Mitä Generation 2026 ja Nuoret 2026 kertovat näyttelyinä nuorena taiteilijana toimimisesta?
Työskennellessäni Postissa lukion jälkeen sain kollegaltani Palmulta opin, jota en ymmärtänyt silloin: ”Nyt sä olet nuori, mutta odota, yks päivä tulee se päivä, jolloin et ole nuori etkä vanhakaan. Nuori on nuori ja vanha on vanha, niissä on omat haasteensa, mutta se välitila on kaikista pahin.”
Kun en enää itse taivu ainakaan nuoren taiteilijan kategoriaan, uskallan tehdä varovaisen tulkinnan saamastani varhaisesta elämänviisaudesta. Käsittääkseni Palmu ei puhunut keski-iästä, vaan pyrki ehkä kuvaamaan ihmisten ennakkokäsityksiä suhteessa ikään. Vaikkei kyseessä olisikaan suora ikäsyrjintä, ennakkoluuloja vilisevä ageismi kertoo osaltaan normittavasta yhteiskunnasta sekä ennen kaikkea nuoriin liittyvistä odotuksista. Itse koin painetta edetä työn ja opintojen suhteen. Mutta kokemani paine ja haasteet oli myös helppo sivuttaa kahvipöydässä toteamalla: ”no sinähän olet vielä nuori”.
Yhteiskunnassa nuoruus on jollain lailla perverssisti ihailtava ja vaalittava elämänvaihe, joka määritelmällisesti liukuu yhä vanhemmaksi. Varsinaisiksi nuoriksi määriteltävien asemaa ei voi kuitenkaan pitää mitenkään vahvana. Maaliskuussa julkaistun Nuorisobarometrin mukaan jopa 70 prosenttia nuorista kokee painetta työn saamisesta. Kun myös koulutus aiheuttaa monille odotuksia sekä epävarmuutta ja koulutusalan vaihdosta on tehty entistä hankalampaa, korostuu myös taiteilijauran alkuvaiheissa epävarmuus. Paitsi että usko omaan tulevaisuuteen on koetuksilla, niin barometrin mukaan yhä useammalla nuorella myös usko maailman tulevaisuuteen on heikentynyt.
Amos Rexissä toukokuun puolivälissä avautuneessa Generation 2026 -näyttelyssä ja Helsingin Taidehallissa toukokuun loppupuolella avautuneessa Nuoret 2026 -näyttelyssä ei suora toivottomuus kuitenkaan näy. Toisaalta näyttelyistä ei nouse esille myöskään optimismi tulevaisuutta kohtaan.
Sen sijaan että näyttelyt olisivat toistensa kilpailijoita, mielestäni kumpikin hyötyy toisesta nostamalla yhdessä nuorten taiteentekijöiden asemaa ja nuoria taiteilijoita esille. Vuodesta 1939 asti järjestetty Nuoret järjestetään avoimena kutsunäyttelynä alle 35-vuotiaille taiteilijoille, kun taas vuodesta 2017 asti järjestettyyn Generationiin kutsutaan ehdotuksia 15–23-vuotiailta taiteilijoilta. Molemmat näyttelyt järjestetään joka kolmas vuosi. Yhdessä näyttelyt antavat kattavan käsityksen siitä, mitä nuori taide on nyt.
Valta, yhteys, tulevaisuus, juuret vai uusi juurettomuus?
Amos Rexin puitteet Generationin kaltaiseen näyttelyyn ovat näyttelytekniikan ja tilojen puitteista optimaaliset, mikä mahdollistaa 50 taiteilijan teosten esittelyn luontevasti.
