Onnellisen ihmisen maalauksia? – Olav Christian Jenssen Kiasmassa

22.2.2010 Harri Mäcklin

Olav Christian Jenssen, Panorama Kiasmassa 22.1.–28.3.2010

Helsingin bussipysäkeille ja joukkoliikennebussien kylkiin ilmestyi joku aika sitten mainos, joka kiinnitti huomioni. Onnellisen ihmisen maalauksia, niissä luki, ja yläpuolella oli kuva taulun taustasta, jossa ripustuslanka muodostaa hymiön. Onnellisen ihmisen maalauksia? Kuulosti melkein oksymoronilta. Säikähdin kyynisyyttäni ja kiinnostuin mainoksesta heti.

Kiasman viidennessä kerroksessa avattu norjalaisen taidemaalari Olav Christopher Jenssenin (s. 1954) näyttelyn Panorama esittelyteksti lupaa hyvää ja hämmentää samaan aikaan. ”Jenssenin teosten nimet kehittyvät hitaasti maalausprosessin aikana. […] Nimien ja niiden merkitysten kerääminen vertautuvat värien sekoittamiseen: pienikin muutos vaikuttaa sävyyn”, tekstissä sanotaan. Näyttely lienee siis harjoite semiotiikassa. ”Panorama-sarja on hyvin uudennäköistä Jensseniä. Niin kuin hänen jokainen maalaussarjansa, tämäkin on askel johonkin uuteen”, teksti jatkuu. Mutta kuinka hyvä taide ei voisi olla aina askel johonkin uuteen?

Täytyy tunnustaa, että Jenssen oli minulle aivan uusi tuttavuus, joten astuminen näyttelytilaan oli kirjaimellisesti askel johonkin uuteen. Odotukseni ainakin olivat korkealla: oletin näkeväni joukon abstrakteja teoksia (olin nähnyt jo muutaman Kiasman nettisivuilla), joiden nimet toimisivat ikään kuin avaimina. Näiden avulla teosten merkitykset nousisivat merkityksettömästä muodosta esiin ja kertoisivat minulle mitä on ”onnellisen ihmisen taide”. Tämä ennakko-oletus hankaloitti – ellei jopa estänyt – yritystäni ymmärtää Jenssenin teoksia tai koko näyttelyä ylipäätään.

Jenssen: Bretagne No.1-2-3 (2009, kuva: Petri Virtanen)

Jenssenin teokset ovat pääasiassa suuria, värikylläisiä akryylimaalauksia muutaman viime vuoden ajalta. Näyttelyssä on esillä myös sarja kipsi- ja keramiikkaveistoksia. Maalaukset ovat todellakin kookkaita, suurin osa sivuiltaan noin kaksimetrisiä. Kaikki teokset kuuluvat sarjaan, yksinäisiä teoksia ei ole. Osa teoksista koostuu pelkistä viivasuorista geometrisista muodoista ja kirkkaista väreistä, osassa on vapaampia, orgaanisempia muotoja ja pastellinsävyjä, osassa on molempia päällekkäin ja sekaisin. Osassa väripinnat ovat tasaisia, osassa maalia levitetty vapaalla kädellä tai roiskittu kankaalle, osassa sitä on raavittu ja hangattu irti kankaan pinnasta. Välillä tulee mieleen, että teoksissa Rothkon värikentät kohtaavat Matissen myöhäistuotannon kollaasit. Jenssenin tekninen osaaminen ja värisilmä vakuuttavat. Tästä on hyvä lähteä.

Ongelmia tulee vasta, kun Jenssenin teoksia yrittää ymmärtää. Esittelyteksti oikein patistaa tulkitsemaan teoksia niiden nimien kautta. Ongelma on siinä, että Jenssenin teoksilleen antamat nimet eivät oikeastaan kerro mistään: nimistä, kuten Appointment/Primula, Protagonist no. 5, Bretagne no. 1-2-3 tai 22 Grenadine Paintings, ei ole juurikaan apua. Päinvastoin, nimet jopa hankaloittavat yritystäni saada teoksista tolkkua.

