Viime viikot ovat kuluneet konferenssien huumassa. Lontoon Institute for Musical Research -instituutissa järjestettiin kansainvälisen naistenpäivän tienoilla International Women and/in Musical Leadership -konferenssi. Helsingissä taas vietettiin maaliskuun lopussa vuosittaista musiikintutkijoiden symposiumia, joka kokoaa yhteen alan ammattilaisia eri puolelta Suomea. Lienee siis sopiva hetki pohtia feminististä musiikintutkimista sekä alan tilannetta ylipäätään. Missä mennään Suomessa ja maailmalla?
Olen kirjoittanut Mustekalaan aikaisemmin siitä, miten vapauttava ensimmäinen kokemukseni pelkästään musiikin ja sukupuolen tutkimukselle pyhitetystä konferenssista oli. En ole henkilökohtaisesti joutunut kuuntelemaan juurikaan tutkimusaiheeni (eurooppalaiset naisorkesterit) vähättelyä tai joutunut todistelemaan feminististä ajatusmaailmaani tiedeyhteisössä. Silti Bangorissa pari vuotta sitten järjestetyssä tapahtumassa tuntui kuin olisi yhtäkkiä astunut tilaan, jossa ”naiset ja musiikki” -tematiikkaa ei ollut lokeroitu yksittäiseen sessioon ja jossa ei ollut pakko henkisesti valmistautua legitimoimaan apokryfistä aihettaan epäilijöille.
Myös tämän maaliskuun Lontoon-konferenssissa tuntui yhteisöllinen henki, kuten Abigail Bruce, Ann Grindley ja Chamari Wedamulla kirjoittivat hiljattain The Royal Musical Associationin blogissa. Johtajuuden teema onkin musiikin sukupuolihistoriassa keskeinen jo siitä syystä, että elämme edelleen maailmassa, jossa naismuusikot kohtaavat matalalla riippuvia lasikattoja. Esimerkiksi Tahira Claytonin esittelemä, naispuolisten jazzmuusikoiden syrjintä- ja häirintäkokemuksia kartoittava tutkimusaineisto oli konkreettisuudessaan karmivaa katsottavaa. Susanna Välimäki puolestaan näytti Helsingin-symposiumissa pari viikkoa myöhemmin synkeitä tilastoja siitä, miten vähän suomalaiset orkesterit edelleen palkkaavat naisia kapellimestarin tehtäviin tai esittävät naispuolisten säveltäjien teoksia. Toisaalta naisten etenemismahdollisuuksia estävät rakenteet istuvat usein näkymättömissä piiloasenteissa yllättävän tiukasti. Kuvaavaa on, että tähtikapellimestari Mariss Jansonsin kommentti naisten soveltumattomuudesta orkesterinjohtajiksi kohtaa edelleen vastakaikua, vaikka sen sanamuodot ovat suoraa perua 1800-luvun ummehtuneista sukupuolirooleista, kuten Melissa Camp osoitti Ethel Leginskaa käsittelevässä esitelmässään.
On tietysti masentavaa, että vuosikymmenten takaisia ennakkoluuloja täytyy toistuvasti murtaa vielä 2010-luvulla. Jos niin ei tehdä, seuraukset ovat vakavat sekä tutkimusperinteelle että akateemiselle yhteisölle. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että kaikkien musiikkitieteilijöiden pitäisi yhtäkkiä ryhtyä vähemmistöjen tai naisten tutkijoiksi. Kukaan ei ole tietääkseni kiistänyt sitä, ettei kaanonsäveltäjien teosten tutkimus tai perinteinen musiikkianalyysi puoltaisi paikkaansa akateemisessa keskustelussa. Kysymys on yksinkertaisesti siitä, että myös muunlaisille näkökulmille on tilaa.
Tältä kannalta on oleellista, että feminististen ja muiden ”uusien” musiikin kulttuurihistorioiden edustajat nimenomaan ottavat tilan haltuunsa konferensseissa, seminaareissa ja muissa akateemisissa tapahtumissa. Minulle – ja monelle muulle nuorelle naisoletetulle kollegalleni, luulisin – tehtävä on vaikea. Vaikka mielipiteitä ja kommentteja olisi, sisäinen itsekritiikki vaientaa ne pikaisesti. Osittain kysymys on sukupuoleen liittyvistä kulttuurisista oletuksista ja normeista. Kuten väsymykseen asti on hoettu, Suomessa nykyisten kolmekymppisten sukupolvi on kasvanut ajatukseen, jossa tyttöjen kuuluu olla kilttejä ja hiljaa. Koulumaailmassa hikipingon muotti ei kannusta osallistumaan kärkkäästi keskusteluun.