Generationissa on usein ollut sekä ensimmäistä kertaa julkisesti teoksiaan esittäviä että jo nimeksi nousseita taiteilijoita. Tänä vuonna jälkimmäistä kategoriaa edustaa esimerkiksi Paavo Kärki, jonka teoksia on paraikaa esillä myös Kuvan Keväässä sekä soolona kirjastonäyttelyssä Mältinrannassa Tampereella. Kärjeltä on esillä kahdeksanosainen maalausten sarja Crowd Control (Väkijoukon hallinta) (2025). Maalausten sarja ei sinänsä edusta perinteisiä seinälle ripustettavia maalauksia vaan koostuu mellakka-aidoista, jotka on sijoitettu Amoksen pohjakerroksen reunoille, ikään kuin ”kaiken varalta”.
Kärjen tavoin esille voisi nostaa taidegrafiikan parissa työskentelevän Sofia Vuorenmaan, jonka teoksia on niin ikään esillä Kuvan Keväässä sekä kesäkuun puolivälissä avautuvilla Mäntän Kuvataideviikoilla. Vuorenmaan kahdesta teoksesta koostuvan teoskokonaisuuden Öitä, Yö (2025) aiheena on pimeys. Yöllistä taivasta muistuttavat teokset muuttuvat näyttelyn aikana teosten öljypohjaisen painovärin reagoidessa valon ja hapen kanssa.
Avoimen haun kautta valittujen teosten perusteella näyttelyyn on rakennettu neljä teemaa: valta, yhteys, tulevaisuus ja juuret. Teemoitus on sikäli onnistunut, että teemat kuvastavat hyvin näyttelyyn valittujen taiteilijoiden teoksia. Toisaalta Amos Rexin työryhmä olisi voinut ottaa rohkeammin kantaa teemojen tärkeydelle ja esittää, mitä ne merkitsevät esitettäville taiteilijoille. Näyttelykatalogissa on päädytty ratkaisuun, jossa taiteilijoille annetaan oma ääni. Tämä toisaalta antaa oikeuden nuorille taiteilijoille avata teoksiaan parhaaksi katsomalla tavalla. Toisaalta teemat eivät tule katalogissa edes mainintana esille ja teemojen avaaminen jää myös tältä osin hukatuksi mahdollisuudeksi. Teemojen etenemistä on näyttelyn teostietojen kautta vaikea seurata.
Nuorten taiteilijoiden teokset menevät teemojen alle hyvin monitulkintaisilla tavoilla, ja heidän teoksissaan käyttämät tekniikat ovat edustettuina kaikessa kirjavuudessaan keramiikasta videoteoksiin ja valokuvauksesta peliteoksiin. Useissa teoksissa ilmenee vahvasti taiteilijoiden aiheiden henkilökohtaisuus sekä yhteiskunnalliset teemat.
Eevi Kailan piirustusinstallaatio Näkymättömät (2025) tuo yhdelle seinälle samaan kokoon piirrettynä Suomen lajien Punaisen kirjan kaikki 489 kriittisesti uhanalaiseksi luokiteltua eläinlajia. Taika Sorjosen installaatio Varattu (2022) koostuu Yhdysvalloissa kuvatuista esteettömien parkkipaikoista ja lattiateipillä tehdystä liikkumisesteisten pysäköintitunnuksesta. Tara Haikan videoteos Päivänkakkara (2024–2025) käsittelee naisten kakkaamiseen kuuluvaa häpeän tunnetta.
Monessa teoksessa käsitellään identiteetin rakentumista suhteessa sosiaaliseen mediaan ja kuvien rooliin nykyisyydessä. Alva Strangin ja Rafael Denisovin videoteos Offside (paitsio) (2025) kuvaa elämän ja identiteetin pirstaloitumista usealle tasolle sosiaalisen median myötä. Rauha Helin on tutkinut teoksessaan Katoan katseelta (2025) itseään 140 päivän ajan ottamalla päivittäin omakuvan ja kirjoittamalla päiväkirjamerkinnän. Viiden kuukauden aikana hän ei katsonut myöskään itseään peilistä. Minäkuva ja merkinnät rakentavat kiinnostavan ambivalenssin suhteessa ajan ulkonäkökeskeisyyteen. Helin dokumentoi itseään, kun samanaikaisesti itse katoaa kuvasta.