Merkitysten löytäminen teoksista muuttuu epätoivoiseksi. Ja lisää ongelmia seuraa, kun teoksia alkaa katsoa tarkemmin. Onko muuten pikkutarkasti maalatussa teoksessa oleva sormenjälki huolimattomuutta vai tarkoitettu? Miksi sarjan Bretagne no. 1-2-3 reunoilla olevassa sahalaitakuviossa on aukkoja kuin katkenneessa kammassa? Ovatko teoksen Appointment/Weimar tasaisen valkoisessa väripinnassa olevat vaaleanpunaiset läiskät vahinkoja? Jokaista teosta on maalattu vähintään vuosi, joskus kolmekin. Välillä herääkin kysymys: miten tuon maalaamiseen meni useampi vuosi?

Samaan aikaan kanssani näyttelyä kiersi mies, joka vilkuili kutakin taulua vain muutaman sekunnin ja jatkoi matkaansa. Hän oli kiertänyt näyttelyn muutamassa minuutissa. Hänen ilmeensä kysyi ehkä kaikkein painavinta kysymystä: mikä tästä nyt sitten tekee niin kovin tärkeää?

Hetken hän, museovahti ja minä olimme ainoat ihmiset näyttelytilassa. Katselin teossarjaa 22 Grenadine Paintings ja olin ilahtunut: minä todella pidin siitä, vaikken oikeastaan tiennyt miksi. Ajattelin, että teoksista saisi hienoja sisustustauluja – ajatus, joka taidepuristeille olisi epäilemättä rienausta. Jos tilassa olisi ollut enemmän ihmisiä katsomassa samaa teossarjaa, olisin varmasti kuullut jonkun suusta sen surullisenkuuluisan kommentin: ”lapsikin olisi tuon voinut tehdä” – kommentin, joka taidepuristeille olisi epäilemättä jo yksistään syy ylistää näyttelyä.
Jenssen: Appointment / Idiom (2006-2008, kuva Bernd Borchardt)


Minä siis epäonnistuin kutakuinkin täysin samaan teoksista mitään irti. Ongelmani syy paljastui vasta, kun luin Kiasman Panoraama-huoneen perälle piilotetut intendentti Arja Millerin artikkelin Jenssenin teosten nimistä ja Erlend Høyerstenin esseen ”Painterly Endeavours / Malerische Bestrebungen”. Miller kirjoittaa, että Jenssenille teosten nimet eivät varsinaisesti viittaa mihinkään, vaan ne ovat kuin värejä, joilla teoksen sävyä muutetaan. Tässä menin siis vikaan: etsin merkitystä sieltä, missä sitä ei ollut tarkoitus ollakaan. Peli oli tässä kohtaa kuitenkin jo osaltani menetetty. Høyersten kirjoittaa esseessään, että suuri taide – jota Jenssenin taide on ilmeisesti par excellence – kykenee läpäisemään arkielämän valkoisen kohinan ja näyttämään meille maailman uudesta näkökulmasta, muuttamaan perustavalla tavalla sitä, miten me koemme maailman ja oman elämämme. Tämän koin jo hieman ärsyttäväksi: itse teokset, teosten ja nimien ja teosten ja toisten teosten välinen monimutkainen semanttinen viidakko tuntui niin läpäisemättömältä, että teokset tuntuivat täydellisen saavuttamattomilta. Tuntui, että minulle ei kerrota kaikkea: teoksissa täytyy olla jotain, jota en nyt ymmärrä. Suuri taide ei avautunut, maailma ei muuttunut.

En tiedä, johtuiko se ulkona odottavasta pakkasesta vai Jenssenin teoksista, mutta minä lähdin Kiasmasta hieman kylmissäni. Olisi riittänyt, että teoksia vain katsoo ja tyytyy siihen, mitä näkee; mutta minä halusin ymmärtää ja epäonnistuin. Jos tämä on onnellisen ihmisen taidetta, niin kaiketi minä en ole onnellinen ihminen.

Kirjoittaja on estetiikan opiskelija