Teksti ja kuvat: Sanna Lehtinen 22.8.2018
OBJEKTI 4 on nykykuvanveiston, installaation ja ympäristötaiteen ryhmänäyttely Espoon keskuksen alueella 14.6.–2.9.2018. Näyttelyssä on 12 julkisessa tilassa esillä olevaa teosta, joita on ollut tekemässä 16 taiteilijaa. Näyttelyn on kuratoinut Andy Best Espoo Kunsthallesta. Teosten lisäksi näyttelyohjelma sisältää erilaisia tapahtumia, kuten taidetyöpajoja, keskusteluiltoja ja performansseja: http://objekti.net/ohjelma
***
Kulunut kuumuusennätyksiä rikkonut kesä tuntuisi kirvoittaneen vihdoin aiempaa laajempaa keskustelua ilmastonmuutoksesta Suomessakin. Näin käy vasta kun muutos konkretisoituu ihmisten omassa arjessa. Taiteen kautta on kuitenkin tietyssä määrin mahdollista näyttää, testata ja tuoda kokemuksen piiriin ympäristöongelmienkin kaltaisia laajoja ja yksilötasolla vaikeasti hahmotettavia ilmiöitä. Tämä ei tietenkään tarkoita, että taiteen merkitystä voisi redusoida tieteen tai aikalaiskeskustelujen fasilitointiin vaan taide avaa mukanaan paljon laajemman tulkintojen horisontin niin ajallisesti kuin sisällöllisestikin.
Objekti 4 -näyttely jatkaa jo neljättä kertaa vuosittaista kuvanveistoon ja ympäristötaiteeseen painottunutta ulkonäyttelyperinnettä Espoon keskuksen laajalle alueelle levittäytyen. Kuluneen kesän näkökulmasta Heini Ahon installaatio Thirsty Giant on saanut ennalta-aavistamattoman pahaenteisen sävyn lämpö-, kuivuus- ja auringonpaistepäiväennätysten paukuttua etenkin heinäkuussa. Teoksessa aika, sattuma ja säätilat ovat olennaisella tavalla määrittämässä sitä millaiseksi se lopulta muodostuu. Abioottisten luonnonelementtien kuten sateen ja tuulen määrästä riippuen teoksen muodostamien ruukkujen herkkä tasapaino elää ja osa väistämättä tuhoutuu pudotessaan ennalta määrittämättömän ajan kuluessa. Katsojalla ei näin myöskään ole tarkkaa käsitystä teoksen aikaperspektiivistä eli siitä mikä teoksessa on tapahtunut hiljattain ja mikä aivan vastikään: teoksen ajallinen prosessi ei ole suoraan havaittavissa, mikäli teoksen tasapainossa ei tapahdu muutosta juuri sen katsomisen hetkellä.
Useassa teoksessa vahvan performatiivisia elementtejä on nivottu osaksi fyysisesti paikkaan kiinteämmin sidottua objektia. Parsa Kamehkhoshin teoksen Untitled “objektiorientoituneessa performanssissa” taiteilija telkeytyy kerran viikossa kuutionmuotoisen teoksensa sisään. Sisältä käsin hän takoo metallista kuorta, jonka ulkomuoto muuttuu näin vähä vähältä taiteilijan fyysisen toiminnan seurauksena. Voitaneen sanoa, että ympäristötaideteoksissa taiteilija on usein keskimääräistä häivytetympi hahmo verrattuna perinteisemmin museo- tai galleriakontekstissa esillä olevaan taiteeseen. Kamehkhoshin teos osoittaa, että taiteilija voi kuitenkin olla aktiivisemmin osa prosessuaalisesti rakentuvaa teosta ja tulla jopa osaksi teostaan hetkeksi aikaa.
Parsa Kamehkhosh
Untitled
Ympäristötaiteessa usein materiaalien käyttö määrittää yksittäistä teosta enemmän kuin sen suhde muihin saman näyttelyn teoksiin. OBJEKTI 4:ssa perinteisistä monumenttimateriaaleista metallia on käytetty Kamehkhoshin teoksen lisäksi esimerkiksi Maria Mastolan paperisen ostoskassin muotoisessa teoksessa The Carrier. Teos on helppo tulkita vahvaksi ekologiseksi kannanotoksi: se muistuttaa ruostuneena, jättikokoisena ja kumoon kellahtaneena siitä miten kulutuskulttuurimme keskeiset objektit eivät niin vain häviä jäljettömiin, vaikka niiden käyttö perustuisikin kokonaisuudessaan niiden väliaikaiseen funktioon kulutuksen luupissa. Arkisesta käyttöesineestä muistuttavassa teoksessa on kuitenkin myös lempeää huumoria: sen sisään voi miltei astella ja liioiteltu mittakaava saa aikaan hetkellisen lilliputtiolon katsojassa.