Listaan voisi lisätä myös Hafsa Mahamedin maalaukset Enkelit astuvat sisään I–II (2026). Mahamed on kasvanut tiukan uskovaisessa perheessä, jossa kasvojen piirtäminen oli kiellettyä. Mahamedin maalausten ja ilmaisun lähtökohtana on hyväksyä hahmojen epätäydellisyys ja keskeneräisyys. Tällä tavoin hän on halunnut kapinoida häneen kohdistuneita rajoituksia vastaan. Mira Özdemirin valokuvateos Her Porridge Face (2023) on myös identiteetin synnyn kannalta kiinnostava. Teos viittaa lapsuuden varhaiseen kiintymyksen muodotukseen. Kuvassa kaksi lasta halaa, mutta heillä on puuronaamat. Emilia Lehikoisen maalausta Kevät (2023), jossa maalauksen henkilö makaa kuparilyhty kädessään aivojen muotoista kantoa vasten, voi tulkita kulta-ajan kansallisromantiikan jatkumossa ja suhteessa siihen, miten nuori taiteilija tulkitsee tätä kuvastoa.
Useassa teoksessa ääni on keskeinen väline. Sofia Parlandin ja Erix Aboltinsin pitkä ääni-installaatio Love Box (Rakkausinstallaatio) (2025–2026) esittää eri tavoin, miten internetin alustoilla eivät päde totuttuina pidetyt normit, vaan ihmiset voivat käyttäytyä anonymiteetin turvin avoimen vihamielisesti ja seksistisesti. Sisältövaroituksella varustettu installaatio onnistuu tavoittamaan äänisuunnittelussa onnistuneesti internetin äänimaiseman, joka on yhä enemmän tyhjänpäiväisellä generatiivisella tekoälyllä tuotettua diipa-daapaa.
Eeli Hilmen Ultima Thule (susurrus) (2026) koostuu kolmesta tunturimaisemaa esittävästä valokuvasta sekä kasettisoittimen muokatulla mekaniikalla tehdystä ääniteoksesta. Ääneen uppoutuminen herättää jollain lailla myös kuvat henkiin tai luo mielikuvia elävämmästä maisemasta. Lena Pattan Kun Perhoslaakso paloi (taas) (2025) muodostuu neljästä erikseen installoidusta ääniraidasta, jotka luovat kehittyvän äänimaiseman inhimillisen kulttuurin tunkeutumisesta luonnon alueelle.
Generation 2026 -näyttelyssä teosten ripustuksessa ja installoinnissa on päällisin puolin onnistuttu hyvin. Paikoitellen joidenkin teosten ääni voisi kuulua paremminkin tai toisen teoksen ääni valuu läpi, mutta näyttely näyttää hyvältä. Aluksi ihmettelin näyttelyarkkitehtuurista ratkaisua sijoittaa näyttelytilaan kolme pyramidinkaltaista rakennetta istumapaikoilla. Myöhemmin tajusin, että ratkaisu ei ole tarkoitettu ensi sijassa somettamiselle, vaan näyttelyn taiteilijoiden esityksille, joita toteutuu vaihtelevasti elokuun puolivälin tiennoille asti.
Tähän asti toteutuneista esityksistä mainittakoon Elli Rothin tanssia, musiikkia ja performanssia yhdistävä esitys Soft Blast Vol. 2 sekä Stanislava Ovchinnikovan neliosainen A Performance For Two. Ukrainalaistaustaisen Ovchinnikovan teoksen lähtökohtana on hänen sukunimensä väärä kirjoitusasu (Ovchinnikov), joka tarinana palautuu 1980-luvulla hänen isänsä Neuvostoliitossa täyttämään passihakemukseen. Teos on installaatio, joka rakentuu neljän esityksen kautta. Esityksistä on nähty jo kolme ja sarjan viimeinen esitys on mahdollista nähdä elokuussa.