Juuri tätä taustaa vasten kollegiaaliset turvasatamat ovat niin tärkeitä: niissä on kokemattomankin tutkijan helpompi avata suunsa ja argumentoida. Korostan kuitenkin, että en halua syyllistää tai osoitella sormella (mies)kollegoitani omasta arkailustani. Olen tutkijana yhtä lailla vastuussa siitä, että puheenvuoroja käyttävät eri aiheiden asiantuntijat sekä erilaisista taustoista tulevat ihmiset – itseni mukaan lukien. Lisäksi olen henkilökohtaisesti ollut sikäli onnellisessa asemassa, ettei minua ole työelämässä sorsittu sukupuoleni takia, vaan olen päinvastoin saanut tehdä tutkimusta arvostavien ja kannustavien ihmisten ympäröimänä.
Tavoitetta palvelevat kokemukseni mukaan naistutkijoiden sekä feministitutkijoiden väliset tukiverkostot. Kuten romanttisia komedioita piikittelevässä Isn’t It Romantic -elokuvassa (2019) tuodaan esille, elämme Hollywood-stereotyyppien maailmassa, jossa mielikuvaan kuuluu, että menestyvien naisten on kilpailtava keskenään verissä päin. Näinhän asian ei tarvitse olla – pikemminkin päinvastoin. Ääni on helpompi saada kuuluville kuorossa kuin soolona.
On tärkeää, että nämä keskinäiset yhteydet ulottuvat myös kulttuuri- ja maantieteellisten rajojen yli. Lontoon-konferenssiin saimme suureksi iloksemme runsaasti hakemuksia Yhdistyneen kuningaskunnan ulkopuolelta aina Italiasta Australiaan saakka. Kuitenkin suurin osa tapahtuman osallistujista edusti angloamerikkalaisia yliopistoja. Jäin miettimään, miksi esimerkiksi Saksasta ja Ruotsista, joissa tunnetusti on vahva feministisen musiikintutkimuksen kenttä, saapui niin vähän esitelmöitsijöitä. Tähän ovat tietysti voineet vaikuttaa pragmaattiset tekijät kuten rahoitus sekä tapahtuman ajankohta. Konferenssien saavutettavuuteen liittyviin tekijöihin onkin oleellista kiinnittää erityistä huomiota, jotta osallistumismahdollisuus olisi tasapuolisesti erilaisilla ja eri puolilta planeettaa saapuvilla tutkijoilla, kuten The Royal Musical Associationin Núria Bonet puheenvuorossaan toi esille.
Edellä mainittujen tavoitteiden toteutumiseen ja musiikintutkimuksen kentän entistä suurempaan inklusiivisuuteen on mahdollista vaikuttaa ruohonjuuritasolla myös Suomessa. Arvokasta työtä asiassa ovat viime vuosina tehneet erityisesti aktivistisen musiikintutkimuksen yhdistys Suoni ry:n Kaj Ahlsved, Sini Mononen, Kim Ramstedt, Saijaleena Rantanen, Juha Torvinen ja Susanna Välimäki. Yhdistyksen viime joulukuussa julkaisema, tutkimuksen ja yhteiskunnan suhdetta luotaava manifesti on nähdäkseni erinomaisen tervetullut ja raikas keskustelunavaus pienellä oppialallamme – ja miksei muuallakin yliopistoissa.
Suoni-yhdistyksen jäsenyys on hiljattain avattu kaikille haettavaksi. Toisin sanoen meillä nuorilla, epävarmoilla tutkijoilla on tässä tuhannen taalan tilaisuus avata suumme ja kysyä, mitä voimme tehdä tasa-arvoisemman työelämän sekä monipuolisen musiikintutkimuksen eteen. Saksofonisti Ivy Bensonin sanoin: Not So Quiet, Please! [1]
Teksti: Nuppu Koivisto
Kuva: Europeana-tietokanta / Litografiska Museet
Kirjoittaja osallistui Lontoon-konferenssiin toimikunnan jäsenenä ja Helsingin-symposiumiin esitelmän pitäjänä. Hän työstää parhaillaan Susanna Välimäen kanssa 1800-luvun suomalaisia säveltäviä naisia käsittelevää tietokirjaa.
[1] Bensonin kappaletta ovat esittäneet saksofonistit Amy Green ja Charlotte Harding Over 100 years of women and the saxophone -luentokonsertissaan mainitsemissani Bangorin- ja Lontoon-konferensseissa.