kesäisellä laiturilla.
Nonchalant 2: Takkatuli esittelee kliseisen asetelman sekin. Pariskunta on loikomassa sängyllä takkatulen palaessa taustalla. Toinen heistä, androgyyni nuori mies, selailee lehteä nojaten kumppaniinsa, joka on sonnustautunut gorillan pukuun. Hetken
välinpitämättömän hyväilyn jälkeen etu-alalla makoileva hahmo kierähtää vatsalleen, jolloin hänen selästään paljastuu raadellut verijäljet. Liekit leimahtavat, peto murisee
syvyydestä ja kynttilöiden liekit lepattavat ristivedossa.
Nonchalant – takkatuli
Nonchalant 3: Peili kuvaa edellisen työn teemaa mukaillen pariskunnan välistä dynamiikkaa. Pumpattavat seksilelut syleilevät toisiaan auringonpaisteessa kylpevällä sängyllä, joka on asetettu peilin eteen. Varsinainen peili lienee kuitenkin molemmille nukeille toinen nukke. Toisen pullistuessa ja täyttyessä ilmasta toinen valuu hitaasti
kuiviin ja nuutuu kumppaninsa käsivarsille.
21st Century Casanova aka A cosplay According to Yoo young-cheol, toistaa aikaisempia teemoja muotokuvilla.
Itseensä eksynyt
Tiedotteessaan taiteilija kertoo haluavansa tarkkailla kahden ihmisen
välistä suhdetta.
Teosten valossa se on kovin ontto. Kliseitä ei haluta murtaa ja merkitykset tukahdutetaan välinpitämättömyydellä. Dialogi puuttuu. Tapahtumat ja elämän kohtaukset on ennalta käsikirjoitettu median ja menneen maailman konventioilla.
Katsojan kannalta hämmennys on hyvä sana kuvaamaan näyttelyä ja sen maailmaa.
Merimaan teosten henkilöhahmot ovat mitä ilmeisemmin hukanneet perinteisen
perhe-, suku- ja kyläyhteisönsä. Tyhjiö on täytetty sillä, mikä elämässä on helpoimmin läsnä – olemisen tavat löytyvät mediakulttuurista sellaisenaan.
Merimaa nostaa videoteoksissaan esiin monia Hollywoodin luomia audiovisuaalisia symboleja, jotka jäävät kuitenkin teosten henkilöhahmojen maailmassa tyhjiksi. Kyyninen ihminen ei usko kliseiden takana olevan mitään. Sen takia kaikki on tässä ja kaikki on turhaa.
Teosten esittämä maailmankuva on kepeydessään lohduton. Näyttelyä katsoessa ei käy täysin selväksi onko teosten välittämä ajatus välinpitämättömyyden kritiikkiä vai sille antautumista. Pelkkään fyysisyyteen perustuva yhdessäolo ja kommunikointi – tai pikemminkin niiden puute – on tuskin vain meidän aikamme ilmiö. Oman itsen korostaminen, toisen fyysinen haltuun ottaminen ja merkityksettömästä vallasta taisteleminen lienevät tuttuja useimman eläinlajin kohdalla. Onko ihmisille suotu kyky nousta primitiivisten tarpeiden yläpuolelle nonchalantille täysin vierasta ideologiaa?
Osittain Merimaan esiin tuoma angsti on ymmärrettävää. Vaikka kliseiden kuvaaminen on onttoa, teosten taustalta välittyy aito tunne. Elämme 2000-luvun sosiaalisessa kulttuurissa, jossa painavat edelleen 1800-luvun porvarillisten perhearvojen vaatimukset sekä 1900-luvulla puhjenneen yksilöllisyyden vähintään yhtä vaativa tarve olla yksilö ja olla vapaa kaikesta.
Sukujen ohentuessa ydinperheeseen, ja senkin menettäessä yksilöllisyyden edessä merkitystään, yksilö on vapaa, mutta juureton.
Ristiriita on siinä, että yksilö ei uskalla olla yksilö. Teosten hahmot ovat hylänneet yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden individualismin nimessä. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tämän kaltaiset yksilöt toistavat halpoja ja ennalta määrättyjä stereotypioita laumassa. Individualismista on tullut paradoksi, jossa jokainen käyttäytyy toisten (ja median) vaatimalla tavalla ja omaa etuaan tavoitelleen. Lopputuloksena on asetelma, jossa yksilön ja yhteisön etu hukkuu jostakin näkymättömästä kisaavien kaksintaistelijoiden melskeeseen.