Vaikka Generation 2026 on kaikin puolin onnistunut näyttely, olisin toivonut museolta ja näyttelyryhmältä hieman aktiivisempaa roolia ja otetta näyttelyn kautta noustettujen teemojen ja nuorten taiteilijoiden esittelemisessä. Vaikka taiteilijoita on määrällisesti paljon, niin uskon, että tämä olisi tukenut myös näyttelyyn osallistuvia taiteilijoita.
Pohdin myös, kun Generation järjestetään varsin nuorille taiteilijoille, valikoituuko näyttelyyn tällöin teoksia ja siten myös taiteilijoita, joissa nuoruus olisi jotenkin alleviivattua? Vaikka määrällisesti tämänkaltaisia teoksia on paljon, joukossa on myös Kärjen ja Vuorenmaan kaltaisia taiteilijoita, joiden työ on syventynyt jo pitkälle taideteoksen tekniikan, muodon tai symbolisiin kysymyksiin. Victoria Torbolin tapa käsitellä villaa monimediaalisesti on vaikuttavaa, samoin kuten Rosa Heleniuksen pitkä keramiikkateosten sarja Muutokset (2024), jossa hän on animoinut 9 metriä pitkän keramiikkalevysarjan. Viola Raudan suuri käpylehmäveistos Muistatko minut? (2024) viittaa lapsuuden kokemuksen metsistä kauniin kaihoisasti. Nóra Somoksen, tibsin ja Konsta Laaksosaaren maalaukset eivät myöskään avaudu mitenkään yksiselitteisesti.
Muoto edellä
Suomen Taiteilijaseuran avoimella haulla järjestämä ja Helsingin Taidehallin tuottama Nuoret-näyttely taitaa olla nykyään Suomen vanhin, toistuvasti järjestettävä näyttely. Tosin näyttelyn nimi oli alun perin Nuorten näyttely ja sen vaiheissa on ollut taukoja sotavuosien aikana sekä näyttelyn siirtyessä 1990-luvulla Suomen Taideyhdistykseltä Taiteilijaseuran vastuulle.
Edeltävä Nuoret-näyttely oli näyttelyn historian suurin ja levisi Taidehallin lisäksi Taiteilijaseuran jäsenjärjestöjen ja taiteilijaliittojen galleriatiloihin. Nyt järjestettävä Nuoret rajoittuu Taidehallin tiloihin, jossa tosin on määrällisesti esillä pari taiteilijaa enemmän kuin viime Nuorissa. Esillä on teoksia jo nimeksi nousseilta tekijöiltä, kuten Emma Sarpaniemeltä, jonka tyylitellyillä puukehyksillä ripustettuja valokuvateoksia on esillä astuessa Taidehallin näyttelytiloihin. Sarpaniemen tavoin esimerkiksi Frans Nybacka on osallistunut jo kansainvälisille taidemessuille ja gallerianäyttelyihin. Hänet palkittiin Noora El Harounyn kanssa näyttelyyn osallistuneista taiteilijoista Maecenas Killan stipendillä.
Toisin kuin Generation-näyttelyä, Nuoria ei ole erikseen lähdetty tulkitsemaan nostamalla teoksista esille tiettyjä teemoja. Jotain yhtäläisyyksiä teosten teemojen välillä kuitenkin nousee. Näistä voisi nostaa esimerkiksi avoimuuden pohtia maalauksen olemusta monin tavoin. Hermanni Härmälän maalauksiin ei ole käytetty maalia lainkaan, vaan teokset muodostuvat pinnoitetuista ompelukollaaseista, joista aurinko on syönyt yhden kesän aikana värin pois tuoden esiin maalauspuiden rakenteen. Kristo Saarikoski käyttää monipuolisesti eri värejä, mutta huomio kiinnittyy nopeasti Lemmikkiin (2024), puisilla jaloilla seisovaan freskomaalaukseen, joka pakottaa laajentamaan käsityksemme katsoa freskoa perinteisen seinän sijaan kaltevalla pinnalla.