Orgaanisista materiaaleista puu on keskiössä etenkin Sanna Karlsson-Sutisnan teoksessa. Näyttelyvieraat saivat näyttelyn alussa ehdottaa nimeä puutukkiin veistettyjen figuurien muodostamalle teokselle. Nimikilpailu päättyi kesäkuun lopussa ja sen voitti Ioana Duncan ehdottama ”Peace at Last”. Vahvaa luontoyhteyttä korostava teos on tehty paikan päällä, sitä ympäröivät maassa olevat puukappaleet muistuttavat teoksen toteuttamiseen kuuluvan työstön ja ruumiillisen työn määrästä. Elävien puiden ympäröimä puusta valmistettu teos on orgaaninen muistuma materiaalinsa alkuperästä ja muotoutuvuudesta ihmisen käsissä.
Petri Kuljuntaustan teos Earth Sound tuo ihmiskorvin kuultavaksi ääniä maan alta. Maaperän ääniä voi kuulla rinteessä sijaitsevan putken suulta, paikassa jossa ne myös maastoutuvat osaksi ympäröivää vehreää ulkotilaa. Luonnon äänet kuten tuuli, puun eri osien liike tai toisaalta ihmisen aiheuttamat äänet kuten askeleet vahvistuvat ja sekoittuvat teoksessa toisiinsa. Kuljuntaustan teos muistuttaa, että samaan tapaan kuin kokemusmaailmamme, myös ihmisen koko elinympäristö on luonteeltaan hybridi: siinä ei voi erottaa ihmisen aikaansaamaa tai jotain oletettua luonnontilaista luontoa toisistaan. (Kummala 2016)
Toinen maahan ja maan alle ajatukset vievä teos on Tuula Närhisen vähäeleisen hautakiven muodon saanut Madon muistomerkki. Helposti lähestyttävä teos muistuttaa huumorin keinoin paitsi biologisen elämän rajallisuudesta myös siitä tärkeästä roolista ekosysteemissämme, joka monilla näkymättömissä elävillä eliölajeilla on.
Tuula Närhinen
Madon muistomerkki
Osa Objekti 4 -näyttelyn teoksista sijaitsee perinteisesti esteettisenä pidetyssä ja luonnonmukaisuutta korostavassa maisemassa. Esimerkiksi Satu-Minna Suorajärven teos Äärettömän luuranko löytyy Kirkkojärven lammelta, jonka rannalta se on nähtävissä. Osa teoksista on sijoitettu puolestaan vahvemmin urbaaniin maisemaan, näin esimerkiksi Bartakun Aroniathon 1 -sarjan valokuvat Espoonportin alikulkutunnelissa. Kaupunki-infrastruktuurin olennaiset osat kuten tunnelit, sillat ja liittymät mielletään yleensä kulkuvälineestä riippumatta nopean läpikulun paikoiksi. Kaupunkiestetiikka tutkimusalana haastaa tätä käsitystä ja ohjaa kiinnittämään huomiota niin sanottuihin epäpaikkoihin keskeisesti arkikokemusta rakentavina paikkoina. (Lehtinen 2015) Taide kaupunkitilassa auttaa artikuloimaan läpikulun paikkojen kokemuksellisuutta: tässä tapauksessa Bartakun Latvian Aizputen aroniamarjaviljelmillä kuvatut valokuvat tarjoavat välähdyksiä muusta maailmasta espoolaisen arjen rutiinien keskellä.
Taide antaa mahdollisuuden ohjata huomio asioihin, jotka muutoin eivät ylittäisi tietoisen tarkastelun kynnystä. Taide kaupunkitilassa on tästä syystä potentiaalisesti erityisen vahva väline. Näyttelyn teosten suhdetta niitä ympäröivään tilaan on helppo lähestyä niin Espoon keskusta paljon käyttävien kuin kauempaa näyttelyä katsomaan tulevien. Teosten sijoittelu vaikuttaa myös niiden kokemiseen liikkumisen myötä: osa teoksista on ainoastaan kävellen nähtävissä, kun taas toiset sijaitsevat vilkkaan autoreitin varrella. Teoksista oikeastaan jokainen avautuu paremmin pienen liikkeen kautta: staattista tarkastelua vaativia teoksia olisikin vaikea sijoittaa arjen ympäristöihin. Liike määrittää myös julkisen ja yhteisesti jaetun kaupunkitilan käyttöä olennaisella tavalla: jalan liikkuen muodostuva ruumiillinen suhde ympäristöön piirtää hetkeksi hahmottuvia reittejä. Samaan tapaan taide muuttaa yksilöllistä kokemusta tutuista paikoista: kauan näyttelyn jälkeenkin paikat muistuttavat niissä kerran sijainneista teoksista.