Onni Alangon maalaukset Omenapuun alla (2024) ja Maalari maalaa taloa (2024) voi tulkita viittaavaan sekä hänen teostensa lähtökohtana oleviin havaintoihin kaupunkitilasta että tiettyyn itseironiaan. Alanko todellakin maalaa taloa, vaikka hänen tapansa hahmottaa muotoja on jollain lailla kubistista sukua. Johanna Saikkosen töissä ihmisen keho rajautuu tiukkoihin, lihallisiin lähikuviin, joissa ihmisten ihon pigmentit ja suonet korostuvat tarkoituksellisen liioitellusti. Mirella Salon teokset Keltainen kirje (2025) ja Muistiinpanoja keltaisesta (2026) esittävät kirjaimellisesti sitä, mitä teosten nimet ehdottavat. Öljypuikolla kankaalle tehdyt teokset ovat yksinkertaisina aiheina vaikuttavia isoja töitä.
Frans Nybackan kollaasimaisten maalausten kuva-aiheet tuntuvat keskenään satunnaiselta, mutta sopivat kuitenkin yhteen. Hänen maalauksensa ovat ikään kuin internetin kuvavirtaa, joissa kuvat suhteutuvat toisiinsa eri kokoisina ja ajoittain satunnaiselta tuntuvina, muodostaen kuitenkin aina eheän maalauksen. Esimerkiksi Ice Skating Discossa (2025) hän on jakanut kuva-alan diskoa ja yleisöluistinrataa esittäville kuville. Luistinradan keskellä oikeassa reunassa on pienempi muotokuvamainen kuva lapsesta, jonka kautta teosta olisi kiinnostava pohtia mahdollisena muotokuvanakin. Xiao Zhiyun nimetön (2025) maalaus muistuttaa iPhonea. Tällä Xiao haluaa kiinnittää huomiota kuviin liittyvään jakamistalouteen sekä puhelimeen käyttöliittymänä, jonka kautta kosketettuna ihmiset katsovat ja kokevat kuvia. Xiao myös itse hyödyntää iPhonen kuvia maalaustensa aiheiden lähtökohtana.
Ehkä yllättävää tietyllä tavalla on, että teosten joukossa ei ole juurikaan uusinta teknologiaa soveltavia teoksia, toisin kuin Generation 2026 -näyttelyssä. Oskar Partasen kineettinen veistos One Trip the Most of It (2025) rakentuu auton etupuskurin ja vilkkuvien suuntavalojen joukossa pyörivistä linnuista. Irene Suosalon teos Kino TV (2026) sen sijaan ottaa lähtökohdakseen jopa teknologisen nostalgian ja vanhan tekniikan installaatiossaan, joka koostuu kahdeksasta kuvaputkitelevisiosta. Kaksi ulotteiset grafiikat tuovat mieleen vanhat television täytegrafiikat tai Atari-grafiikat ja illuusion jatkuvasta kuvavirrasta. Yufan Lun teos Return (2020–2025) on kekseliäs tapa soveltaa valvonnan teknologiaa, lämpökameraa läheisen menettämiseen liittyvänä välineenä. Lu käyttää kameroita tallentaakseen vielä jälkiä kuolleesta isoäidistään kehonsa kautta. Myös Lyy Raitalan videoteoksen Recess (Tauko) (2024) tapaa ottaa robotti-imurin perspektiivi luoden silmäyksen työssäkäyvien ihmisten tylsistyneeseen sielunmaisemaan voi pitää teknologisesti kekseliäänä.
Takasalin teoksia voisi tulkita yhdistävän jollain tavalla käyttöliittymä tai alusta, jolla teokset rakentuvat. Xiaon älypuhelimen lisäksi takasalissa nähdään Tommi Pasasen teoskokonaisuus Hylly (2025), jota voi pitää joko itsenäisenä maalausteoksena tai telineenä, jolla maalausten sarjan esittäminen on ratkaistu. Inari Sandellin rakennustelineistä rakentuvan kokonaisuuden keskiössä on hänen videoteoksensa On Butterfly Logic (2024), jolla hän rinnastaa perhosten selviytymisstrategiat neuroepätyypillisten tapaan tehdä ratkaisuja. Perhosten poukkoileva lento saattaa tuntua ”epärationaaliselta”, vaikka niiden taustalla on omat perusteensa.
Veistosalista löytyvää Elias Longin massiivista, kierrätetystä kynttilävahasta 3D-printteriä muottien avulla hyödyntäen valmistettua Edgelordia (2026) voi omalla tavallaan pitää ”rakenteena”, jossa teos on eräänlainen muistin kiertokulun monumentti.
Valokuvataide on vahvasti edustettuna. Erkki Huillan ja Ronya Hirsman valokuvateoksissa voi nähdä jotain yhtäläisyyksiä sarjallisen valokuvataiteen lähestymistavoissa. Katya Lesivin kolmen mustavalokuvan sarja I am going home to eat mulberries from the trees (1–3) (2025) on vaikuttava omakuvien sarja. Ukrainalaistaustainen Lesiv syö kuvissa ukrainalaiseen maatalouteen juurtuneita mulperimarjoja samalla, kun kyynelet valuvat hänen poskiaan pitkin. Tomas Aphalon teoskokonaisuuden En la Orilla Opuesta (2017–2023) lähtökohtana on hänen kaipuunsa isänsä kotimaata Argentiina kohtaan. Kokonaisuus koostuu hänen ottamistaan sekä suvun perhealbumeista löytyneistä valokuvista.
Tietynlaista juurettomuutta käsittelee myös Yujie Zhoun An Oriental Girl (2025), jossa hän on etsinyt Suomen valokuvataiteen museon arkistoista, miten aasialaista diasporaa on esitetty Suomessa. Samalla hän on haastatellut aasialaistaustaisia maahanmuuttajia ja hyödyntänyt heidän valokuviaan kootessaan jacquardkuvakudosten sarjan.
Onur Tayranoğlun videoteos The Reharsal (2024) kertoo taiteilijan keskustelusta äitinsä kanssa, jossa he valmistautuvat tapaamaan kutsuntahenkilöstöä Turkin armeijan kutsuntoihin liittyen. Turkin laissa ”seksuaalinen epäpoikkeavuus”, kuten queer-identiteetti on syy välttää armeija. Tayranoğlu on tutustunut perusteellisesti siihen, minkälaisia taustakysymyksiä tähän liittyen tehdään. Videoinstallaatio ympäröivät vaaleanpunaiset hiekkasäkit.
Noora El Harouny on teoksessaan Palsta87 (2024) etsinyt viljelypalstaltaan värejä, jotka on värjännyt luonnonvärjäyksen keinoin kankaille, joista on koostanut tekstiiliteoksen. Christine Valtosen teos Neulearkit (2026) koostuu A2-kokoon neulotuista arkeista, joissa Valtosen kädenjälki luo piirrosjälkeä muistuttavan vaikutelman. Sara Mannisella on japaninpaperille tehtyjen fotopolymeeri-vedosten lisäksi esillä Phantoms-taidekirja, joka on osoitus myös taidegrafiikan kädentaitojen vaativuudesta. Armi Tevan suuret kivitavarasavesta valmistetut veistokset Mitä mitä mitä (2026) ja Ja sit se sano (2026) keräävät ihastelevia hymyjä ja katseita.