Teoksia on sijoitettu myös sisätiloihin Rautatieasemalla ja siellä ne selkeimmin rikkovat kyseisen tilan kaupalliseen käyttöön liittyviä konventioita. Ramina Habibollahin The Map of Passive Design Guidelines (Passiivisen suunnittelun ohjeistuksen kartta) ottaa kantaa aktiivisen suunnittelun ohjeistukseen, joka on osa Espoon keskuksen 2030 -kaupunkisuunnitelmaa. Aktiivisen suunnittelun ohjeistus pyrkii kehittämään kaupunkiympäristöä suuntaan, joka tukee alueen käyttäjien fyysistä ja henkistä aktiivisuutta. Tällainen nudging eli tuuppaaminen kaupunkiympäristössä pyrkii ohjaamaan asukkaita käyttämään ympäristöä tavalla, jota kulloinkin vallalla olevan ideologian mukaan tulkitaan tavoiteltavaksi. (Thaler & Sunstein 2008) Habibollahin teos muistuttaa laajemmin siitä, että kaupunkitila on myös sen käyttöjen ja käyttäjien määrittelyn jatkuvasti avointa ja rajojaan etsivää kenttää. Teoksessa kyseenalaistetaan myös kaupunkisuunnittelun näennäinen loogisuus: kaupunkielämän kompleksisuus on läsnä arkikokemuksen absurdeissa osasissa joka päivä.
Kaupunkikesänäyttelyiden monipuolisuus on parhaimmillaan niiden vahvuus: erityyppisten teosten lisäksi monet taiteen kokemisen tavat aina ohikulkijan impressiosta kartan kanssa koko näyttelyn läpi kiertämiseen ovat mahdollisia. Näyttelykokemukseen vaikuttaa sään ja muiden kulkijoiden lisäksi milloin huoltoajoneuvot ja ruohonleikkurit, milloin teosten tarkastelua ratin takaa ihmettelevät yksityisautoilijat. On kiinnostava myös pohtia, missä määrin taiteen tuominen autovaltaisen Espoon keskukseen vaikuttaa reittien käyttöön ja alueen viihtyisyyteen. Yksi tapa lähestyä näyttelyn teoksia liittyykin niiden tapaan korostaa joko tilan tuttuutta tai vierautta. Mitä esimerkiksi tapahtuu, kun kulkija kohtaa näyttelyn teoksen yllättäen, osaamatta välttämättä tulkita sen kuulumista juuri kyseiseen valikoimaan taidetta saati edes taiteen kategoriaan?
Art & Process
”Kasvot on”
Yllätykselliset kohtaamiset mahdollistavat esimerkiksi poikkeukselliset lokaatiot. Art & Process eli taiteilijaduo Ari Brörn ja Heini Matveinen ovat sijoittaneet teoksensa Kasvot on Espoon keskukseen Siltakadulle, kävelysillan kupeeseen paikkaan, josta sen voi nähdä niin jalan kuin autollakin kulkien. Teoksen kangasmateriaali on kerätty Espoon alueelta, jossa se myös siis palaa tekstuaalisen ”intervention” muodossa kaupunkitilaan. Korkealle ripustetun teoksen köysimäiseksi punottu kangasmateriaalikirjoitus seuraa perinteisen kaunokirjoituksen hillittyä muotoa. Samalla tavalla kaupungin rakenteisiin konkreettisestikin kiinnittyy Tiina Raitasen kaksi teosta: Languisher roikkuu betonirakenteen metalliputkessa ja myös neljästä betonireliefistä koostuvat Loput on sijoitettu ennalta paikalla oleviin puitteisiin.
Koska osa teoksista on luotu hajoamaan tai eri tavoin muuttamaan muotoaan ajan ja ympäristön prosessien mukaan, on mielenkiintoista mahdollisuuksien mukaan verrata näyttelykokemusta sen avajaiskohdan eli kesäkuun puolivälin tienoilla ja toisaalta lähempänä näyttelyn loppua syksyn ensimerkkien aikaan. Taiteen kautta vahvistettu ympäristötietoisuus voi lähteä liikkeelle pienistä henkilökohtaisesti koetuista havainnoista siitä mitä välittömässä läheisyydessämme tapahtuu ja mitä vuorovaikutuksen paikkoja näiden prosessien myötä avautuu.
Kirjoittaja, FT Sanna Lehtinen on vetänyt myös opastetun Walk &Talk -keskustelukierroksen näyttelyssä.
Lähteet
Ilmastokatsaus. Ilmatieteen laitos. http://www.ilmastokatsaus.fi
Kummala, P. 2016. Tämä ei ole luontoa! Hybridi, ympäristön luovuus ja urbaani monimuotoisuus: Kaupunkiluonnon esteettiset ulottuvuudet Helsingin keskustan kaupunkitilassa. Helsinki: Helsingin yliopisto. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/166702
Lehtinen, S. 2015. Excursions into Everyday Spaces: Mapping Aesthetic Potentiality of Urban Environments through Preaesthetic Sensitivities. Helsinki: University of Helsinki. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/157356
Söderström, P. & Schulman, H. (toim.) 2012. Pääkaupunkiseudun keskukset ja kaupunkiympäristön laatu: Suunnittelumaantieteen kurssiraportti. Department of Geosciences and Geography C6. Geotieteiden ja maantieteen laitos, Helsingin yliopisto. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/37003?_ga=2.110519813.1204105637.1533804244-1136976355.1505577476
Thaler, R. H. & Sunstein, C. R. 2008. Nudge: Improving Decisions About Health, Wealth and Happiness. New Haven (CA): Yale University Press.