Nuorten luonne näyttelynä on olla nuorten taiteilijoiden katselmus. Taidehalli mahdollistaa näyttelylle sen luonteeseen sopivat puitteet ja takuun, että nuoret taiteilijat saavat teoksilleen niille sopivat puitteet teosten esittämiseen. Esimerkiksi Langin teosta ei olisi mahdollista esittää Kiasmaa ja Amos Rexiä lukuun ottamatta jo korkeutensa vuoksi oikein muualla kuin Taidehallin kuvanveistosalissa.
Verrattuna Generation-näyttelyyn näyttelyä esitteleviä tai avaavia sanoja on vielä vähemmän ja taideteosten annetaan puhua puolestaan. Tämä on sinänsä tyylikäs tapa kohdistaa huomio taiteilijoihin ja heidän teoksiinsa, ja antaa heille tunnustus ammattitaiteilijoina. Nuoret 2023 tosin osoitti, että katselmuksen voi järjestää myös muussa muodossa. Kritisoimatta nyt esillä olevaa Nuoret-näyttelyä, pohdin kuitenkin, voisiko näyttelyn kontekstissa irrotella tulevaisuudessa enemmänkin?
Kirje nuorelle taiteilijalle
Nuorten avajaisissa tiede- ja kulttuuriministeri Mari-Leena Talvitie (Kok.) kiinnitti huomiota nuorten taiteilijoiden asemaan sekä yhdessä tekemisen tärkeyteen taidetilojen sekä kulttuurin ja taiteen puitteissa. Varmasti kaikki tärkeää, mutta sanahelinä ei poista tosi asiaa taiteentekijän epävarmasta tulevaisuudesta.
Kaiken kaikkiaan tämän hetken nuorten taiteilijoiden teoksissa on jollain lailla odottava suhde nykyisyyteen. Harva esittää voimakkaita väitteitä siitä, mitä tapahtuu juuri nyt. Epäkohdat ja aikamme haasteet esitetään usein realistisesti ja suoraan kuvattuna, toisaalta myös henkilökohtaisesti. Nykytaide on nuorten kontekstissa avoin niin materiaalisille kokeiluille ja tekniikoiden yhteen tulemiselle kuin myös alustaksi itseä koskeville kysymyksille.
Osana Nuoria nähtävä Iiri Poterin Nuori KuvaTaiteilija (2026), eräänlainen Marina Abramovićin The Artist Is Presentin (2012) sukulaisteos, kertoo jotain oleellista nuorena taiteilijana toimimisesta. Poterin teoksissa on pitkään yhdistynyt hänen oma osallisuutensa ja kysymykset ihmisten välisestä kanssakäynnistä. Hyvänä esimerkkinä on Poterin Kuiskaus-teos Kuvan Keväästä vuodelta 2020, jossa Poteri porasi näyttelytilaan reiän ja asetti oman korvansa tähän esille kuullakseen, mitä näyttelytilassa tapahtuu.
Poterin teos muodostuu henkarissa roikkuvasta puvusta, joka esittää taiteilijaa, ja esitysten sarjasta, jossa Poteri pukee teoksen päälle. Kun Poteri pukee puvun päälle, niin näyttelytilassa roikkuu henkilöhahmosymbolia esittävä suuri henkari. Taiteilija on aina tavalla tai toisella läsnä. Poteri muuttuu puvun pukiessaan itse taideteokseksi, toisaalta poissaolleessaan hän on myös teoksen aihe.
Haalarimaisen esiintymisasun pintaan on tulostettu teoksen tekijän valokuva. Performanssissa taiteilija Iiri Poteri astuu oman kuvansa sisään ja herättää sen henkiin. Taiteilijan hahmo houkuttelee pohtimaan kuvan ja sen esittämän toden suhdetta, mutta teosta voisi tulkita myös tietynlaisena pakkona näkyvyyteen ja läsnäoloon, jota nuorilta taiteilijoilta vaaditaan, jotta tämä voisi menestyä urallaan ja selvitä kilpailussa apurahoista ja näyttelyajoista. Lisäksi nuoret kuvataiteilijat joutuvat kilpailemaan itse kuvien ja kuvavirran kanssa huomiosta.
Kuvapukuisen hahmon kohtaaminen on jollain lailla pysäyttävää. Keinotekoisuus yhdistyy hämmästykseen, miten tulisi reagoida. Hahmon moikatessa takaisin, tietynlainen pelko haihtuu ja on helppo moikata takaisin. Ja sinne se nuori taiteilija taas katoaa.
Generation-näyttelyyn osallistuneista moni joutuu vielä kohtamaan kysymyksen, lähteäkö taiteilijan uralle. Nuorten näyttelyssä osa on toiminut ammattitaiteilijana jo pitkään. Tarkoituksenani ei ole ollut verrata näyttelyitä, vaan pikemminkin tuoda niiden kautta esille, mitä on nuorten taiteilijoiden nykytaide tällä hetkellä. Näyttelyiden taiteilijoita erottaa kuitenkin iän lisäksi jonkinlainen vakavuus taiteentekemistä kohtaan, mikä näkyy siinä, miten monen taiteilijan teoksen lähtökohta on Nuorissa teoksen materiaalisissa ominaisuuksissa tai taideteoksen luonteessa. Tämä on huomio, joka saa pohtimaan, kertooko se jotakin yleisesti taiteilijana toimimisesta tällä hetkellä tai sen edellytyksistä? Tuleeko nuoren taiteilijan varttuessa vakavoitua hieman klassiseen tapaan materiaalisteknisille kysymyksille?
Darte Publishing julkaisi vuonna 2006 ”kirjeiden kokoelman”, jossa nimekkäät taiteilijat Joan Jonasista Lawrence Weineriin kirjoittivat kirjeen kuvitteelliselle nuorelle taiteilijalle. Kokoelman innoittajana oli ollut Art on Paperin samanniminen erikoisnumero, joka oli ottanut innostuksensa Rainer Marie Rilken kirjeiden kokoelmasta Kirjeitä nuorelle runoilijalle (1929).
Vaikka en ole Yoko Ono tai John Baldesaari, niin haluan käyttää tilaisuuden hyödyksi ja sanoa jotain kaikille ja tuleville nuorille taiteilijoille.
Nuori taiteilija,
muista, että ilman sinua, minä en pystyisi tekemään työtäni. Jos siis unohdin mainita sinut, niin se johtuu siitä, että olen vain kriitikko. Sinä olet taiteilija ja sillä on enemmän merkitystä. Se ei ole helppoa yhteiskunnassa, jossa asetetaan vaatimuksia olla nuori ja jossa on vaikeaa useasta syystä olla taiteilija.
Vaikka et neuvojani kaipaakaan, sanon sinulle silti jotakin. Luota siihen, mitä teet. Älä romantisoi liikaa työhuone-elämää. Maailma sen ulkopuolella on aina suurempi. Kuvittelemasi maailmat toki ovat suuret sielläkin, mutta jos ei poistu koskaan työhuoneelta, ei välttämättä tule koskaan esimerkiksi äänestäneeksi.
Nuorena taiteilijana juuri sinä saat päättää, miten olla taiteilija. Siitä kannattaa nauttia, koska se antaa myös vapauden kokeilla, erehtyä ja nauttia taiteilijana olemisesta. Kannustan olemaan kiinnostunut muista nuorista taiteilijoista. Ja niistä vanhemmistakin. Pidä pääsi, kun sinulta vaaditaan liikoja, ja puolustaudu, kun siihen on tarvetta. Ja astu ulos työhuoneelta. Sen ulkopuolella näyttäytymällä löytyvät parhaat ideat ja vastapaino jatkuvalle esillä- ja läsnäolon tarpeelle.
Ystävällisin terveisin,
Pulkkinen
Teksti: Joonas Pulkkinen
Generation 2026
13.5.-6.9.2026
Amos Rex
Nuoret 2026
29.5.-19.7.2026
Helsingin Taidehalli